Minulla on täällä Indieplacella monta upeaa blogikollegaa ja luen etusivulta heidän uusimmat postauksensa päivittäin. Tähän erikoiseen ja raskaaseen ajanjaksoon ihanaa kevennystä ja hyvää mieltä on tuonut aivan erityisesti kollegani Marian hyvää oloa ja mieltä huokuva blogi ja eilen Maria kirjoittikin taas kauniin motivaatiopostauksen, Sinä pystyt siihen <3, jossa avasi omaa tarinaansa ja valoi uskoa meihin muihinkin. Me pystymme tekemään paljon enemmän kuin uskommekaan, mutta tarvitsemme usein vain sitä tsemppiä ja rohkaisua ulkopuolelta. Silti aivan liian usein vähättelemme omia saavutuksiamme ja selittelemme itsellemmekin, kuinka onnistumisissa nyt oli mukana varmasti vähän hyvää tuuriakin. Niin tyypillistä suomalaista vaatimattomuutta, eikö? Yleensä jos ajattelen muita ihmisiä, tulee mieleen työ – siinä menestyminen ja esimerkiksi koulutus. Itselläni nekin ovat tärkeitä kyllä, mutta halusin jättää ne tästä kokonaan pois. Ihmiset nostavat itseään liiaksi esille työn ja koulutuksen kautta, kun noiden saavutusten takana on niin paljon muutakin.

 

Itsekin vähättelen omia saavutuksiani, välillä se sisäinen ääni hyökkää jostain pimeästä ja kertoo, että enhän minä nyt itse ole saanut mitään aikaan, en ainakaan ilman toisten apua. En ainakaan oikein koskaan tuo omia saavutuksiani esiin, enkä halua nostaa itseäni jalustalle. Kuitenkin uskon, että jokaisen meistä tulisi aika ajoin pohtia, mitä me olemmekaan saavuttaneet. Eikä siinä ole mitään hävettävää, jos on tarvinnut jonkun toisen apua. Vastaavasti varmasti itsekin haluat auttaa, jos joku tarvitsee sinun apuasi saavuttaakseen tavoitteitaan? Silti, nyt kun päätin listata tähän julkisesti omia saavutuksiani, tuntuu niiden kirjoittaminen ja ääneen sanominen vähän vaikealta. Saavutus sekin, että pystyn ne julkaista.

 

 

 

Oman elämäni suurin saavutus on ehdottomasti lapseni. Älä ymmärrä väärin, toimivan kehon kanssa lapsen saaminen voi olla yllättävänkin helppoa, mutta saavutus on se, että selviää lapsen kanssa järjissään ja lapsi kasvaa ihan järkeväksi ja ihanaksi pieneksi ihmiseksi. Lapsen takia jätin elämässäni tauolle periaatteessa myös työasiat, vaikka päivääkään en ole ollut äiti ilman että olisin tehnyt töitä tai ajatellut töitä. Olen ollut jatkuvasti työelämässä, mutta asettanut lapseni etusijalle aina. Nyt kun hän on isompi, huomenna jo kuusivuotias, on jatkuvasti enemmän aikaa keskittyä töihin, tehdä pidempiä päiviä ja antaa itsestään enemmän työasioiden kehittämiseksi. Takana on hyvin rankkojakin vuosia, loppuunpalaminen, fyysinen ylirasitustila, loputtomasti stressiä ja huolta, mutta minä selvisin siitä kaikesta. Olen äärimmäisen ylpeä pienestä pojastani, jonka hyvinvointiin ja kehitykseen olen antanut kaikkeni. Hän on, huomenna kuusivuotiaana, liikunnallinen, huumorintajuinen, rohkea, sosiaalinen ja reilu leikkikaveri, pieni jääkiekkoilija ja loputtoman utelias sielu. Hämmästyttävän perillä ajankohtaisista asioista, taitava monessakin asiassa, omaa loistavan tunneälyn ja kaiken tämän lisäksi kovin empaattinen. Suurin saavutukseni, minun rakkaimpani.

 

 

Kuten yllä kirjoitinkin, nämä vuodet lapsen, koirien ja töiden kanssa ovat myös verottaneet jaksamistani. Pikkutytöstä asti kiltti suorittaja poltti itsensä täydellisesti loppuun kaksi vuotta sitten syksyllä. Väsymys näkyi ensin valokuvista ja peilistä, sitten käytöksestä, kehon toiminnasta ja lopulta laboratoriokoevastauksista lääkärille ennen kuin myönsin sitä edes itselleni. Olin ihan totaalisesti loppu ja olen nyt hyvin kiitollinen keholleni siitä, että se alkoi laittaa vastaan ennen täydellistä romahdusta. Oli pakko pysähtyä, vaikka mieli olisi halunnut jatkaa. Vasta nyt jälkikäteen tajuan, että loppuunpalamisen merkit olivat ilmassa jo vuosia, en vain tunnistanut niitä ja paahdoin menemään sata lasissa vuodesta toiseen. Moni nuori työssäkäyvä äiti on ikävä kyllä samassa tilanteessa tälläkin hetkellä. Samaan aikaan täytyy todistella, että olen hyvä äiti, hyvä työntekijä, menestyn jokaisella elämän osa-alueella ja meillä on aina siistiä. Tuo yhtälö on aika.. Mahdoton. Yksi suurista saavutuksistani onkin siitä selviytyminen. Tästä tulee puhuttua itseasiassa liian vähän, tavallaan häpeän uupumustani edelleen vaikka siitä pitäisi kertoa avoimesti, niin surullisen yleistä se on.

 

 

Pidän saavutuksena myös nykyisen elämäni tasapainoa. Käyn arkisin töissä, urheilen päivittäin, syön terveellisesti ja arjessani on tietty säännöllisyys. Olen selvittänyt mieleni solmuja ja oppinut ymmärtämään käyttäytymistäni psykoterapian avulla – siihenkin pystyin vaikka aina vannoin, ettei se ole minun juttuni. Olen selvinnyt osin hyvinkin hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta, jota varjostivat monet ikävät asiat. Asiat, jotka ovat myöhemmin vaikuttaneet minuun, ajatuksiini ja käytökseeni vahvemmin kuin silloin osasin arvatakaan. Olen menettänyt minulle niin rakkaan toisen perheeni ja kotini, siitäkin huolimatta noussut jaloilleni ja päässyt elämässä tähänkin pisteeseen asti ilman sitä tukea, jota nuorempana kuvittelin aikuisenakin vielä saavani. Kaiken sen surun jälkeen, voin sanoa voivani hyvin. Hyvä olo onkin saavutuksista parhaimpia. Sen eteen kannattaa nähdä vaivaa ja tehdä töitä, ja lopulta hyvä elämä on itsestäänselvyys jonka mukaan käyttäydymme. Liikunta on siitäkin kiva juttu, että siinä voi saavuttaa joka kerta jotain. Aina ei tarvita ennätysvauhtia tai -matkaa, eikä isompia painoja kuin edellisellä kerralla. Saavutus voi olla parempi olo kuin aiemmin, enemmän endorfiineja tai ihan vain se tunne, että jaksaisi vielä yhden kilsan, vaikka sitä ei vielä rohkenisi kokeillakaan. Saavutus on myös hyväksyä se, että treenikään ei aina kulje, mutta silti sen voi tehdä loppuun asti.

 

 

Välillä kun saan viestejä, että motivoin omalla esimerkilläni blogini lukijaa aloittamaan joogan tai seuraajani Instagramissa lähtemään töiden jälkeen lenkille, olen suorastaan häkeltynyt. Ne ovat minulle suuria saavutuksia ja kertovat, että pystyn oikeasti vaikuttamaan niihin asioihin, joilla elämässä oikeasti on väliä. Siis on ihan kiva, että joku ostaa tyylini inspiroimana uuden mekon mutta loppujen lopuksi, mitä sitten? Siis toki se on upea juttu mekon tekijälle ja myyjälle, mutta koen itse tärkeämmäksi välittää pikemminkin terveellisten elämäntapojen ilosanomaa, liikunnan iloa ja terveellisten valintojen merkitystä keholle ja mielelle. Niillä on oikeaa merkitystä lukijoideni ja seuraajieni elämänlaatuun ja parhaimmillaan hyvistä valinnoista seuraa jopa lisää terveitä elinvuosia. Näihin saavutuksiin haluan tsempata teitä kaikkia.

 

 

 

Huh, olipa tekstiä. Onpa edelleen vaikea kirjoittaa itsestään näinkin positiiviseen sävyyn. Samalla se luo kuitenkin uskoa, että me ollaan kaikki tosi upeita, rohkeita ja vahvoja tyyppejä – ja pystytään aika moneen asiaan. Aina ei ole voimavaroja, joskus elämä vaan kohtelee niin rajusti. Silloin se yksikin vaikeuksien läpi rämmitty päivä riittää saavutukseksi. Sellaisina hetkinä läheisten, tai vaikka vähän kaukaisempienkin, ihmisten tuki on hyvin merkityksellistä. Aina ei tarvitse jaksaa yksin, aina ei vain yksinkertaisesti jaksa yksin. Kyllä se seinä tulee jossain vaiheessa vastaan itse kullakin. Itseensä kannattaa ja pitäisikin kuitenkin aina uskoa, meissä on paljon enemmän potentiaalia kuin mitä kuvittelemme. Autathan myös läheisiäsi näkemään sen? Ja kerro mulle nyt kommenttiosiossa, mistä saavutuksistasi sinä olet ylpeä? 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Fenkoli hurmaa lakritsimaisella maullaan. Se jakaa mielipiteitä, mutta uskon että kuten korianteri ja selleri, siitä oppii pitämään kun tarpeeksi syö. Itselläni ei tosin ole tuota ongelmaa, olen rakastanut fenkolia aina, mutta perheenjäseneni eivät niinkään. Tänään lounassalaatin salaattipohjassa käytetty fenkoli muistutti tästä herkustani ja päätin tehdä vielä illalla kalan kanssa lisukkeeksi fenkolisalaatin. Fenkolisalaatti on voimakkaan makuinen, mutta raikas ja ihanan rapea. Se sopii lisukkeeksi monen ruoan kanssa, mutta on parhaimmillaan kalaruokien parina. Erityisesti vaalean kalan kaverina fenkolisalaatti on täydellinen – kevyt, raikas, terveellinen ja maukas.

 

Reseptin olen löytänyt kauan sitten lehdestä, en ole nyt varma mistä – muistaakseni Kodin Kuvalehdestä tai Kotiliedestä, mutta sovelsin sitä hiukan omaan makuuni sopivaksi. Mirvan fenkolisalaatti tässä olkaa hyvät!

 

 

Fenkolisalaatti

3 isoa fenkolia varsineen

Nippu lehtipersiljaa

1/2 kurkku

2 rkl turkkilaista jogurttia

puolikkaan sitruunan mehu

1 rkl juoksevaa luomuhunajaa

merisuolaa myllystä

mustapippuria myllystä

 

Liota fenkolit kylmässä vedessä noin 5-10 minuutin ajan. Pilko fenkoli ja varret ohuiksi suikaleiksi. Kuutioi kurkku. Pilko lehtipersilja pieneksi silpuksi ja sekoita kurkku sekä persilja fenkoleiden kanssa kulhossa. Valmista kastike sekoittamalla mukissa tai pienessä kulhossa turkkilainen jogurtti, sitruunamehu, hunaja ja mausteet. Kaada salaatin päälle ja sekoita. Tarjoile kalaruokien kanssa.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Ojensin viinilasin ja annoin hänen kaataa siihen lisää. Iloinen puheensorina ja kupliva tunnelma täyttivät tilan, lapset leikkivät keskenään ja aikuiset keskittyivät keskustelemaan, osa kovaäänisesti ja toistensa päälle puhuen. Ajattelin viihtyväni, ainakin yritin viihtyä, ja lopulta aina luulin viihtyväni. Loppukesän iltoina ajatus syksyn pimeistä illoista houkutti, mutta sitä ei uskaltanut sanoa ääneen. Aurinkoiset sääennusteet vain ärsyttivät, vieläkö tätä jatkuu? Kun istuin viinilasini kanssa ihmisjoukossa, tuntui kuin joku olisi rutistanut minua sisältä. Kesästä toiseen tukahdutin ärtymyksen tunteeni, esitin viihtyväni, olin vain hiljaa. Olinhan jo oppinut, vain tylsät ihmiset valittavat eivätkä halua kohdata ihmisiä. Yksi käännekohta oli kun tajusin olevani introvertti, mutta ei sekään lopettanut mielistelyäni. Olin siellä missä muutkin, enkä halunnut sanoa ei vaikka sisälläni koin suurta ahdistusta siitä, etten tee nyt asioita joista nautin.

 

Kilttinä suorittajatyttönä oli aluksi vaikeaa tuoda erilaisuutensa esiin. Että kyllähän minäkin nauttisin kesän helteistä ja aurinkoisista illoista, mutta jossain aivan muualla ja toisenlaisessa seurassa. Joskus on kiva käydä ulkona, mutta viime vuosina yhä harvemmin ja harvemmin. Jos seitsemän vuotta sitten löysin itseni vähintään kahdesti viikossa baarista, nyt taidan käydä siellä kahdesti vuodessa. Muut voivat pitää minua tylsänä, itse nautin elämästäni ja olostani enemmän kuin koskaan. Tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut sen, että olen uskaltanut sanoa ei ja olla erilainen kuin iso osa tuttavapiiristäni. Olen se, joka pyytää mieluummin lenkille kuin viinille. On viinillekin aikansa ja paikkansa, mutta ennemminkin erityisinä hetkinä. Ei enää arjessa. Ainakaan omassani. Olen aiemminkin kirjoittanut suhteestani alkoholiin, ja ajatukseni ovat vuosi vuodelta muuttuneet yhä kielteisemmiksi. En usko, että alkoholinkäyttö jää minulta koskaan täysin pois, mutta ainakin nyt se on sopivan vähäistä. Ainakaan nyt ei huvita lähteä mihinkään, ei sitten yhtään. Ennen en tiedostanut sitä itse, huomasin vain etten nauttinut illanvietoista vaikka aina uskottelinkin, että hauskaahan meillä oli.

 

 

 

 

”Mutta kun mä en halua juoda. Ymmärrätkö, mulla oli niin paljon kivempaa siellä luontopolulla kun mä tänään kävin kävelemässä kun teidän kanssa tissuttelemassa. Mieti ollaan veneilty viis vuotta ja koskaan aiemmin en oo lähtenyt lenkille, siis sun täytyy kokeilla joskus, se oli niin ihanaa. Mä haluan tällasia kokemuksia enkä sitä jatkuvaa viinan kiskomista.”

 

Hangossa saunan terassilla kuuntelin ehkä ikäiseni naisen puhelua poikaystävälleen. Hän ei edes yrittänyt puhua hiljaa. Katseemme kohtasivat ja hymyilin lempeästi takaisin. Puhelun jälkeen hän alkoi intoilla minullekin luontopolusta, jonka löysi Hangosta. Tiesin mistä hän puhui, olinhan kulkenut hänen polkunsa itsekin. Tiesin kaikki ne vastaantulevat kävyt, kivet ja esteet, ja sen koko kehon valtaavan hyvän olon, kun ensimmäistä kertaa oli sen läpi taivaltanut. Varsinkin veneilypiireissä tuntuu olevan normi, että alkoholi kuuluu veneilyyn yhtä vahvasti kuin sukset ladulle. No, onhan se ajatuksena hauskaa, aurinkoisena päivänä juoda jääkylmää rosèèta ja viettää huoletonta lomaa. Sääli, että alkoholinkäyttö menee niin monella yli. Enää se hauskuus ei jääkään päivään tai kahteen, siitä tulee äkkiä normaalia. Ja kuten kaikki tiedämme, kaikkeen tottuu ja ylellisimmätkin asiat alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. En tiedä teistä, mutta itsestäni kuulostaa jotenkin ihan kauhealta, että alkoholinkäyttö kuuluu tiettyihin tilanteisiin. Surullisinta on, että toisilla perheillä se kuuluu jokaiseen viikonloppuun, jopa arkipäiviin, ja etenkin niihin surullisenkuuluisiin juhlapyhiin.

 

Minä, jos joku, tiedän mistä puhun.

 

 

 

 

Me kaikki tiedämme, se auttaa nopeasti – hetkeksi. Tulee takaisin kahta kauheampana, lisäten pahaa oloa. Näkyy kehossa, näkyy ihossa, näkyy mielessä. Jo pelkkä parin-kolmen päivän putki tuntuu vielä kahden viikonkin kuluttua. Nukut huonosti, syöt huonosti, voit huonosti. Mietit, miksi kaikki ärsyttää. Lasi viiniä on nyt niin ansaittu.

 

Kun elämä on tässä pisteessä, kokeile lähteä vaikka lenkille. Kun ensimmäisen kerran todella tunsin endorfiinit juoksulenkillä kehossani, mietin ettei yksikään päihdyttävä aine voi tehdä tätä samaa keholleni. Kun muutama vuosi sitten hurahdin aivan täydellisesti hyvinvointiin ja treenaamiseen, huomasin kuinka oma elämänmuutokseni otettiin vähän ristiriitaisesti vastaan. Yhtäkkiä olin yhden mielestä tylsä, toinen ei ymmärtänyt ollenkaan miten voin tosissani nauttia urheilusta. Onneksi kuitenkin suurin osa läheisistä ystävistäni jakaa kanssani samanlaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet.

 

 

 

 

En halua arvostella ketään toista, tietysti jokainen tekee valintansa ja elää niiden mukaisesti. Siinä tapauksessa on mielestäni kuitenkin vähän ”turha valittaa” huonoa oloa ja arjen ongelmia, jos ei itse tietoisesti tee hyvinvointinsa eteen muutoksia. Tuttavapiirissäni alkoholinkäyttö on joillekin jopa päivittäistä, mutta se on heidän tapansa ja valintansa. Ja olenhan itsekin joskus heidän kanssaan pitämässä hauskaa. Tällä kirjoituksella haluan kuitenkin vain tuoda esiin omaa näkökulmaani asiaan, sillä olen äärimmäisen onnellinen kun itse olen löytänyt hyvän olon ja elämän hauskuuden muualta kuin viinilasista ja bileilloista. Jos pitäisi valita urheilun vai juhlimisen välillä, ei tarvitsisi miettiä. Ja se on ihana ajatus.

 

 

 

Miten te suhtaudutte alkoholiin ja onko ehkä muillakin muuttuneita ajatuksia juhlimisesta ja hyvästä olosta? Itse kirjoittelen tätä postausta juuri väliaikaisen kodin keittiön pöydän ääressä. Sadepisarat ropisevat ikkunaa vasten, olo on aamun lenkkeilyn kannalta sopivan raukea, mutta silti energinen. Treenikassi on pakattu huomista varten ja kevyt illallinen odottaa tekijäänsä. Hiljaisuus on nyt parasta musiikkia, olen pitkästä aikaa ihan yksin kun Miksukin nukahti reippaan päivän jälkeen. Sporan kolina kuuluu alhaalta kadulta ja just nyt oon niin iloinen, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Rentouttavaa sadeviikonloppua tältä kotihiireltä!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian