Sen suuremmin asiaa ajattelematta – tai miettiessäni sitä vain omalta kantiltani – minun olisi helppo kirjoittaa siitä, kuinka en ymmärrä ollenkaan miten joku ei panosta hyvinvointiinsa. En tajua ihmisiä jotka eivät harrasta liikuntaa, jättävät ruoan väliin tai kipaisevat kiireessä grillille. En ymmärrä mikä saa ihmisen ostamaan energiajuoman, mikä houkuttelee karkkihyllylle tai miten joku ei pidä lenkkeilystä. Nämä ovat kuitenkin minulle nykyään itsestäänselviä asioita, joten aina välillä unohdan toisten todella painiskelevan näiden asioiden kanssa. Ihminen voi kuitenkin muuttua ja muuttuukin jatkuvasti, nimenomaan niiden omien valintojensa seurauksena. Kun haluat oikeasti voida hyvin, sinun täytyy vain päättää voida jatkossa hyvin. Koskaan ei tule olemaan oikea aika aloittaa terveellisiä elämäntapoja, se paras aika siihen on kuitenkin nyt. Jos et voi tällä hetkellä hyvin, kysy itseltäsi mikset panosta hyvinvointiisi? 

Olen valinnut itsekin aivan liian usein pikaruokaa. Odottanut karkkipäiviä hullun lailla, syönyt yksin kokonaisen marjapiirakan (ja mutakakun), jäädyttänyt salikortin kuukausiksi kesän koittaessa, jäänyt ryhmäliikuntatunnin sijaan sohvalle syömään suklaalevyä kuin leipää ja raahannut zerokokista kaupasta kotiin. Turhan usein olen myös viettänyt sunnuntaita krapulassa sängyn pohjalla, kun vaihtoehtona olisi ollut ulkoilua ja univelkojen kuittaamista. Olen myös ollut järjettömän väsynyt. Saamaton, laiska ja huonovointinen. Siinä onkin se noidankehä, josta on vaikea päästä pois. Väsymys ja laiskuus saavat tekemään huonoja valintoja hyvinvointisi osalta. Huonot valinnat taas aiheuttavat vain lisää väsymytä ja laiskuutta. Mutta lupaan, että kun kerran lähdet pois mukavuusalueeltasi ja alat kunnolla panostat hyvinvointiisi, et halua koskaan palata takaisin vanhaan.

 

Keksitkö jo vastauksen, mikset panosta hyvinvointiisi? Yleisimmät syyt ovat tietenkin väsymys, laiskuus sekä kiire. Ei vain ole aikaa. Silloin on kuitenkin kyse hyvinvoinnin priorisoinnista. Tottakai on joskus päiviä, ettei vain ehdi. Minullakin oli sellainen viimeksi eilen. Aikainen aamu, töistä käytännössä suoraan lätkämatsiin, jonka jälkeen olikin aika laittaa lapsi nukkumaan, valmistella seuraavan päivän työjutut, laittaa valmiiksi vaatteet, lapsen päiväkotikuvausvaatteet, salikamat ja siivota vielä keittiö. Sen sijaan keskityin tekemään ne hommat kunnolla ja kävelin vain koirien kanssa vielä vähän pidemmän iltalenkin. Eilinen meni siis lepopäivästä. En koskaan laita lepopäiviä kalenteriin, sillä niin usein tulee tällaisia yllärikiirepäiviä, jolloin lepopäivä on helppo laittaa päivälle, jolloin ei muuten vain ehtisi liikkua. Suosittelen kokeilemaan samaa. Ruokavalioni oli kuitenkin hyvin terveellinen, lätkämatsissa ei ole pakko vetää nacholautasia ja huuhtoa nakkimukia alas kaljalla. Tuopillinen vettä riitti, kotona odotti iltapalaksi kuitenkin terveellinen leipä ja keitetyt kananmunat. Sen verran panostin vielä hyvinvointiini kiireisen päivän päätteeksi, että suunnittelin loppuviikon treenit ja tilasin itselleni uuden ulkoilutakin syksyksi. Tässä piileekin avain siihen, miten pitää yllä hyvinvointia osana omaa elämäntyyliä. Hyvinvointi ei ole pelkkää liikuntaa ja terveysruokaa. Se on elämäntapa. Ajattele kaikkia elämän osa-alueita hyvinvoinnin kautta. Mitä voit tehdä perheesi kanssa, mitä ruokavalintoja teet arjessasi tai millä täytät vaatekaappisi. Mitä enemmän urheiluvaatteita, sitä enemmän treeniä? Ehkä sekin toimii.

Pahinta ovat totaalikiellot. Ne saavatkin sortumaan taas pahoille tavoille. En saa syödä sitä, en saa juoda tätä. Kun paketti on kunnossa, kaikkea saa tehdä, sopivasti. Käyn itsekin toisinaan ulkona, juon viiniä ja saatan joskus syödä burgerin. Koska olen omaksunut terveelliset elämäntavat luonnolliseksi osaksi jokapäiväistä elämää, en vain halua tehdä näitä asioita usein. Olen oppinut elämäntavat, joita voin noudattaa koko loppuelämän. Joita haluan noudattaa koko loppuelämäni. Olen lähes aina pirteä ja energinen, siksi jaksan liikkua eikä mun tee koskaan, siis täysin valehtelematta koskaan, mieli syödä karkkia, suklaata, jäätelöä tai sipsejä niin paljon, että ostaisin niitä kotiin. Oma elämäni on kaikkea muuta kuin nälkää ja kaloreiden laskemista. En siedä nälkää ollenkaan, enkä tiedä ruokien kalorimääristä enää tuon taivaallista. En näännytä itseäni väsyksiin liian raskaalla treenillä, sen sijaan rakastan kunnon hikilenkkejä, sitä tunnetta kun saan ylittää itseni ja pystyn aina vain parempiin suorituksiin. Olen vihdoin päässyt treenaamaan kunnolla lähes vuoden sairastelun ja muiden esteiden jälkeen, joten se näkyy myös muuttuneessa kehon koostumuksessa ja tietysti huimasti kohonneessa kunnossa. Näistä postauksen kuvista on muuten tultu paljon eteenpäin. Ihana päästä pian kuvaamaan sporttijuttuja, siitä saa niin paljon inspiraatiota hyvinvointiin painottuviin teksteihinkin.

 

Onko joku teistä aloittanut muuten tänä syksynä uuden harrastuksen tai testannut uutta liikuntalajia? Vuodenvaihteen lisäksi elo-syyskuu on tunnetusti ruuhkaisinta aikaa liikuntapaikoissa ja kesän jälkeen vihreät ja muut kevyemmät ruokavalinnat tuntuvat paljon houkuttelevimmilta. Hyvä! Sulla voi olla nimittäin tänään juuri se päivä, kun muutat koko loppuelämäsi suunnan.

Suomalaisten on PAKKO alkaa panostaa hyvinvointiinsa enemmän. Vaikka puhutaan fitness-, wellness-, ja terveysbuumeista, liikkumisemme ja hyvinvointimme yleensäkin on todella paljon huonommalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Monet vakavimmat kansantautimme olisivat estettävissä terveillä elämäntavoilla. Eikö ole hullua, että kakkostyypin diabeteksesta parantuu pudottamalla painoa ja muuttamalla elintapoja terveellisemmäksi, samoin COPD eli keuhkoahtaumatauti olisi estettävissä tupakoinnin lopettamisella, ja silti mitään ei tehdä? Miksi? Miten perustelet sen itsellesi tai läheisillesi? Laiskuus vai ajan puute? Haastan sut nyt kokeilemaan erilaista elämäntyyliä edes pariksi viikoksi. Ei kitudieettejä, ei loppuunpalamista, ei pahaa oloa. Hyvinvoinnin pitää näkyä ja tuntua energiana kehossa sekä mielessä.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Olen saanut useamman viestin, jossa on kysytty miten olen opettanut lapseni esimerkiksi uimaan niin nuorena tai miten hän oppi pyöräilemään? Kuinka kauan luistelun opetteleminen kesti ja kävikö hän hiihtokoulussa, kun laskettelee jo isoja mäkiä? Ensinnäkin, olen niin valtavan ylpeä mun pienestä liikunnallisesta pojasta että sydän meinaa pakahtua onnesta. Eikä niinkään sen takia, että lapsi osaisi nuorena jo monia hienoja taitoja, vaan siksi, että hän on itse aivan valtavan onnellinen näistä taidoistaan ja halu liikkumaan on todella suuri. Varmasti moni muukin äiti tietää sen tunteen, kun ensin on saatu lukuisat itkupotkuraivarit laskettelusukset jalassa jo ennen ensimmäistä hissinousua tai lähdetty jäähallilta kiljuen, että en kyllä enää koskaan ikinä luistele. Ja kun lajin hienous on lopulta auennut, pientä ei saisi rinteestä tai mäestä pois millään.

 

Ajattelin itse pitkään, että nämä uimiset, pyöräilyt ja muut opetellaan sitten lähellä kouluun menoa. Olemme aina ulkoilleet ja liikkuneet paljon, mutta siten että se on ollut lapselle mukavaa. Potkulauta, potkupyörä tai apupyörät, pulkkamäki laskettelun sijaan, uimista kellukkeilla.. Hauskaa ja helppoa. Kun viime kesänä naapurini ehdotti, että kokeile uiko se ilman kellukkeita, naureskelin ajatukselle. Tästä meni ehkä viisi minuuttia, niin kolmevuotias snorklasi ilman minkäänlaista kelluketta tai apuvälinettä. Nyt 4-vuotiaana ui sujuvasti jo altaan päästä päähän. Tämä muutti paljon käsitystäni lasten oppimisesta. Jo pienikin lapsi oppii paljon ja valtavan nopeasti, kun vie ja opettaa. Lapsi nauttii kaikkein eniten läsnäolevasta, mukana touhuavasta vanhemmasta. Me ollaan kaikki kolme käyty yhdessä todella paljon uimassa, luistelemassa niin ulkojäällä kuin hallissakin sekä pyöräilty ulkona joka kevät, kesä ja syksy ja talvisin lasketeltu tuntitolkulla. Nyt siitä nauttii itsekin, alussa sitä mietti että voi kun joku muu tekisi tän mun puolesta. Mutta kannatti kiristellä hermoja ja saada raivareita puolin ja toisin. Nyt lapsella on neljä hienoa taitoa takataskussa, hän sietää pettymyksiä ja ymmärtää mitä kaikkea sinnikkyydellä voidaan saavuttaa.

No, miten lapsi oppii uimaan? Olen seurannut kyyneleet silmissä Instagramissa Morgane Beckin ja Nicole Hughesin tilejä. He ovat molemmat menettäneet lapsensa uima-altaaseen hukkumisen seurauksena ja nyt ajavat hyvin tärkeää asiaa pienten lasten uimataidon puolesta. Se pelastaa henkiä ja näiden naisten levittämän sanoman ansiosta lasten hukkumistilastot Yhdysvalloissa ovat laskussa sekä uimataitoisten lasten määrä suuressa kasvussa. Uimataito on äärimmäisen tärkeä taito pienelle lapselle. Sitähän ei opi kuin uimalla, joten ihan pienestä pitäen – veteen, veteen, veteen. Olen päässyt itse eroon uimahallikammostani ja saanut uinnista jopa itselleni uuden liikuntaharrastuksen, sillä halusin opettaa samaa myös lapselle. Hän on uinut vauvaikäisestä asti, ensin uimarenkaalla ja käsikellukkeilla, sitten pelkillä käsikellukkeilla ja tosiaan kolmevuotiaana hän oppi ensin snorklaamaan (asento on luonnollisempi kuin uidessa pää pinnalla) ja sitten uimaan. Helppo tapa on pyytää lasta uimaan ensin esimerkiksi metrin pätkä, sitten kaksi jne.. Meressä, esimerkiksi veneestä veteen mentäessä en antaisi silti hänen uida vielä ilman pelastusliivejä tai käsikellukkeita, sillä täällä Suomessa vesi on niin pimeää, ettei pinnan alle vajonnutta näe juuri ollenkaan ja aallot tuovat aivan omat haasteensa uimiselle. Matalassa rannassa sitten eri juttu. Oon aivan hysteerinen kaikkien pimeiden syvien vesien kanssa muutenkin, mutta yritän olla tartuttamatta tätä lapseen. Tärkeintä uimataidon oppimisen kannalta on, että lapsi viihtyy vedessä.

Entä luistelemaan? Lapsen on hankalaa hävitä tai olla huono jossakin. Tai ainakin meidän lapsen. Luistelu oli juuri tällainen laji. Kun heti ei pysynytkään pystyssä tai ollut hallin nopein, hokkarit meinattiin iskeä naulaan ennen aikojaan. Ainakin Micael tarvitsi paljon rohkaisua, kannustusta ja leikin avulla hänet sai jäälle. Ja voi sitä riemua, kun luistelu alkoi muutaman viikon jälkeen oikeasti sujua. Ensimmäisen kerran kun sai mailan ja kiekon käsiin, lapsi oli kuin luotu olemaan jäällä. Voin sanoa ihan rehellisesti pakottaneeni, mutta myös vähän lahjoneeni alkuun laittamaan ne luistimet jalkaan. Sieltä se liikunnan ilo löytyi kun ei antanut ensin periksi. Liian monen lapsen harrastus katkeaa siihen, kun vanhemmat luovuttavat kiukuttelun edessä.

Laskettelemaan? Laskettelun osalta sanoisin, että mitä aiemmin vie suksille, sen parempi. No, ehkä moni kaksivuotias on liian nuori – motoriikka ei vielä toimi laskettelun vaatimalla tavalla eivätkä jalkojen lihakset ole välttämättä tarpeeksi kehittyneitä kääntämään painavia suksia. Mutta kokeilla kannattaa heti kun lapsi haluaa mäkeen. 3-vuotiaana vein Micaelin ensimmäistä kertaa rinteeseen itse opettamalla. Ei koskaan kokeiltu niitä valjaita, mutta niistä on ollut monille iso apu. Pelkäsin itse vain sitä, että lapsi ei sitten enää uskaltaisikaan laskea ilman niitä ja oppimiseen tulisi takapakkia. 3 vuoden ikä meni harjoitellessa ja ihmetellessä suksia, 4-vuotiaana kokeiltiin kerran hiihtokoulua josta lähdettiin opettajan rohkaisemana 40 minuutin jälkeen jo isoihin mäkiin. Siitä asti on lasketeltu yhdessä niin sinisiä kuin punaisiakin rinteitä ja menty kaikissa hisseissä. Laskettelemaan opettelu vaati kuitenkin multa itseltäni valtavasti hermoja, kärsivällisyyttä ja hyvää kuntoa – välillä tultiin 2 kilometrin rinne alas mun suksien välissä kun voimat loppuivat ja kiukku otti vallan. Huh, tulee hiki kun ajatteleekin. Silti koen päässeeni helpolla, sillä aloitettiin niin aikaisin. Moni lykkää laskettelun aloitusta liian kauan, nuorempana lapsi oppii nopeammin.

Ja pyöräilemään? Tää oli näistä taidoista viimeisenä opittu, mutta lapselle niin tärkeä ja iso juttu. Tein itse sen virheen Micaelin kohdalla, että annoin hänen pyöräillä apupyörillä niin paljon. Potkupyörä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Kyllä meiltä sekin löytyi, mutta lapsi viihtyi paremmin apupyörien kanssa tavallisella pyörällä. No, otapa ne sitten pois.. Pyöräily olikin yhtäkkiä maailman kauheinta puuhaa ja pyörä oli ihan tyhmä ja sitä saattoi potkia ja lyödä. Sen vikahan se oli. Ei siinä auttanut kuin palata hetkeksi aikaa potkupyörän päälle, kokeilla aina pieni hetki kerrallaan tavallista pyörää ja touhuta sitten jotain muuta. Pikkuhiljaa, pyörästä kiinni pitämällä ja työntämällä lyhyitä matkoja päästiin eteenpäin. Mietin jo, että montahan kesää tässä menee opetellessa kunnes lausuin taikasanat.. ”Saat minkä vaan lelun haluut kun opit pyöräilee..” Vartti ja se oli siinä.

Kiristys, uhkailu ja lahjonta. Kärsivällisyys, kannustus ja rohkeus. Näillä Miksu oppi, jakakaa hei muutkin teidän hyväksi havaittuja vinkkejä! Nyt varsinkin uinti ja pyöräily ovat varmasti monella toiveissa oppia näin kesän alussa. Micaelilta kun kysyin että miten ne nyt sujuu niin kuulemma ”helppoa kuin heinänteko!”

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Ajatus treenitauosta tuntuu aina alkuun katastrofilta. Kun viime syksynä jouduin pitämään kuukausien tauon kunnon hikitreenistä ja juoksemisesta, se alkoi todellakin näkyä kropassa. Kehonkoostumus muuttui, kun rasvaprosentti luonnollisesti nousee ja lihasten osuus pienenee. Tämä tapahtuu yllättävän äkkiä. Näkyi se toki kunnossakin. Painohan multa vain putosi ja housut tuntuivat kokoa liian suurilta. Kävelin päivittäin sekä joogasin paljon. Olin niin kipeä, etten osannut edes kuvitella silloin liikkuvani kunnolla. Tuo aika opetti kuitenkin paljon treenitauosta vaikka luulin tietäväni siitä jo entuudestaan. On tärkeää kuunnella kehoa. Mitä enemmän liikkuu, sitä paremmin tunnistaa oikean väsymyksen ja sitten sen väsymyksen, joka tulee joko liiallisesta rasituksesta ja huonosta palautumisesta tai sitten sen, joka tulee yksinkertaisesti tauosta – hyviä äkkiä muuttuu laiskaksi jo parinkin liikkumattoman päivän jälkeen. Kun saa motivaation taas kohdalleen, voi tauko treenistä jopa parantaa suorituksia.

Tähän väliin täytyy muuten sanoa näistä kuvista, mietin hetken viitsinkö julkaista näitä kun otettiin niitä ihan ex tempore aamulenkillä ja oon näissä harjaamattomalla superlikaisella tukalla ilman meikin hiventäkään, mutta muistin onneksi miten ihanaa palautetta oon saanut esimerkiksi Instagram storyissa kun olen näyttänyt siltä, että olen oikeasti lenkillä enkä lähdössä täydessä tällingissä baariin hiustenpidennysten ja huulipunan kanssa. Liikunta ja meikit eivät sovi yhteen, toki tukan nyt voisi ehkä harjata mutta onpahan aitoa fiilistä suoraan lenkkipoluilta.

Nyt keväällä olen joutunut pitämään kaksi erillistä viikon taukoa kaikesta liikkumisesta. Ensin oli oikein vuosisadan flunssa ja kun siitä paranin ja pääsin taas liikunnan makuun, alkoivat takavuosien tutut poskiontelontulehduksen oireet vaivata. Kerrankin osasin hoitaa itseäni oikein ja vältyin antibiooteilta. Ihana tunne kun pystyy kävellä ilman poskipäiden särkyä ja solmia kengännauhat niin, ettei pää tunnu räjähtävän kumartuessa. Vaikeinta treenitauossa on aina alku sekä loppu. Pitäisi malttaa ajoissa jäädä kotiin, silloin voi jopa säästyä pahimmalta. Toisaalta taas liian ajoissa aloitettu liikunta on ihan jo sydänlihastulehduksenkin riski, mutta myös hidastaa täydellistä paranemista. Ennen menin aina pari-kolme päivää flunssasta salille, flunssat kestivätkin sitten sen pari viikkoa ja puolikuntoisuus vieläkin pidempään. Kunnon lepo kysyy vähän hermoja, mutta se kannattaa. Nenän tukkoisuus ei kuitenkaan ole selkeä indikaattori sille, pystyykö treenata. Mulla ainakin tukkoisuus jatkuu yleensä aika pitkään jo sen jälkeen, kun olo on muuten jo ihan entisellään. Silloin kannattaa kuulostella oloa kevyellä aloituksella. Tiedetään, tiedetään -fiilis? Kunhan nyt muistuttelin, sillä kaipaan sitä itsekin usein.

Nyt kun olen malttanut pitää kunnon taukoja ja hoitaa itseni kuntoon, treenisuoritukseni ovat jopa parantuneet. Liian aikainen aloitus puolikuntoisena näkyy ja tuntuu, nimittäin tehoissa. Ei jaksa nostaa, ei jaksa juosta. Huonon lenkin jälkeen kynnys lähteä seuraavalle kasvaa.. Noidankehä on pian valmis. Sen sijaan mieti miltä tuntuu, kun tauon jälkeen palaat täysissä voimissa lenkille tai salille nostamaan painoja. Mä koin keskiviikkona sellaisen fiiliksen ja se oli niiiin ihanaa. Treeni kulki hyvin, hiki lensi ja urheilukello kertoi sykkeiden olevan kuitenkin ihan maltilliset. Viikon tauko oli ollut juuri sopiva. Se kuulostaa pitkältä pelkäksi flunssatauoksi, mutta usein se pelkkä nuhakin sen vaatii. Kuumeetonkin flunssa on keholle jopa suurempi rasitus kuin itse treeni. Myös tällä hetkellä monia vaivaavat rajut allergiaoireet estävät helposti liikkumisen. Silloin ei auta kuin antaa keholle lepoa, et ole laiska etkä yhtään sen huonompi liikkuja kuin se 7 kertaa viikossa treenaava kaveri. Silloin olet itseasiassa paljon fiksumpi ja hyvinvointitietoisempi.

 

Kun on oikein motivoitunut liikuntaan, tauko treenistä tuntuu pahalta. Olen itsekin nuhaisena yrittänyt väkisin joogata ja uida edes mummouintia pää pinnalla. Rauhallinen kävely raikkaassa ulkoilmassa on kuitenkin ainut, mitä kannattaa edes kokeilla. Kantapään kautta opin sen itse, joten ehkä joku muu voi tästä viisastua. Kaikki motivaatiolauseet treenaamisesta kannattaa unohtaa silloin, kun on oikeasti kipeä. Kuitenkin tauon jälkeen sitä helposti laiskistuu, joten kun ensimmäinen (kevyt) treenikerta on takana, kannattaa alkaa taas motivoida itseään säännöllisyyteen. Mulle siihen riittää nykyään kerta tai pari kunnon hikitreeniä sillä saan siitä niin hyvän olon ja muistan taas miksi haluan liikkua. Olen kaikessa vähän sellainen, että totun vallitseviin olosuhteisiin helposti ja mukavuusalueelta poistuminen on sitten hankalampaa. Mutta kun sen tekee kerran, kaksi, muistaa taas miksi aloitti. Sama vaikka juhlittujen viikonloppujen kanssa. Pari viikonloppua putkeen jos bailaa kavereiden kanssa, se kolmas selvä ja liikunnantäyteinen viikonloppu tuntuukin yhtäkkiä tylsältä. Kun rytmiin pääsee taas kiinni, ei huvitakaan suunnitella viikon päästä illanistujaisia. Kuulostaako tutulta?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian