Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, niin rauhoittumista ja ihmissuhdetaitoja. Paahdoin menemään täysillä aivan liian monta vuotta, en koskaan pysähtynyt enkä kuunnellut edes oman kehon ja mieleni varoitusmerkkejä. Eikä ihme, että siinä samassa unohtaa itsensä ja sulkee silmänsä omilta ongelmilta ja ajatuksilta. Vuosi sitten oli pakko muuttaa suuntaa, kun fyysinen terveys petti eikä se henkinenkään puoli ollut millään lailla hyvissä kantimissa. Pysähtyminen paitsi paransi terveysongelmiani, se opetti paljon elämästä. Uuden, hitaamman elämäntyylin omaksuminen ei tapahtunut millään lailla hetkessä. Pikemminkin vasta tänä kesänä aloin oivaltaa, kuinka olen rauhoittunut enkä stressaa enää lainkaan samoista asioista saati samalla tavalla kuin aiemmin. Ja kun osaa pysähtyä ja olla, oppii samalla paljon itsestään ja ihmisistä ympärillä. Minut valtaa usein sellainen sisäinen rauha, tietynlainen tyyneys ja viisaus joka tuntuu juontavan juurensa nimenomaan siitä pysähtymisestä ja tarpeeksi hitaasta elämästä.

 

 

Yhtäkkiä on ollut paljon helpompaa analysoida mielessään omaa ja muiden käyttäytymistä. Ymmärrän tekoja, niiden seurauksia ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin koskaan ennen. Mulla ei ole enää mitään tarvetta olla aina oikeassa, pikemminkin väittelyissä yritän ymmärtää vastapuolta ja hänen näkökulmaansa. Temperamenttiseksi joka suuntaan sinkoilevaksi ihmiseksi hämmästytän usein itsenikin sillä rauhallisuudella ja varmuudella, että mun paikka on tässä ja nyt. Toisaalta, ehkä olen vain löytänyt elämässäni nyt siihen tilanteeseen ja siihen pisteeseen, missä mun kuuluu olla. En yhtään ihmettele kun sanotaan, että onnelliset ihmiset menestyvät helpommin. Hulluintahan tässä on se, että kun en ole jatkuvasti säntäilemässä joka paikkaan ja tekemässä sataa asiaa yhtä aikaa, saankin paljon enemmän aikaiseksi. Kun en stressaa, nukun paremmin ja uni on laadukkaampaa. Herään helposti joogaamaan seitsemäksi ja puoli tuntia matolla antaa koko päivälle ja ajatuksille aivan uuden suunnan. Se positiivinen noidankehä. Tätähän on helpompi hehkuttaa nyt, kun olen onnistunut muuttamaan tapojani ja ajatteluani. Sen takia halusinkin kirjoittaa, miten pääsin tähän pisteeseen. Mitä keinoja minulla oli rauhoittaa levoton mieli ja jatkuva stressi sekä ahdistus?

 

 

Aloin keskittyä niihin hetkiin ja asioihin, jotka toivat minulle hyvää oloa ja rauhan tunnetta. Siisti koti oli oikeastaan ensimmäinen. Kun keittiön on vallannut kaaos, kylpyhuone on täynnä pyykkejä ja varastoon vietävät tavarat täyttävät eteisen, en voi hyvin. Feng Shuin mukaan kyse on energioista ja niiden liikkeistä, hyvien blokkaamisesta ja pahojen kerääntymisestä. Koska voin paljon paremmin siistissä kodissa, uhraan mielelläni vaikka yhden illan viikosta pelkälle siivoukselle ja kodin järjestyksen ylläpidolle. Silloin ei tarvitse olla jatkuvasti tekemässä jotain eikä voida pahoin ympäristössä, joka on täynnä sitä huonoa energiaa. Kiukku ja ärsytys kaikkoavat treenillä. Juoksulenkki käy nykyään terapiasta, sinne on vain ensin lähdettävä vaikka sitten pakolla, ennen kuin liikuntaan jää koukkuun. Sellaisina viikkoina, kun olen treenannut päivittäin, havaitsen sen rauhallisuuden ja tyyneyden joskus jopa kesken työpäivän. Urheilussa on taikaa. Silloin kun en viime vuoden lopulla pystynyt urheilemaan, kävin kuitenkin väkisin kävelyillä vesi- ja räntäsateessakin, joogasin ja opettelin hierojan suosituksesta rauhoittavia hengitysharjoituksia. Niistä oli todella paljon apua, kuten säännöllisestä hieronnastakin. Avantouinti rauhoittaa yliaktiivista mieltä ja kehoa, siihen jäin aivan koukkuun viime vuonna.

 

 

Pyrin myös puhumaan – aina kun joku painaa mieltä, avaan suuni ja yritän selvittää asiat. Olen opetellut sanomaan ei ja pyrkinyt sietämään epätäydellisyyttä. Välillä se on, anteeksi nyt vaan, ihan s**tanan vaikeaa, mutta muu ei auta. Kukaan, ei edes se ihailemasi somepersoona, ole jatkuvasti täydellisen kauniisti pukeutunut, tehokas, siisti ja hyvällä tuulella. On myös jännä huomata, mikä merkitys puhtaalla, kauniilla ja värikkäällä ruoalla on hyvinvoinnille. Sitä on kiva tehdä, vielä kivempi syödä ja vaikutus jatkuu vielä pidempäänkin, tiedät ravinneesi kehoasi oikein.

Samalla olen havahtunut myös siihen, kuinka paljon aiemmin yritin miellyttää ihmisiä ja ajattelin mitä muut minusta ajattelivat. Hain hyväksyntää eri keinoilla, halusin olla kaikkien mielestä kiva ja olin huono sanomaan ei. Samalla päästin lähelleni negatiivista energiaa esimerkiksi ihmisten ja hankalien ystävyyssuhteiden muodossa. Nykyään mulla on vähemmän ystäviä, en välitä mitä muut ajattelevat ja otan joskus itselleni mieluummin sen vittumaisen ihmisen maineen, kuin että esittäisin pitäväni ihmisistä tai asioista, joista en oikeasti pidä. Elämä on liian lyhyt sietämään negatiivisuutta. Täällä on tarkoitus olla onnellinen.

 

 

Oikotietä siihen onneen ei tässäkään tapauksessa ole. Ei kai kenellekään voi olla täysin suoraa ratkaisua, miten toimia kun stressi ja ahdistus kasvavat liiallisiin mittasuhteisiin. On pakko vähentää ja hidastaa tahtia, mutta se ei ole helppoa. Joskus psyykkisille oireille ei löydy edes järkevää selitystä omasta elämästä, silloin kannattaa käydä vaikkapa kattavissa verikokeissa. Oireet voivat johtua fyysisen puolen ongelmista, kuten vitamiinin puutoksista tai vaikkapa alhaisista rauta-arvoista. Väitän, että huono stressinsietokykyni sekä ahdistukseni kumpusivat osittain myös vakavasta raudanpuutteesta. Negatiivista noidankehää aiheuttivat fyysiset oireet, uupumus ja jatkuva ärsytys, jotka vain lisäsivät stressiä. Kun niitä yritti lievittää liian kovatehoisella liikunnalla, stressi syveni syvenemistään ja pian oltiinkin jo pohjalla. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tämäkin piti käydä läpi, sillä vasta nyt tiedän omat rajani ja tunnistan ajoissa, jos jokin ei ole ihan normaalia. Hassua, että vuosi sitten en osannut lainkaan nauttia elämästä, koin kaiken vain suurena taakkana, vertailin jatkuvasti itseäni muihin enkä ollut tyytyväinen mihinkään. Stressasin pienimpiäkin asioita, ahdistuin ihan kaikesta, en pitänyt lainkaan arjesta saati jaksanut suunnitella tulevaa. Olin niin rauhaton ja negatiivinen, etten nyt edes tunnista itseäni niistä ajoista kun tarkastelen elämää taaksepäin. Jokaisen on vain tehtävä se matka itseensä, etsiä ne omat keinot rauhoittua ja vähentää kaikkea ylimääräistä. Pelottavan paljon tapahtuu jo sillä, että alkaa tarkkailla puhelimen ruutuaikaa ja vähentää sitä huomattavasti.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Nuorena olin aina se, joka ei koskaan osannut olla yksin. Aina oli kaveri kylässä tai aina olin kaverilla kylässä. Jaksoin tylsääkin työtä mahtavien kollegoiden ansiosta, koulusta tuntui jäävän käteen ensisijaisesti ystäviä. Vasta äitiys muutti minua ja aloin viettää mielelläni aikaani myös yksin. Mulla ei silloin ollut äitikavereita, vaan ystäväni ovat saaneet lapsia myöhemmin. Perhe vie luonnollisesti valtaosan ajastani, joten ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika ovat jääneet tällaisessa elämäntilanteessa vähemmälle.

 

Tänä vuonna olen taas pitkästä aikaa panostanut ystävyyssuhteisiini tavallista enemmän, toisaalta siihen alkaa olla jo hieman eri lailla mahdollisuuksia kun Micael on jo isompi. Silti tässä iässä kaikki tuntuvat olevan kiireisiä ja pikaisiakin tapaamisia tuntuu olevan hankalaa mahduttaa kaikkien kalenteriin. Sain juuri viettää pitkän viikonlopun aikuisten kesken, keskittyä vain itseeni ja ystäviini, nauraa niin paljon etten ikinä ja unohtaa ystävien seurassa kaikki huolet ja murheet. Kun lauantai-iltana halasin tyttöjä, olin vilpittömän onnellinen siitä, että mulla on noin mahtavia tyyppejä mun elämässä.

 

 

Eilen sain viettää iltaa kolmistaan rakkaan Annan ja Roosan kanssa ja hullua, kuinka hyvää tuo pienikin hetki teki. Ajatus kulki taas paljon järkevämmin, sain jopa tehtyä pieniä isoja päätöksiä ja nauraa taas kerran sydämeni kyllyydestä. Ystävät lisäävät hyvinvointia ja juuri silloin kun stressi ja kiire meinaavat ottaa vallan, heille (ja liikunnalle) kannattaa järjestää aikaa. Kotiin on liian helppo jäädä ja perua treffit siivouksen ja kauppareissun takia. Kuitenkin se satsaus ystävien kanssa vietettyyn aikaan on juuri niiden arjen pienten häiriöiden arvoista. Ainakin itse, kun kuvittelen elämääni vanhana mummona, siihen liittyvät erityisesti nimenomaan ystävät. Kuinka mä näenkin silmissäni jo meidän iltapäiväaperolit, neulomiset ja kirjakerhot. Kunnon juoruista ja vanhasta käkättävästä naurusta nyt puhumattakaan. Meillä on valtavasti muistoja sinne kiikkustuoliin, niitä pitäisi vain vaalia ja tehdä jatkuvasti lisää.

 

Ystävät ovat osa arkea, mutta ne ovat myös iso osa hyvinvointia, eikä niitä tulisi kadottaa niihin surullisen kuuluisiin ruuhkavuosiin. Koska silloin kun menee vähän huonosti, kenelle muulle laitat sen viestin kuin oikealle ystävälle? Toimikoon tämä postaus siis pienenä muistutuksena kaikille, pitäkää yhteyttä ja treffatkaa ystäviä vähän enemmän ♥ Ja muuten, erityisesti kaikille äitilukijoilleni.. Jos jotain tekisin toisin lapseni ollessa ihan pieni, näkisin ystäviäni enemmän. Raahatkaa siis rohkeasti ne lapsettomatkin vaunulenkeille ja puistokaffelle, se tekee molemmin puolin vain hyvää.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Tänä kesänä ihan ennätysmäärä ihmisiä on tullut juttelemaan mulle mun blogista. Musta on aivan ihanaa saada kasvoja teille siellä toiselle puolella näyttöä ja ihan mahtavaa, että tunnistatte mut oikeassa elämässä. On ollut ihan huippua saada terveisiä, eräänkin lukijani mies välitti daaminsa terveiset, niin siistiä! Nämä kohtaamiset muistuttavat aina tämän työn inhimillisestä puolesta. Kirjoitat ihmisenä ihmisille ja oikeasti vaikutat toisten ihmisten elämään.

 

 

Se on myös yksi syy, miksi haluan pitää kaiken sisältöni mahdollisimman aitona ja rehellisenä. Koska aina on joku, joka näkee sen todellisen Mirvan jossain tuolla ulkona. En voisi täydestä sydämestäni kirjoittaa perhe-elämästäni, en jakaa ajatuksia hyvinvoinnista enkä ilmaista mielipiteitäni, jos ne eivät olisi suoraan omasta elämästäni. Toki on asioita, joita jätän pois somesta täysin, mutta kaikki tuottamani sisältö tänne on kyllä niin suoraa ja rehellistä kuin olla ja voi. Tässä asiassa kritisoin kyllä osaa kollegoistani, sillä on sometilejä joiden sisältö ei todellakaan vastaa kirjoittajansa oikeaa elämää. En tiedä muista, mutta itse ainakin ajattelen että tällaisilla lukijamäärillä on kuitenkin usein jossain joku, joka jotain kautta tunnistaa ja näkee millaista elämää oikeasti elän. Siksi nämä kohtaamiset ovat juurikin ihania, joku näkee oikeasti miten mä elän ja pääsee juttelemaan.

 

 

Muutamat eri ihmiset ovat kysyneet, ärsyttääkö mua jos joku tulee juttelemaan ja puhumaan blogistani. Ei missään nimessä! Välillä saatan olla ihan häkeltynyt, kuten aivan unenpöpperössä lentokentällä, mutta aina positiivisesti yllättynyt. Halusin kirjoittaa tästä siksi, että olisi ihanaa kuulla teistä enemmänkin. Haluaisin kovasti tietää, millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, miten olette löytäneet blogini ja miksi sitä luette? ♥  PS. Seuraathan mua Instagramissa? Storyn puolella jaan mahdollisimman paljon sitä kaunistelematonta, todellista arkea – ja joskus vähän juhlaakin..

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian