Alkukesässä parasta: Yllätyksellisyys. En olisi osannut lainkaan arvata, että saisin tulla tällä viikolla töihin kesämekossa. Kävelyillä huomaa yhtäkkiä ensin kirsikkapuiden kukkivan. Yhdessä yössä saapuvat omenapuiden valkoiset kukat. Missä vaiheessa alppiruusukin ehti tehdä niin isoja nuppuja? Kaikkein eniten odotan kuitenkin aina sitä päivää, kun huomaan syreenien auenneen. Vaikka asuin seitsemän vuotta Eirassa asunnossa, jossa oli piha, ja jonka pihalla oli omenapuu ja syreenejä jotka näin joka ikisestä ikkunasta, ne yllättivät joka vuosi. Tunnustan kyllä olevani sen verran valveutunut kukkamuija, että tiedän aina noin suurin piirtein milloin nämä alkavat kukkia, mutta en halua kytätä, sillä se vie ilon siitä yllätyksestä kun ne sitten yhtenä yönä oikeasti puhkeavat täyteen kukkaansa.

 

Maailman kaunein vuodenaika, ei epäilystäkään.

 

 

Vaikka olen tuoksutellut niitä luultavasti tuhansia kertoja, aina ne vievät aikamatkalle lapsuuteen. Vetäessäni keuhkot täyteen syreenintuoksuista kesäiltaa, pääsen muutamaksi sekunniksi mummolan puutarhaan. Siinä hetkessä tunnen paljaan maan jalkojen alla, hieman pistelevät kivet, näen marjapensaat ja kuusiaidan, mummon astiat ja kesäloman.

 

Nautin nykyään syreeneistä kuitenkin eniten kaupungissa. Vaikka haluan aina keskikesäksi pois Helsingistä, tätä aikaa vuodesta en näin mielelläni viettäisi missään muualla. Mietin tänään saisiko syreenin tuoksua pulloon. Frederic Malle on sitä yrittänyt ja vaikka jo pitkään olen halunnut hänen tuoksuaan kokeilla, olen onnistunut jättämään sen joka kerta ostoskoriin.

 

Syreenini eivät mahdu pulloon. En uskalla menettää niiden taikaa.

 

 

Niiden aika on nyt. Liikun päivittäin akselilla Kulosaari-Eira-Ullanlinna, eli olen siis ympäröity syreeneillä. Lilat, valkoiset, tummanlilat, vaaleanpunaiset.. Huumaavat tuoksullaan ohikulkiessa. Joskus kun ajatuksissaan kipittää pitkin Merikatua, havahtuu syreenin tuoksuun. Pysähtyy vetämään keuhkot täyteen ilmaa, joka saa suupielet ylöspäin vaikka olisi vähän huonompikin päivä.

 

Ehkä hienointa tässä pysähtyneessä ja odottavassa alkukesässä on nimenomaan itsekin pysähtyä – näiden luonnon tarjoamien, ilmaisten ilojen äärelle. Näitä kukkia ei ole kuukauden päästä, eikä varsinkaan syksyllä, eikä tammikuussa osaa kuvitellakaan niiden tuoksua. Mutta nyt.

 

 

Teemme piharemonttia tämän kesän ajan ja totesin, että minulla ei ole kyllä mitään toiveita pihan suhteen. Paitsi syreenin, omenapuun ja kirsikkapuun haluaisin. Mutta Mirva, nehän kukkivat vain jonkun viikon vuodesta?!

 

Ehkä juuri siksi. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Monena vuonna on pitänyt grillata persikoita ja muita hedelmiä. Ystävät hehkuttavat niitä ja somessa vastaan on tullut yhtä sun toista variaatiota. Yhdistelin näistä kaikista oman versioni, josta tuli näin maapähkinävoin ja vaahterasiirapin rakastajan näkökulmasta aivan ihana. Kaneli muistuttaa joulusta keskellä kesää, mutta kaneli on ihanaa ja ceyloninkaneli vielä ihanampaa (ceyloninkaneli on siis kaneli, joka ei sisällä juuri lainkaan tavallisen kanelin myrkyllistä kumariinia) ja se toimii yllättävän hyvin persikan parina. Grillatut persikat yllättivät muutenkin kahdella tapaa, nimittäin hedelmistä tulee hyviä grillissä ja persikoiden kivet on yllättävän vaikea poistaa. Mutta vaivan arvoista se oli, siksi jaan reseptin teillekin.

 

Meillä ei muuten ole edes grilliä, mutta saarekkeessa on lieden yhteydessä sellainen grilli/parila mikä lie, niin onnistui siinäkin. Pihagrillissä tosin valmistuvat varmasti helpommin ja siistimmin.

 

 

GRILLATUT PERSIKAT

 

Persikoita

Vaahterasiirappia

Ceyloninkanelia

 

Kuumenna grilli = täysille. Sillä välin halkaise persikat ja poista niistä kivet. Mitä ”raaempi” persikka on, sitä helpommin kivet lähtevät. Terävä pihviveitsi on kätevä apu. Grillaa persikoita leikatulta puolelta noin viisi minuuttia. Käännä ja lusikoi puolikkaiden päälle kevyesti vaahterasiirappia ja ripottele hieman kanelia. Grillaa persikoita niin kauan, kunnes ne ovat pehmeitä. Grillistä riippuen tähän menee noin 10 minuuttia.

 

TÄYTE & LISUKKEET

 

Maapähkinävoita

Ceyloninkanelia

Vaahterasiirappia

Kaurahiutaleita

Vaniljajäätelöä

Haluamasi koristeita

 

Kun persikat ovat valmiita, asettele ne tarjoilukulhoihin. Lisää kivistä jääneisiin koloihin nokare maapähkinävoita ja päälle vielä hieman kanelia. Lisää persikoiden kaveriksi vaniljajäätelöä (kaurajäätelö on aivan ihanaa) ja ripottele päälle kaurahiutaleita sekä vaahterasiirappia. Tarjoile heti koristeiden kanssa.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Muistaako kukaan mistä sarjasta/mainoksesta/sketsistä tämä yli 20 vuotta (?) vanha tokaisu on? Minä en, mutta vertaus on jäänyt lapsuudenystävieni keskuudessa elämään. Toki vitsailin olevani notkee ku näkkileipä silloinkin, kun tuosta noin vaan kylmiltään taipuivat spagaatit joka suuntaan ja kärrynpyöriä sun muut voltit heiteltiin uima-altaaseenkin ilman, että seuraavana päivänä takareisien ja lonkankoukistajien tarvitsi huutaa apua jos jonkinlaisilta poppaskonsteilta. Tilanne on muuttunut. Näkkileipävertaus iski tajuntaani kun lauantaiaamuna löysin itseni pitkästä aikaa joogamatolta.

 

En voi perustella sitä iällä, mistä voin tosin todeta, että onneksi. Tuplasti minua vanhempi rouva vetää joogatunnilla itsensä sellaisiin asentoihin, että nuoremmat jättävät yhden hengenvedon väliin katsoessaan. Tosin tekisi mieli perustella sitä iällä, aivan kuten painonnousua 25 ikävuoden jälkeen koska ”aineenvaihdunta hidastuu” mutta ei se ihan niin mene. Kyllä, syy on omissa elämäntavoissa. Lue: Laiskuudessa. Istumatyö kiristää erityisesti lonkankoukistajia ja stressi vetää takareidet tiukiksi. Tiedän kuinka tärkeää kehonhuolto on ja joogaan silloin kun on aikaa, mutta juuri niistä myös tingin ensimmäisenä. Virhe. Miksen käytä illastani varttituntia venyttelyyn, vaikka tiedän että se on tärkeää? Sen sijaan tuijotan aivottomana puhelinta helposti yli sen varttitunnin vaikka tiedän, että se ei ole tärkeää. Virhe. Se on laiskuutta. On toki ihan ok olla välillä laiska mutta ei kehonhuollon skippaamisen ei kannattaisi olla ok.

 

 

Kuntosaliharjoittelu vaatii liikkuvuutta. Kuntosaliharjoittelu ei lisää liikkuvuutta. Viime syksynä aloin oikein tosissani treenaamaan. Tunnollisesti vedin noin neljä voimatreeniä viikkoon ja sitten kestävyyttä sen mitä ehdin. Lapissa tunsin itseni energisemmäksi kuin koskaan. Seitsemän hiihtoa, neljä salia ja laskettelut viikkoon. Tätä vedin joulu-tammikuussa noin kuukauden väsymättä. Fokus oli täysin liikunnassa ja homma sujui paremmin kuin koskaan. Tuollaiset tehokaudet ovat itseasiassa tärkeitä motivaattoreita, ainakin itselleni. Tiedän, että pystyn siihen ja tiedän, kuinka mieletön olo niistä onnistumisen tunteista tulee. Tiedän kuitenkin myös erittäin hyvin, että se onnistuu silloin, kun sitä ei tee jatkuvasti.

Vuosi on opettanut, että kausiluontoinen liikkuminen sopii keholleni ja mielelleni. Välillä vedetään tiukka ohjelma täysii, ja sitten huilailukausi liikkumalla sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Jos liikkuisin aina sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, ei tekemisessäni olisi mitään tavoitteellista enkä saisi niitä onnistumisen tunteita. Olisi ihan kivaa, mutta jotain puuttuisi. Siksi haluan välillä ylittää itseni ja odotukseni. Saliharjoittelussa on puolensa. Myös ne, joista kukaan ei puhu. 

 

 

Ylittäessäni itseni syksyn ja talven treenikauden jälkeen vetämällä kolme (!) leukaa, kyykkäämällä 90 kilolla ja vetämällä maasta 95 kiloa, hautasin samalla liikkuvuuteni johonkin paikkaan, mistä en löytänyt sitä lauantaina joogamatolle astuessani. Notkee ku näkkileipä. En todellakaan pääse tällä hetkellä spagaattiin. Ahdistus. Minä olen ollut notkea, liikkuvuus on aina ollut vahvuuksiani. Huomaa aikamuoto, ollut. En Pääse Spagaattiin. Reidet ja lonkat eivät päästä vartin venyttelynkään jälkeen tuohon asentoon, johon saatoin normaalisti hypätä ihan kylmiltään jos housut vain antoivat periksi.

Jätin joogamaton olohuoneen lattialle ja se on ollut siinä nyt lauantaista asti. Päätin, että venyttelen nyt ihan joka hemmetin päivä. Näkkileivästä spagetiksi. Jos joogamattoni ja -blokkini eivät ole olohuoneen lattialla, en tee sitä. Siedän mieluummin vähän kaoottista olohuonetta kuin jättäisin venyttelemättä. Etsin käsiini myös vanhan postaukseni Spagaattikoulu, koska omat ohjeet ovat tietysti aina parhaita ohjeita, luotan tähän ja päätin palauttaa liikkuvuuteni ainakin loppukesään mennessä, kunnes on aika aloittaa taas uusi reipas saliohjelma.

Ehkä silloin jaksan huolehtia liikkuvuudestani enemmän, ehkä. Muita näkkäreitä? Miten pidätte huolta notkeudesta?

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ