Kesä on aina tehnyt minut onnelliseksi. Se iholla tuntuva lämpö, paljaat sääret, mekot ilman vihaamiani sukkahousuja. Huolettomuus, valoisat aamut ja lämmin meri. Heinäkuun vaihtuessa elokuuhun mielen on vallannut haikeus ja melankolia. Kesästä on kohta päästettävä irti. Syksyn tulo on ahdistanut ja jostain syystä muistan elokuut aina vähän enemmän miinusmerkkisinä kuukausina. Tänä vuonna kaikki onkin toisin. 

 

 

 

Ilahdun kun aamu-uutisissa kerrotaan yöpakkasista. Ruska alkaa niiden jälkeen tulla. Yöpakkaset ovat merkki lehtivihreälle, että nyt on tauon aika. Kirpeän viileä aamu saa innostumaan, vähän haikailen jo pimeiden iltojen tuomaa turvallisuuden tunnetta. Ristiriitaista ehkä, mutta kun pimeään iltaan kuuluu yleensä se kotona oleminen, yhdistää sen turvallisuuteen. Omaan kotiin. Jota meillä ei ole ollut nyt yli kahteen kuukauteen. Tiedän fiilisteleväni syksyä tänä vuonna näin paljon tietysti sen takia, että tässä kuussa me vihdoin pääsemme kotiin. En jaksa enää kesää. En jaksa enää juhlia, en ex tempore -menoja, en myöhään valvottuja öitä. Niiden aika tulee taas, mutta nyt on aika rauhoittua. Itse pääsin rutiineihin takaisin jo elokuussa ja se on tuonut elämääni taas niin paljon hyvää oloa. Liputan kyllä tasapainon puolesta, mutta minulla on ollut liikaa menoa ja muutoksia jo pitkään. Laskemme päiviä muuttoon. Oikeastaan siihen, kun saa vain olla. Onni on oma koti, perhe ja se hyvä olo, joka syntyy toimivasta ja tasapainoisesta arjesta. Syksy on parasta aikaa aloittaa sellainen.

 

 

 

 

Seitsemän vuotta sitten kesän jättäessä hiljalleen hyvästejä, jätin samalla itse hyvästit tapahtumarikkaalle sinkkuelämälleni. Muistan sen syksyn niin hyvin. Kun nyt asumme taas väliaikaisesti Ullanlinnassa, jossa silloin seitsemän vuotta sitten itse asuin, muistan näitä katuja kävellessäni niin hyvin nuo ajat. Samat kahvilat, samat putiikit ja antiikkiliikkeet. Tässähän olen toki kulkenut päivittäin kaikkien Eirassa vietettyjen vuosien aikana, mutta ehkä se on tämä vuodenaika, joka on tuonut nostalgiset fiilikset pintaan.. Viime yönä, vuorokautta ennen täysikuuta, heräsin jostain syystä kuunvalon tulviessa ikkunasta sisälle. Siinä unenpöpperössäni muistin jostain syystä seitsemän vuoden syklit. Oletteko kuulleet niistä? Tai ylipäätään luvun seitsemän merkityksestä? Kalenterissamme on seitsemän päivää viikossa, sateenkaaressa on seitsemän väriä. Kehomme solujen sanotaan uudistuvan joka seitsemäs vuosi. On seitsemän chakraa, seitsemän merta, seitsemän veljestä ja seitsemän kuolemansyntiä. Keksittekö vielä lisää? Esimerkiksi Raamatussa mainitaan luku seitsemän useammin kuin mikään muu, vaikkei kirjan tarinaan itse uskoisikaan niin se kertoo jotain myös luvusta seitsemän. Parisuhteissa puhutaan seitsemän vuoden kriiseistä. Seitsemäs vuosi on se hankalin, täynnä tunteita ja muutoksia. Vanha kansa jo sanoi, että joka seitsemäs aalto on suurin. Seitsemän on pyhä luku ja ehkä tunnetuin onnenluku.

 

Elämäni alkoi tavallaan uudelleen silloin seitsemän vuotta sitten. Moni asia muuttui ja sainhan rinnalleni ihmisen, jonka kanssa perustin perheen ja päätin jakaa koko elämäni. Jos sitä ajatellaan vuotena yksi, on tämä 2020 ollut se seitsemäs. Ja muutoksia, jos jotain, tästä ei ole puuttunut. Kehittyäkseen on käytävä epämukavuusalueilla ja siellä on tänä vuonna oltu enemmän kuin koskaan. Samalla tunnen muuttuneeni ihmisenä enemmän kuin koskaan. Oikeastaan niin paljon, etten voi edes aiemmin sanoa muuttuneeni, vaikka niin olen luullutkin. Moni asia on elämässä alkanut loksahdella paikoilleen ja voin paremmin kuin koskaan. Tavallaan kaikesta tästä stressistä ja hetkellisestä ahdistuksesta ja epätoivosta huolimatta en ole koskaan ollut näin onnellinen. En halua avata näitä asioita enempää, mutta voin vain lämpimästi suositella elämän hidastamista, omaan hyvinvointiin panostamista ja sen loputonta vaalimista. Syksyllä se on helpompi aloittaa kuin koskaan. Älä odota tammikuuta, nyt se on helpompaa.

 

 

 

Omasta kehosta huolehtiminen on muodostunut minulle äärimmäisen tärkeäksi asiaksi. Huomaan sen heijastuvan kaikkiin elämän osa-alueisiin. Samalla olen pyöritellyt päässäni pientä dilemmaa, miten saisin mahdollisimman monet muutkin innostettua tähän? Liikkumaan säännöllisesti, syömään hyvin ja huolehtimaan kunnollisesta palautumisesta keskellä aktiivista arkea. Muutos on ollut niin suuri, etten välillä meinaa uskoa sitä itsekään todeksi. On ollut myös suuri ilo huomata, kuinka lapsestani on kasvanut liikunnallinen ja innokas pieni urheilijan alku. Sai muuten jääkiekkojoukkueessa pelinumerokseen numeron seitsemän.

 

PS. Tänään on täysikuu, joten muista nukkumaan käydessäsi unelmoida suuria ja miettiä konkreettisia tavoitteita elämälle. Olivat ne isoja tai pieniä. Kokeile ainakin onko täydenkuun ajalla merkitystä. Upeaa syyskuuta kuuhullulta! ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Ihan aluksi haluan sanoa, etten ole oikeastaan millään lailla koronahysteerikko. Mieluummin olen käyttämättä kaupan yleistä käsidesiä jos en saa sitä automaattisesta annostelijasta johon ei tarvitse koskea, enkä ole käyttänyt toistaiseksi maskia missään vaikka sellaisia minulla onkin. Tosin en ole kyllä vielä ollut julkisissa enkä ruuhkaisissa kaupoissa.  En veisi lastani koronatestiin pienen flunssan takia, vaan jäisin mieluummin kotiin ja odottaisin oireiden menevän ohi. Koronatesti oli nimittäin yksi inhottavimpia toimenpiteitä, joissa olen ollut. Saati mitä se on pienelle rimpuilevalle lapselle. Olinkin ilahtunut THL:n uudesta ohjeistuksesta, ettei lapsia tarvitse pienten hengitystieoireiden takia enää testata. Päiväkotien ja koulujen alettua on paljon pöpöjä liikkeellä lasten keskuudessa. Mielestäni HUS:n koronapotilaita hoitanut lääkäri sanoi hyvin, jos aikuisiin tarttuu nyt kausiflunssat ja vatsapöpöt, se on merkki siitä ettei koronaa varten annettuja hygieniaohjeita ole noudatettu tarpeeksi hyvin. Suojaavathan maskit, käsidesit ja turvavälit myös niiltä. Itse en perusterveenä aikuisena henkilökohtaisesti pelkää virusta ja itse tällä hetkellä uskon, että tämä koronavirus jääkin kiertämään maailmaa. Lieväoireisena mutta helpommin tarttuvana versiona kuin tämän vuoden alussa. No, se jää nähtäväksi, lopputulosta ei tiedä kukaan. Matkustaminen korona-aikana on kuitenkina asia, josta haluan kirjoittaa nyt oman kantani.

 

 

 

Pääsimme maaliskuussa Kaliforniasta Suomeen viimeisellä lennolla. Sen jälkeen peruuntui monia varattuja matkoja. Verbierin pääsiäinen, Lontoon yllärisynttärit, äitienpäiväreissu Espanjan kotiin, Monacon GP, perinteinen reissujuhannus.. Keväällä ei lähdetty edes Lappiin, vaikka lunta olisi ollutkin – ja vaikka moni tuttu keksikin syyn päästä Uudenmaan rajasulkujen yli. Varasin keväällä kuitenkin nyt syksyksi lennot Espanjaan, ajattelin että korona olisi silloin muisto vain. Kesällä näyttikin lupaavalta. Tutut reissasivat ympäri Eurooppaa ja nauttivat edullisista hinnoista ja rauhallisista kohteista. ”Kyllä mekin sitten syksyllä..” Nyt kun tartunnat ovat luonnollisesti rajoitusten purkamisen myötä lisääntyneet, tilanne onkin toinen. Meidän piti lähteä ensimmäistä kertaa yli vuoteen käymään Espanjan asunnollamme nyt syyskuun alussa, mutta päätin perua lennot. Ennen remontin valmistumista piti lentää myös parin viikon kuluttua veneilemään Rivieralle (Ranskaan tai Italiaan), mutta peruttiin sekin. Ei sen takia, että itse pelkäisin koronaa tai haluaisin välttää karanteenin, vaan sen takia, etten halua antaa omalla käytökselläni muille huonoa esimerkkiä. Olisimme voineet lentää myös suoraan Italiaan ja veneillä vain siellä, mutta sekin olisi tuntunut väärältä. Mieluummin matkustan sitten, kun voin tehdä sen 100% hyvällä omallatunnolla.

 

 

 

 

Matkustaminen on mielestäni yksi parhaimmista luksusjutuista, johon rahansa voi käyttää. Auringon tuntu iholla, sen mielialaa kohottava vaikutus ja uusien paikkojen ja kulttuurien näkeminen on aivan ihanaa. Meille se on yleensä myös ainoa tapa päästä täysin irti arjesta ja töistä, jotka seuraavat kotimaassa kaikkialle. Loma, etenkin ulkomaille, on ollut aina täydellinen keino palautua, nukkua univelat pois ja kerätä D-vitamiinivarastot aurinkolomalta täyteen. Kaipaan tällä hetkellä ihan valtavasti ulkomaille, enkä ymmärrä miten olen aiemmin niin kovasti inhonnut muka lentämistä. Odotan, että maailma taas aukeaa ja pääsemme tutkimaan sitä perheeni kanssa ihan loputtomiin. Kuitenkin nyt koen, että on aika pysyä Suomessa. Aurinko olisi tehnyt niin hyvää ja pieni loma tämän remontti-, väliaikaiskoti-, ja muuttokaaoksen ja stressin keskellä olisi enemmän kuin tarpeen. Koronan leviämistä matkustamisen välttäminen tuskin pysäyttää, se vain hidastaa sitä ja virus jatkaa leviämistään kunnes liikkuminen taas mahdollistetaan. Viruspotilaat eivät myöskään enää kuormita samalla tavalla erikoissairaanhoitoa kuin aiemmin, sillä tehohoidon tarpeessa olevia sairastuneita ei ole enää niin paljon. Kuitenkin tällä pelataan aikaa rokotteen kehittämiselle ja viruksen ja sen käyttäytymisen tutkimiselle. Kun maltamme pysyä vielä hetken kotimaassa, on turvallisen matkustamisen aika varmasti pian täällä.

 

 

 

Kotimaan matkailu on kuitenkin sallittua ja varsinkin suomalaisten yrittäjien kannalta kovin suositeltuakin. Lähdemme ensi viikolla mökille Lappiin, jonka jälkeen päästään vihdoin kantamaan kamat uuteen kotiin. Stressi, huolet ja turhautumiset saavat luvan jäädä sinne tunturipolujen varrelle. Oon aika fiiliksissä mökkireissusta, en ole nimittäin koskaan käynyt Lapissa ilman lunta vaikka muuten vietämme siellä pitkiäkin aikoja. Vaikkei lämpöä nyt olekaan luvassa, uskon luonnossa liikkumisen, puhtaan ilman ja Lapin taian vaikuttavan näihin katossa huiteleviin kortisolitasoihin oikein positiivisesti. Maastojuoksua, patikointia ja lenkkejä koirien kanssa, pyöräilyä, Miksun treenejä ja alkavan ruskan ihastelua.. Tähän tilanteeseen parasta, mitä voin kuvitella.

 

Mitä ajatuksia teillä on herännyt koronamatkustamisesta? Ootteko kenties käyneet reissussa itse vai peruneet varattuja matkoja?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Tein tällä viikolla tähänastisen elämäni isoimmat kaupat kun ostin itselleni (sijoitus)asunnon. Asunto ei ole ensimmäinen omistusasuntoni, mutta se on ensimmäinen asunto josta 100% omistan vain minä itse. Iik, tunnen itseni vihdoin aikuiseksi. Asuntokauppojen myötä olen alkanut ajatella raha-asioita enemmän kuin aiemmin sekä samalla pohtinut omia arvojani. Laitoin suuren summan säästötililtäni kiinni tuohon asuntoon. Ilman säästöjäni en olisi voinut kuvitellakaan ostavani asuntoa. Enkä olisi saanut luonnollisesti lainaakaan. Olen onnekas ja kiitollinen elämälle siitä, että olen saanut säästettyä, sillä se ei ole mikään itsestäänselvyys elämisen jatkuvasti kallistuessa, mutta samalla se on ollut kuitenkin osittain oma valintani. Olisin voinut käyttää säästämäni rahat vaikkapa kaikkeen ihanaan ja ylelliseen, ylimääräiseen luksukseen, hemmotella itseäni oikein kunnolla. Shoppailla unelmieni asusteita, kelloja ja koruja tai ylipäätään tuhlata vain rahaa huolettomasti sen suuremmin ajattelematta, mihin sitä käytän. Tai olla tekemättä näin paljon töitä, sekin on ollut valinta.

 

 

 

 

Minut on opetettu säästämään pienestä pitäen, onneksi. On turvallista tietää, että tilillä on aina säästössä X määrä rahaa jos jotain käy. Nykyään on valitettavaa, että esimerkiksi lainan saamiseksi tarvitaan todella suuri määrä säästöjä ellei ole saatavilla muita takauksia. Kun noin 10 vuotta sitten ostin ensiasuntoni, en tienannut mitenkään kummoisen paljon ja aloitin samaan aikaan vielä opiskelutkin. Silti minun oli mahdollista saada laina ilman sen suurempia säästöjä. Tilanne on hieman muuttunut niistä ajoista. Se on ikävää jo senkin takia, että moni esimerkiksi opiskelee hyvätuloiseen ammattiin pitkään ja maksaa samalla kovaa vuokraa. Opiskeluaikana on vaikea säästää ja kun valmistumisen jälkeen pääsee varmaan ja hyvätuloiseen työhön, ei pysty ostamaan omaa asuntoa ennen kuin on kymmenien tuhansien säästöt kasassa. Varsinkin nuorten aikuisten tuntuu olevan ihan mahdotonta saada asuntolainaa ilman esimerkiksi vanhempien takausta. Yritä siinä olla sitten itsenäinen rahankäyttäjä. Onko joku teistä törmännyt tähän ongelmaan?

 

 

 

 

Säästäminen on minulle itsestäänselvyys ja haluan opettaa samaa omalle lapsellenikin. Olen kuitenkin siitä rento rahankäyttäjä, että haluan myös nauttia elämästä ja kauniista, kivoista asioista. Kuitenkin shoppailussani on usein ”joku tolkku” vaikka ostaisin välillä jotain kallista tai hömppää. Käyn mielelläni ulkona syömässä, nappaan joskus kahvilasta oikeasti hyvän kahvin mukaan, panostan laadukkaisiin vaatteisiin ja urheiluvälineisiin. Matkustaminen on myös asia, johon laitan mielelläni rahaa. Se jos joku nimittäin myös antaa rahalle vastinetta. Me elämme vain kerran, joten haluan tehdä mahdollisuuksien mukaan elämästäni myös niin mukavaa kuin mahdollista. Kokemukset ovat asioita, joista haluaa myös maksaa. Rajansa toki kuitenkin kaikella, vaikken  mikään pihi olekaan. Tavarat ja ostokset tuovat iloa, mutta vain pieneksi hetkeksi. Tämä perustuu hedonistiseen onnellisuuteen, josta moni onnellisuudesta lukenut on varmasti kuullutkin. Se on hetkellistä nautintoa, jonka aikana kehossa saattaa vallita jopa tulehdustila – ja josta seuraa nopea pudotus alas. Kuin verensokeripiikki. Pysyvä onnellisuus sen sijaan ei tule tavarasta, vaan merkityksellisyyden tuntemisesta, kiitollisuudesta ja toisista ihmisistä.

 

 

 

 

Lapsen saamisen jälkeen ajatusmaailmani rahankäytöstä muuttui. Siinä missä aiemmin ajattelin, että eihän täältä mitään mukaansa saa, mietin nyt, mitä kaikkea voin itse lapselleni jättää. Mieluummin sen asunnon Kaivopuistosta kuin kokoelman vanhoja laukkuja ja kuluneita kenkiä. Liian monella ikäiselläni tuntuu olevan hirveä tarve esitellä merkkivaatteitaan ja luksusta, johon ei välttämättä oikeasti ole varaa. Siis saahan sitä ostaa mitä haluaa, mutta on eri asia ostaa se unelmalaukku vaikkapa itselleen 30-vuotislahjaksi tai palkkioksi ylennyksestä kuin käyttää siihen käyttötilin viimeiset eurot ilman kummempaa syytä kuin oma mieliteko. On myös aika huolestuttava ilmiö, että päällä olevassa asussa on kiinni enemmän rahaa kuin siellä tilillä. En tiedä mistä se yletön materian kerääminen juontaa juurensa? Itsekin ennen arvostin materiaa aivan liikaa, mutta ne olivat aikoja kun olin sisältä tyhjä ja hukassa. Edelleen saatan kuolata vintage-chanelia ikkunassa, ostaa kauniit kengät tai uuden korun, mutta vain silloin, kun tiedän että siihen on oikeasti varaa. Ostan ylellisyyksiä nykyään harvoin, myöskään omista somekanavistani ei tule enää löytymään kalliita ostoskasseja ja shoppailuhehkutusta.

 

 

Tiedätte ehkä mistä puhun? Chanelin ja Hermes’n paperikassia kuvataan someen mutta sitä Bikbokia ei. Vaikka ostoksethan ovat sinänsä samanlaisia. Minussa tämä herättää yleensä tunteen siitä, että tällaiset ihmiset arvostavat liikaa sitä materiaa ja niitä kalliita ostoksia. Älkää ymmärtäkö väärin, olenhan itsekin kuvannut joskus ostoksiani ja shoppailen kyllä edelleen, nyt se materian esiin tuominen tuntuu nykyään oudolta ja kaukaiselta. Mieluummin kerään itselleni niitä kokemuksia, turvaa ja hyvää oloa. Enkä halua missään nimessä arvostella ketään, ostoksia ja muita hankintoja saattaa joskus esitellä vähän huomaamattaankin kun niin monet sitä tekevät, vaikka eihän somessa näy kuin pieni pintaraapaisu elämästä. Mutta ehkä tämä kirjoitus herättää jonkun, että onko se juuri se juttu mitä sinä arvostat ja mikä on sinulle tärkeää ja merkityksellistä? Luultavasti ei, mutta somen kautta saa helposti sen kuvan. Tätä kannattaa pohtia.

 

 

 

Säästämistä ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa ja pienikin summa on kuitenkin säästetty summa. Itse uskon enemmän kiinteään omaisuuteen sijoittamiseen kuin osakkeisiin, joten siksi halusin säästöjeni avulla ottaa asuntolainan. Olisi kiva kuulla miten/mihin te säästätte jos olette pystyneet säästämään, tai kenties sijoitatteko?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian