Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Introvertit ja vapaaehtoiset erakot, hekin kuuluvat tarvitsijoihin. Koko kesän olen elänyt kovin tiiviissä symbioosissa perheeni ja ystäväperheeni kanssa. Normaalisti kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, tänä kesänä en ole uhrannut näille juuri ajatustakaan. Kolmesta alle kouluikäisestä lapsesta huolimatta..

 

Ensimmäistä kertaa koskaan olen ollut melko paljon veneellä myös yksin (yllämainittuja lapsia ei lasketa). En ole kaivannut lainkaan Helsinkiin, vaan viihtynyt Hangon hitaassa elämänmenossa ilman aikatauluja ja herätyskelloja. Tarvitsin tätä. Hitautta, Hankoa ja tietynlaista itsenäistä tekemistä. Aina pidempään yksin ollessani tajuan, kuinka tarvitsen ihmistä vierelleni lopulta aivan erilaisista syistä kuin arjessa kuvittelen. On helpottavaa huomata, kuinka pärjää ihan yksikseen ja ennen kaikkea, kuinka ei tarvitse ketään niistä käytännön syistä, joista ehkä aiemmin on kuvitellut tarvitsevansa.

 

Yhtäkkiä tarvitsee seuraa. Läheisyyttä, arkisten asioiden tai pikemminkin kokemusten jakamista. En tarvitsekaan toista aikuista seurakseni ravintolaan. Läheisten ystävien ja tuttavien merkitys korostuu ollessa yksikseen. Muiden ihmisten tärkeyden näkee uusin silmin vasta silloin, kun se kaikkein läheisin ei olekaan jatkuvasti läsnä. Uskon, että jokaiselle suhteelle tekisi hyvää ottaa aina aika ajoin tilaa ja etäisyyttä. Omien menojen ja joskus ihan vain itsekkäästi oman ajan ottamisen tärkeys unohtuu niin kovin helposti.

 

 

Tätä aion ja haluan viedä mukanani kesän jälkeen arkeen. Ei ole lainkaan katastrofi olla yksin. Joskus apua voi pyytää myös heiltä, jotka eivät ole samaa perhettä. Arvostus kaikkien aikaa ja läsnäoloa kohtaan kasvaa yllättävästi juuri näin. Kahdeksan vuoden parisuhteen jälkeen on unohtanut, kuinka pyysi naapuria vetämään lakanat, kaverin poikaystävää kiinnittämään taulun tai puolituttua lainaamaan autoa.

 

Vastavuoroisesti haluan itse panostaa siihen, että myös minä olen perheestäni ja elämäntilanteestani huolimatta saatavilla myös muille. Sanotaan, ettei mistään tule lopulta niin hyvä mieli kuin muiden auttamisesta. Allekirjoitan, mutta muistutan siinäkin rajoista. Mitään, ei sitäkään, saa tehdä oman hyvinvoinnin ja jaksamisen kustannuksella.

 

 

Rakkaani palaa takaisin Suomeen pian, mutta en kiirehdi heti kotiin häntä hakemaan. Teen niitä asioita joita vielä voin, vielä ennen yhteisen arjen aloittamista. Yksikseen on tullut ajateltua monista asioista eri tavalla. Vastuun, ikävän ja läsnäolon merkitys tuntuu erilaiselta. Itsevarmuus tuntuu erilaiselta. Tieto siitä, että pärjää, vahvistuu hetki hetkeltä. Samalla ymmärtää, että toista voi rakastaa aivan muista syistä kuin tavasta ja tottumuksesta, saati yksinkertaisesta tarpeesta rakastaa.

 

 

Luulen, tai ainakin olen niin päätellyt, ettei yksikään suhde ei ole hyvällä pohjalla silloin, jos toinen ei osaa olla yksin.

Siitäkin huolimatta, että itse ihmisenä tarvitsemme toista ihmistä. Yksikseen tai yhdessä, nyt ja aina.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Tänään en halunnut kirjoittaa rakkaudesta. Koska tänään kaikki kirjoittavat rakkaudesta. Suomalaiset ehkä ystävyydestä. Mutta minä en halunnut kirjoittaa kummastakaan. Sen sijaan olin kirjoittamassa postausta keskeneräisen makuuhuoneen sisustuksesta. Mutta elämä, muuttaa mielipiteitä ja ajatuksia yks kaks. Pistää kirjoittamaan rakkaudesta. Mitä rakkaus edes merkitsee?

 

 

Kuinka saattoikaan olla, että silloin kun vähiten sitä odotin – niin, miksi aina juuri silloin? opin rakastamaan. Pian opin rakastamaan aivan uudella tavalla. Millaista onkaan tuntea pohjatonta rakkautta, pakahtua onnesta koska rakastaa. Kuinka onnellinen voi ollakaan, kun on ketä rakastaa. Ja kuinka onnellinen onkaan, kun ymmärtää miten paljon enemmän rakkaus on kuin pelkkä tunne siitä, että rakastaa.

 

Rakkaus on turvallisuutta. Tietää, ettei ole yksin eikä jää yksin. Silti joskus rakkaus sattuu, sattuu niin paljon ettei mikään voi sitä enempää satuttaa. Rakkaus naamioituu suruksi, pukeutuu ikävään. Rakkaus näyttäytyy vihana, salamana silmissä ja savuna korvissa. Rakkaus piiloutuu arkeen, alle tiuskaistujen sanojen ja likaisten astioiden.

 

Ja tulee taas esiin kojelautaan syttyvänä bensavalona tai kahvintuoksuna keittiöstä. Yks kaks.

 

Rakkaus on elämän jakamista, itsensä avaamista ja suurta heittäytymistä. Rohkea uskaltaa rakastaa. Vaikeinta on rakastaa itseään. Vaikka se on pohja kaikelle rakkaudelle. Itseään kun on rakastettava ensin. Joskus riittää, kun rakastaakin vain itseään. Silloin tuntee olevansa turvassa. Rakkaus ulottuu yli rajojen, se kantaa läpi vaikeiden vuosien ja raskaiden hetkien.

 

Ja joskus suurinta rakkautta on päästää irti heistä, joita rakastaa.

 

 

Sitoutua niin syvästi

että muuttuu pohjattomaksi. 

Puristaa niin lujasti

että muuttuu rajattomaksi.

Rakastaa niin mielettömästi

ettei mikään enää

ole vailla merkitystä.

– Tommy Tabermann


 

Erosin ex-miehestäni vajaat kymmenen vuotta sitten. Viimeisen kerran näin pankissa myydessäni asunnon puolikasta hänelle ja sen koommin ei olla nähty (uskomatonta, ehkä nyt kun kirjoitan tämän niin tietysti törmään häneen kaupungilla) eikä edes puhuttu. Katosimme toistemme elämistä täysin. Se oli elämäni helpoin ihmissuhteen päättäminen. Huonot fiilikset ja energiat jäivät edelliseen elämään ja jatkoin elämääni onnellisena yksin.

 

Erot ovat yleisimpiä ihmissuhteiden loppuja, sen jälkeen luultavasti kuolemat. En tiedä, mutta arvaan. Nimittäin muita ihmissuhteita tuntuu olevan jotenkin pirun hankala päättää. Tähän en nyt laske niitä hiipuneita ystävyyssuhteita, niitä tapahtuu kaikille kokoajan. Mikä saa ihmisen edes päättämään esimerkiksi ystävyyssuhteen ja miten siitä pääsee yli? Tämä postaus on muuten lukijani pyytämä toivepostaus, kiitos mielenkiintoisesta ideasta.

 

 

Jos ystävä tekee jotain petollista, on välien katkaiseminen helpompaa usein juuri sillä hetkellä. Toki jos teko tulee ihan puskista, jää siitä jäljet ja pohdittavaa myöhemmäksi. Jos sattuu käymään terapiassa, voi hyvällä onnella jo yhdellä keskustelulla päästä niiden yli siinä kaikkien muiden asioiden ohella höpötellessä. Ei aina, mutta joskus. Joskus ei vain halua, ei millään, katkaista niitä välejä. Joskus sitä venyy sietokykynsä kanssa äärimmilleen, koska pitää kiinni niistä ihanista yhteisistä muistoista ja mielikuvasta tasapainoisesta, toisia täydentävästä ystävyydestä täynnä luottamusta ja loputonta naurua.

 

 

Niin tein silloinkin, kun skoolasin kuplivalla samassa pöydässä muutaman kaverin kanssa, jotka samaan aikaan puhuivat pienellä porukalla pahaa minusta selkäni takana. Samassa tilassa. Hieman aiemmin olin saanut yhtäkkiä aamulenkillä järkytyksekseni kuulla, kuinka yksi parhaista ystävistäni, tai no, jota pidin itse parhaimpina ystävinäni, oli puhunut minusta todella pahasti, osittain hyvinkin perättömästi ja mustamaalannut minua muutamalle muulle ihmiselle. Siis ihan oikeasti, puhutaan aikuisista, järkevistä ihmisistä. Miksi? Tiedän kyllä syyt, yleensähän siellä on taustalla oma paha olo ja itsensä nostaminen jalustalle. Mutta silti se tuntui pahalta, eikä tuollaista pitäisi koskaan hyväksyä. Yritin kynsin ja hampain pitää kuitenkin tästä ihmissuhteesta kiinni, aloin jopa ymmärtää tätä ystävääni, mutta luottamusta meidän välille ei enää koskaan syntynyt. Kerran yritinkin palauttaa vanhoja hyviä aikoja välillemme uskottelemalla, että ihmiset voivat muuttua. He nimittäin oikeasti voivat muuttua. Tässä tapauksessa epäonnistuin kuitenkin heti.

 

Kärsin itse tuon ystävyyssuhteen kariutumisesta pitkään. Itse en voisi koskaan loukata ystävää. En keksi läheisimmistä ihmisistäni mitään pahaa sanottavaa, en mitään. Tiedättekö miksi? He ovat minulle niin tärkeitä ja läheisiä, että ymmärrän heitä ja heidän valintojaan, aina. Emme läheskään aina ole samaa mieltä ystävieni kanssa, ei pidäkään olla, ja meillä on monilla esimerkiksi hyvin erilaiset moraalikäsitykset. Vaikka ystäväni tekisi mitä väärää omassa elämässään, en tuomitsisi häntä koskaan. Se on ainakin itselleni sen tosiystävyyden merkki. Ymmärrän ja yritän aina asettua hänen asemaansa.

 

 

Ystävyyssuhteita voi päättyä myös ilman dramatiikkaa. Ihmisten arvomaailma muuttuu vuosien myötä. Entä jos käykin niin, että molempien arvot muuttuvat, mutta ne tiet lähtevätkin aivan eri suuntiin. On vaikea jakaa elämänsä parisuhteessa ihmisen kanssa jolla on aivan erilaiset arvot, mutta on se vaikeaa myös ystävyydellekin. Siinä missä toinen jää kiinni loputtomaan ikuiseen nuoruuteen bailaamalla viikonloppu toisensa perään ja myy sielunsa luksukselle ja kolmatta päivää jatkuvalle päihteidenkäytölle, on vaikea jakaa tasapuolinen ystävyys ihmisen kanssa, joka arvottaa perheen, urheilun ja hyvinvoinnin hyvin korkealle. Nämä ovat nyt vain pieniä esimerkkejä, erilaisia arvojahan on paljon enemmän.

 

Ystävyyssuhteiden päättyminen muuttaa elämää. Yhtäkkiä ei olekaan sitä viestittelykaveria ja kun tekee mieli jakaa hauska juttu tai jokin juoru, tajuaa kuinka ei voikaan naputella enää puhelimesta tuon ystävän numeroa. Kun isäni kuoli, meinasin usein koiralenkeiltä soittaa hänelle ja kertoa jonkin hauskan jutun. Ainiin, en voikaan. Vähän sama fiilis, ei nyt ihan yhtä dramaattinen.

 

 

Tähän väliin on ehkä hyvä mainita, että kannattaa myös kääntää katse itseensä. Mitä itse tuo ystävyyssuhteeseen tai omiin ihmissuhteisiin yleensäkin? Uupuneena, kiireisenä tai jopa loppuunpalaneena tai masentuneena saattaa vaatia itse ihmisiltä ympärillään paljon, mutta niin inhimillistä kuin se onkin, voi unohtaa itse olla yhtä hyvä ystävä. Pohtimisen arvoinen juttu sekin.

 

Ystävyys voi päättyä ja vaikka se olisi oma valintamme, se tuntuu pahalta. Ystävyyssuhteen päättäminen omasta halusta vaatii valtavasti rohkeutta ja voimia, mutta uskon että jos on edes syy pohtia kannattaisiko ystävyyssuhteesta päästää irti ja jos ihmissuhde vie energiaa etkä voi olla aidosti oma itsesi, vastaus on ehdottomasti kyllä – kannattaa. Jos pystyy, kannattaa toki puhua ystävän kanssa. Asia voi selvitä, tai sitten se ei selviä. Et tiedä koskaan, jos et yritä. Hankalia ovat tilanteet, joissa on yhteinen laaja kaveripiiri. Silloin on ehkä parempi, että välit vain hiipuvat itsekseen. Jos lakkaa itse pitämästä yhteyttä, huomaa aika pian, kiinnostaako sitä toistakaan enää pitää. Yleensä ei. Sitten eräänä päivänä sitä huomaa vain moikkaavansa nopeasti sitä kaveria, jonka kanssa ennen valmistautui tuntitolkulla kaveriporukan illanviettoihin ja jakoi elämästään kaiken.

 

Miten siitä kaikesta sitten selviää? Suruhan lähtee yleensä suremalla, ikävä ikävöimällä. Tunteille on annettava mahdollisuus tulla, olla mutta sen jälkeen myös mennä. Keskustele asioista muiden ystäviesi kanssa ja ympäröi itsesi hyvillä tyypeillä. Elämä muuttuu ja ihmissuhteet muuttuvat sen mukana. Näille ajatuksille on oltava avoin. Luultavasti pian myös huomaa, kuinka negatiivista energiaa tuonut ystävä vei lähtönsä myötä elämästäsi myös niitä harmaan sävyjä. Tulee tilaa ilolle, vapautuneelle ololle ja huolettomuudelle.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

OSTA 14 DAYS DETOX TÄSTÄ HINTAAN 17,90!

 

Oletko jo tutustunut detoxvalmennukseeni? Saat kahdeksi viikoksi ruokavalion jossa syödään puhtaasti, mutta kunnolla, eikä nähdä nälkää. Olo kevenee, saatat pudottaa jopa muutaman kilon. 14 DAYS DETOX antaa täydellisen startin uusille elämäntavoille ja lopulliselle elämänmuutokselle. Se on enemmän kuin pelkkä puhdistuskuuri, se antaa sinulle mahdollisuuden kokeilla millaista on syödä juuri oikea määrä hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja. Takaan, että voit sen aikana hyvin.