Noin puolitoista vuotta sitten talvella innostuin raskauden jälkeen liikunnasta pitkästä aikaa aivan uudella tavalla. Saatoin helposti tehdä reippaan puolitoistatuntisen vaunulenkin jonka jälkeen vaihdoin kevyemmät kamppeet ylle ja hilpaisin vielä juoksulenkin. Räntää saattoi sataa vaakasuoraan, mutta silloin juostiin vaikka purjehdustakissa. Aloin samaan aikaan syömään terveellisemmin kuin koskaan aiemmin. Superfoodit tulivat jäädäkseen, siirryin maidottomaan ja gluteenittomaan ruokavalioon. Olin hyvässä kunnossa ja hoikempi kuin vuosiin.

Ajattelin voivani todella hyvin. Perjantai-illat ja sunnuntaiaamutkin saattoivat helposti kulua salilla, kokeilin erilaisia treenejä ja hurahdin hiit-treenaamiseen. Pienen lapsen äidin unelma, nopea ja supertehokas treeni. Mitään kamppailua painon tai ulkonäön kanssa minulla ei ollut, ne ovat menneiden talvien lumia. Halusin vain voida hyvin, hoitaa omaa päätä ja selvittää kiireisen äidin ajatuksia treenillä. Plussana tietysti se rasvaton kroppa jota tavoiteltiin kuitenkin vain siinä sivussa.

Olin todella usein sairaana. Toki se johtui varmasti myös pienestä pojastani. Häneen kun tarttui pöpöt jos toisetkin kun vastustuskykyä ei vielä ollut. Olin toisinaan todella kiukkuinen, pistin sen vain hormonitoiminnan piikkiin. Ehkä se haki vielä omaa oikeaa toimintaansa. Iho ei voinut lainkaan hyvin. Olisihan sen pitänyt, söin kuitenkin todella hyvin ja sain kaikki mahdolliset vitamiinitkin päivittäin? Nukuin hyvin ja liikuin. Mä ihan oikeasti luulin voivani hyvin. Jossain alitajunnassa aloin tiedostaa vasta viime syksynä, etten ehkä eläkään juuri niin kuin minun pitäisi.

Hyvin alkanut treeniputki katkesi sairasteluun. Kolmen viikon flunssa kuumeineen ja antibiootteja vaativine jälkitauteineen pysäytti talvella pitkäksi aikaa. Alkoi päiväkotielämä ja olimme kipeinä harva se viikko. Treenaamiseen tuli väkisinkin taukoa. Kun en liiku, kiinnitän enemmän huomiota syömisiini. Kroppaa tuli kuunneltua ja löydettyä ne sille oikeasti sopivat jutut. Vehnä ei enää ollutkaan niin paha, leivässä kyllä, mutta pastaakin olen tehnyt monet kerrat ilman minkäänlaisia inhottavia oireita. Maitoa vältän edelleen, se ei vain sovi. Aloin muuttaa ruokavaliota kasvis-kalapainotteiseksi ja se on tuntunut nyt äärimmäisen hyvältä. Monet superfoodit jäivät pois, toisaalta monia tuli myös tilalle.

Muutuin paljon rennommaksi itseäni kohtaan. Saatoin hyvin juoda mehua, korkata bissen keskellä viikkoa, syödä jäätelöä. Asioita, joita en ollut ennen tehnyt ollenkaan vain siksi, koska ne olivat niitä ”turhia kaloreita” ja hyvinvointini pilaajia. Asenteeni muutenkin koko elämää kohtaan muuttui paljon. Vaikka olen aina ollut optimistinen, aloin voida todella hyvin ja sen myötä muutuin jotenkin paljon positiivisemmaksi. Halusin jakaa hyvää oloa myös muille. Syynä tähän on varmasti ihmiset ympärilläni. Olen saanut elämääni niin positiivisia ja mahtavia tyyppejä joiden kanssa saan viettää näitä päiviä. On mieletöntä inspiroitua rakkaimmistaan ja saada heiltä positiivista fiilistä ja sitä tervettä hyvinvointia.

Ei hyvinvointini ollutkaan kiinni överiterveellisestä ruoasta, seitsemänä päivänä liikkumisesta ja tietynlaisesta kurinalaisuudesta ja ehdottomuudesta. Ei se rasvaton kroppa tuo hyvinvointia. Se pikemminkin vei sitä. Kun katson vuosi sitten otettuja kuvia, en edes näytä hyvinvoivalta. On niin hullua, että silloin kuitenkin luulin voivani paremmin kuin koskaan.

Tällä hetkellä liikun terveellisesti. Joka päivä jotain. En treenaa millään lailla tavoitteellisesti, vain silloin kun siltä tuntuu. En juokse niin pitkiä tai niin nopeita lenkkejä kuin vuosi sitten, mutta nautin juoksemisesta ja ulkoilusta siinä samalla. Saatan hyvin pysähtyä kävelemäänkin matkan varrella, vaikka aiemmin se oli merkki silkasta luovuttamisesta. Ajattelin kyllä juoksun suhteen vähän tsempata, jos syksyllä jaksaisin puolimaratonin. En muuten koskaan halua osallistua puolimaratoniin, juoksen ennemmin sen 21 kilometriä vaikka joku sunnuntai-ilta itsekseni. On myös aika hassua, että vaikka tunnen luovuttaneeni säännöllisen tiukan treenaamisen kanssa, olen aivan täysin samankokoinen kuin vuosi sitten. Ja painan täsmälleen yhtä paljon. Se, ettei penkistä nouse läheskään samanverran kuin ennen on yhdentekevää silloin, kun sängystä nousee joka aamu paremmalla fiiliksellä kuin aikoihin. Toivottavasti saan täällä blogissakin jaettua sitä rentoa mieltä ja oloa, joka mulla tällä hetkellä on. Voikaa tekin hyvin.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian