Pyöräilyni rajoittui vuosia sitten lähinnä siihen, että Eirasta polkaisin keskustaan ja takaisin. Joskus mintunvihreä kaupunkiuskottava koripyöräni saattoi jäädä Holidayn tai Mattolaiturin eteen, toisinaan tulin vasta aamun sarastaessa kotiin muka hiiren hiljaa, ettei kukaan kuulisi kuinka meni vähän myöhään. Pikkuveljeni, ehkä kestävyysurheilullisin ihminen jonka tiedän, innostui aikanaan maantiepyöräilystä. Minä en. En voinut ymmärtää, miksi pyörä voi maksaa enemmän kuin kallis designerkäsilaukku ja mitä järkeä on ostaa pyörä, jota ei uskalla edes taloyhtiön varastossa säilyttää.

Itsehän säilytin omaa pyörääni ullanlinnalaisella takapihalla vielä pari vuotta sen jälkeen, kun muutin sieltä pois eikä se koskaan kadonnut mihinkään.

 

 

Muutama vuosi sitten innostuin aivan toden teolla hiihdosta. Väitän edelleen, että missään ei saa samanlaista euforista tunnetta siitä, että omistaa ihan koko maailman ja kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kuin hyvin luistavalla hiihtoladulla. Viitisen vuotta aktiivisesti hiihtäneenä ei tarvitse enää edes sitä hyvin luistavaa latua, vaan onnistuneeseen hiihtokokemukseeni riittää vähän huonompikin pätkä. On trendikästä ja varsin yleistä sanoa, että jokin on terapeuttista mutta hiihto todella on. Harmi vain, että hiihtolenkkini rajoittuvat talviseen Lappiin. En usko saavani samanlaista fiilistä väistelemällä äkäisiä laturaivoajia Paloheinässä tai Oittaalla.

Eräällä hiihtolenkillä talvella 2020 sain ajatuksen. Tykkäisinköhän kuitenkin pyöräilystä?

 

 

Vein pikkuveljeni kesken pahinta koronakevättä hakemaan uutta pyörää Espoosta. Iski ajatus, että nyt. Täysin pyöräilynoviisina marssin pyöräilevien tuttavieni suosituksesta kauppaan ja sieltä ulos kantaen turkoosinväristä Bianchia. Sen hinnalla saisi käsilaukun jos toisenkin, mutta ajatellessani niitä euforisia hiihtolenkkejä vain omien ajatusteni keskellä, ei mikään muu siinä vaiheessa kiinnostanut. Maantiepyöräilyä ja hiihtoa yhdistää muun muassa se, että ne molemmat ovat välineurheilulajeja. Mikään ei toki estä liikkumasta ja nauttimasta, mutta paskoilla suksilla pääsee yhtä hyvin eteenpäin kuin yksivaihteisella pyörällä. Voihan sitä juosta reikäisissä, littaan astutuissa äidin vanhoissa lenkkareissa ja isoissa kollareissa, mutta kokemus on erilainen.

 

Suosittelen panostamaan hyviin liikuntakokemuksiin enemmän kuin käsilaukkuihin, sillä todennäköisemmin tulet liikkuneeksi sitten jatkossakin.

 

Minusta tuli muutamassa päivässä maantiepyöräilijä. Tämä antoi myös vahvistuksen sille, että kyllä sitä voi näin aikuisenakin vielä oppia ja omaksua täysin uusia lajeja. Saada niistä jopa niitä intohimolajeja. Se vaatii vain hieman rohkeutta. Maantiepyöräily ehkä lukkopolkimien takia vähän enemmän, mutta jokainen kilometri pyörillä on sen arvoista.

 

 

Siitepölykausi vähän jarrutteli hyvää pyöräilykauden avausta, mutta sunnuntaina sain palan sitä nautintoa tyhjistä metsäteistä. Koska pyöräilin koko viime kesän Hangossa ja vähän myös Ahvenanmaan saaristossa, ärsyttävät liikennevalot ja vastaantulijat vielä, mutta senkin kestää kun tietää, että niiden jälkeen odottaa lähes tyhjä tie. Kunhan pyöräily alkoi sujua ensimmäisten kertojen jälkeen, löysin sen saman fiiliksen kuin siellä ladulla. Kun saa vetää keuhkot täyteen metsältä tuoksuvaa ilmaa, aurinko siivilöityy puiden välistä sopivasti silmiin ja pysähtyy ihastelemaan laitumelta löytyviä lehmiä ja hevosia, päästään jo lähelle. Pyörän päällä sitä liikkuu kuin itsestään. Yleensä 40 kilometrin jälkeen alan olla eri mieltä, mutta jollain tavalla siinä on vain vapaana, eteenpäin vietävänä. Irti kaikesta. Paitsi lukkopolkimista.

Olisimmepa jo Hangossa, minä ja pyörä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Väsyessäni lenkillä kuvittelen jonkun juoksemaan viereen – tai vaihdan biisiä. Taas mennään. En voi tehdä valmiita treenisoittolistoja, sillä elän niin fiiliksen mukaan. Spotifysta löytyi listoja running, running1, running2, run3, kunnes lopetin. Jos salitreenaaminen ei millään huvita, keitän kupin kahvia ja aloitan. Jos treeni takkuaa, mitä luultavammin kyse on siitä, että olen palautunut huonosti. Joskus en jaksa edes välittää vaikka pitäisi, sillä rakastan treeniä. Silloinkin kun väsyttää enkä ole parhaimmillani, en osaa elää ilman liikuntaa. Teen mieluummin vaikka vähän väkisin kuin etten tekisi ollenkaan. Kyse ei ole siitä, että se tuntuu pakolta tai liikunnan ja terveellisten asioiden suorittaminen olisi jopa ongelma. Se on nimittäin vuosia sitten ollut sitä joten tiedän mistä on kyse. Kaiken sen kipuilun jälkeen liikunnan ilo kuitenkin löytyi, sen jälkeen siihen jäi aivan täydellisesti koukkuun ja vähitellen koukusta tuli elämäntapa.

 

Kiitos urheilu, että olet.

 

 

Mitä edes olisin ilman liikuntaa? Ainakin eri ihminen. Liikunta, sen kaikissa muodoissaan, on niin iso osa paitsi minun, myös koko perheeni elämää. Lapseni on tottunut jo ihan pienestä pitäen siihen, että äiti treenaa. Käyn juoksemassa, nyt korona-aikana treenaan kotisalilla, joogaan iltaisin, matkustaessa etsin aina ensimmäisenä hotellin salin, kohta alkaa pyöräkausi ja lapsen treenien aikana en istu hallin kahvilassa, vaan käytän ajan hyödyksi joko juosten tai kävellen. En siksi että minun olisi pakko liikkua. Siksi että rakastan liikuntaa. Syön nykyään mieluummin suklaata että jaksan treenata kunnolla kuin että olisin syömättä suklaata ja treenaisin vain vartin ja ihan kevyesti. Ennen oli toisin. Syön aika harvoin suklaata koska suklaasta tulee jälkeenpäin aika ällöttävä olo.

 

En välitä enää pätkääkään esimerkiksi juoksuvauhdista. Matkan pituudesta sen verran, että joskus kun päätän juosta kympin ja seuraan matkaa siksi, että varmasti juoksen sen kympin. Näillä treenimäärillä on oppinut sen, että yleensä ne nopeimmat juoksuajat tulevat silloin, kun ei ole pitkään aikaan liikkunut. Kulkeehan se ensimmäinen lenkki, mutta sen jälkeen ei sitten kulje yhtään mikään. Samahan pätee salillakin. Taukoviikon jälkeen maksimiin voi lisätä sen kilon ja tanko nousee silti. Levon jäädessä vähemmälle painot tuntuvat raskaammilta, joskus joutuu jopa vähentää. Nyt mä oon ihan huonossa kunnossa, ens viikolla vedän yhden treenin enemmän! Mantra kaikuu jossain siellä kuulokkeiden välissä. Tai kaikui. Luojan kiitos matkan varrella viisastuu.

 

Ja kuten sanoin, välillä teen hampaat irvessä väsymyksestä huolimatta. Ehkä koska hulluus.

 

 

Tähän pääsemiseksi on kuitenkin mennyt vuosia. Aloin aikanaan postata someen treenikuvia aina kun urheilin. Sillä loin itselleni ajatusta liikunnallisesta elämäntyylistä. Halusin olla aktiivinen urheilija, mutta eihän sellaiseksi tuosta noin vain tulla vaikka kuinka halutaan. En läheskään aina lähde riemusta kiljuen lenkille ja ehkä yleisin lause nyt korona-aikana töiden jälkeen on ollut ”mitenhän mä saisin itteni raahattua tonne salille?” Silti menen, joka kerta. Suurin motivaationi on tunne sellaisen treenin jälkeen, kun on tehty täysillä loppuun asti. Sitä tunnetta ei voita mikään. Vastaavasti motivaationani toimii myös se päinvastainen. Tunne sen treenin jälkeen, jonka on tehnyt vähän vasemmalla kädellä ja laiskotellut sen aikana. Se ärsyttää. Että miksi käytin tunnin salilla tehdäkseni vähän sinne päin kun olisin voinut tehdä täysillä.

 

Aina ei kuitenkaan ole yhtä tehokkaalla tuulella. Silloin kannattaa joko ennakoida ja vaihtaa päivän laji kevyempään tai vastaavasti salilla keventää kunnolla painoja, mutta tehdä täydet sarjat ja puhtaat toistot pienemmillä painoilla. Mitä enemmän urheilee, sitä helpompi kehoa on kuunnella. Ja kuulla.

 

 

 

Saatan kirjoittaa intohimoisesti lenkkeilystä, joogasta, pyöräilystä tai salitreenistä. Se ei tarkoita, että ne olisivat maailman ainoat lajit. Moni jää koukkuun nyrkkeilyyn. Olen käynyt kahdesti 32-vuotisen elämäni aikana nyrkkeilytreeneissä – ensimmäisen ja viimeisen kerran. Toiselle se taas on maailman parasta terapiaa, lempilaji. Vain kokeilemalla löytää sen omansa. Tuntuu, että kirjoitan tästä joka viikko, mutta jos saa yhdenkin ihmisen liikkeelle ja löytämään oman koukkunsa ja elämäntapansa, ehkä sitä kannattaakin vähän toistella. On ollut myös aikamoinen oivallus tajuta se, että voi olla hyvinkin intohimoinen elämäntapaurheilija ilman, että vetää 100 kilometrin lenkkejä tai kymmentä leukaa joka aamu. Halutessaan voi tietysti jokainen kilpaillakin, mutta se juttu on vain liikkua. Ja liikkua.

 

Ja liikkua. Ja se on aivan ihanaa. Joka kerta.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kun viime syksynä istuin hetken aikaa maan alla jossain Hartwall Arenan alapuolella katsomassa lapseni treenejä silloin kun niitä sai vielä katsoa, tein jotain tosi kreisiä. Näpyttelin ilmoittautumiseni (aivan liian pitkään) juoksutapahtumaan. Olen kyllä juossut, juossut, juossut ja juossut – aina siitä lähtien kun keksin joskus 18-vuotiaana aloittaa juoksemisen. Muistan muuten edelleen kuinka paskat ne eksän suosittelemat lenkkarit alekorista olivat. Mutta niillä juostiin. Silloinkin, kun ei ollut aavistustakaan siitä mikä on sopiva juoksunopeus. Kunhan vitosen veti alle puoleen tuntiin oli hyvä.

 

 

Kerran sovin treffitkin juoksulenkille. Ajattelin, että eihän me kuitenkaan juosta. Juostiin me. 15 kilometriä 25 asteen helteisessä illassa. Ai jumalauta. En tietenkään kehdannut valittaa, että olen muuten aivan kuoleman kielissä enkä koskaan oo juossut näin pitkää matkaa. Kävellessäni ylimmän kerroksen hissittömään asuntooni lenkin jälkeen hipstereitäkin pienemmissä halpavaateketjun trikooshortseissa, kuvittelin etten koskaan pääse ylös asti. Että kohtaloni oli kuolla haisevaan rappukäytävään josta edellisellä viikolla oli kannettu seinänaapurini ruumista alas. No, se siitä historiapläjäyksestä. Selvisin, mutta en enää koskaan sopinut treffejä juoksulenkille.

 

Olin ihan hurjan iloinen siitä ettei tuota juoksutapahtumaa nyt järjestetäkään. En olisi luultavasti ollut toukokuussa stadionilta lähtiessä mikään Feidippides matkalla Ateenaan. Kestävyysharjoitteluni on ollut pohjoisen hiihtolenkkejä lukuunottamatta olematonta täällä etelässä. Vasta pari-kolme viikkoa sitten taisin tehdä vuoden ekan lenkin. Oli siistiä. Vuoden tokan lenkin jälkeen muistin taas pari asiaa juoksemisesta.

Älä. Juokse. Kovaa.

 

 

Nyt on mitä parhaimmat olosuhteeet aloittaa juoksukausi tai ehkä koko juoksuharrastus jos ei se ole aiemmin tuntunut omalta jutulta. Annan kolme neuvoa.  1) aloita kävellen 2) juokse pätkiä, kävele pitkiä pätkiä, juokse taas pätkiä 3) hanki sykemittari ja seuraa, että syke oikeasti pysyy siellä 120-130 kieppeillä. Kaikki lähtee peruskunnon kasvattamisesta ja juoksunopeus tulee siinä sivussa. Se, että yrität väkisin vetää kympin tuntiin ja tuskailet sitten kun juoksukuntosi ei kehity johtuu juuri siitä, että yrität aina vetää väkisin sen kympin tuntiin.

 

Ainiin ja vielä se neljäs vinkki. Osta hyvä ihminen hyvät kengät.

 

 

Kokeile vaikeinta. Ole itsellesi armollinen, blää blää blää tiedetään, ja hidasta. Treenaa vähintään kerta viikkoon lihaskuntoa, sillä vahvat jalat jaksavat juosta paremmin ja vähentävät muuten loukkaantumisriskiäkin. Pikkuveljeni (joka juoksee muuten toisinaan jopa sadan kilometrin (kyllä luit oikein) lenkkejä, antoi 18-vuotiaana yhteisellä lenkillämme neuvon jota olen pyrkinyt itse noudattamaan. Älä ajattele sitä maalia, ajattele sitä matkaa. Niinpä kun päätän juosta Skattan ympäri ja palata kotiin, en ajattele sitä tunnetta kun saan avata kotioven. Katselen kauniita rantoja. Kuuntelen lempparimusiikkia. Käyn päässäni läpi kaikki keskeneräiset asiat, lenkillä se tuntuu helpommalta kun tiedän, etten voi tehdä niille mitään. Siitä saa myös perspektiviä. Tehtävälista ei tunnu pitkältä mutta matka tuntuu, hehheh. Jos kovasti väsyttää, kävele hetki. Juoksuasento paranee ja saat taas voimaa jaloille ja energiaa kroppaan.

 

Nyt lähden iltatreenille, mutta huomenna juostaan. Kokeile säkin. Ehkä vielä loppuvuodesta sitten kuin se Feidippides aikanaan.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ