Kaunein rakennus, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Moottoritiellä sanoin jo ystävälleni valkoisen moskeijan siintäessä silmiemme edessä, ettei mun tarvitse tässä elämässä nähdä enää Taj Mahalia, olen nähnyt tarpeeksi kauneutta valkoisten kupoleiden muodossa. Sheikh Zayed Grand Mosque oli näyttävin, kaunein ja sanattomin rakennus, joka on vastaani tullut. Tässä vain muutama pieni pala miltä rakennus näytti iltavalaistuksessa.

Ajettiin kahdestaan Dubaista Abu Dhabiin Lamborghinilla, Thelman ja Louisen tyyliin tietysti. Saavuimme moskeijan pihaan poppi soiden vähän huonoon aikaan, iltarukous oli juuri alkamassa. Parkkipaikat ja itse moskeija olivat tupaten täynnä. Ei kyllä kertaakaan kaduttanut, että tuli lähdettyä. Vaikka Sheikh Zayed Grand Mosque sijaitseekin Abu Dhabissa eli Dubain naapuriemiraatissa, suosittelen lämpimästi visiittiä sinne. Auringonlaskun ja perjantain iltarukouksen aikaan ei ehkä kannata mennä, mutta opimmepa ainakin, että vierailu kannattaa varata etukäteen. Moskeijalta saa myös kaavun, joten pukeutuminenkaan ei muodostu ongelmaksi. Ajomatka oli helppo ja nopea, Arabiemiraattien liikenne sujui ihan mutkattomasti kahdelta naiseltakin. Paluumatkalla moottoritien varressa voi pysähtyä grillille, jos moskeijavierailu saa nälkäiseksi.

Ihana päivä ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Tulipa nukuttua pitkään. Äkkiä aamiaiselle ja siitä kaupoille, että ehtii sitten maata altaalla ja ruskettua. Treenatakin pitäisi, missä vaiheessa ehtii ja pystyy juosta lenkin? Illalla on taas lähdettävä kaupungille syömään, laittauduttava ja univelkojakin olisi kiva nukkua pois.

Näe sitä, näe tätä, hanki rusketus, käy siellä ja täällä, syö hyvin, treenaa, shoppaa, rusketu vähän lisää ja rentoudu. Suorittaja voi kuvitella olevansa lomalla, mutta todellisuudessa stressaa lomalle lähtöä, pakkaamista ja aikatauluja niin paljon, että uupuu jo ennen rullausta kiitoradalle. Loma on yhtä suoritusta, huonoa omaatuntoa ja aikataulutusta. Kotiin palaa väsynyt ja stressaantunut ylisuorittaja, joka ei jaksa ajatellakaan seuraavaa reissua. Luultavasti lomalla on tullut kaiken lisäksi kipeäksi, ”varmaan ilmastoinneista”.

Tunnistatko itsesi? Minä ainakin. Tai sen entisen itseni. Ylisuorittamiseni ei tuntenut lomaa eikä vapaa-aikaa. Olen viime syksystä asti tehnyt paljon töitä sen eteen, että muutan tapaani elää ja suorittaa ja vasta nyt tajuan, miten stressaavia ja raskaita lomatkin olivat psyykkeelleni. Nyt taas tuntuukin, että loma on pikemminkin lomaa paitsi kotioloista ja työpaikasta, se on lomaa itsestäni. Siitä ylisuorittajasta, joka ei ihan vielä osaa olla ihan joka päivä zen saati stressaamatta. Tiedän myös olevani ihminen, joka varmasti alkujärkytyksen jälkeen nauttisi kun saisi olla täysin unplugged, eli ilman mitään yhteyttä ulkomaailman asioihin. Se on jotain, mitä koko yhteiskunnan pitäisi tehdä ainakin satunnaisesti. Ei se elämä mihinkään karkaa ja lopulta sitä on vain huonompi ja tehottomampi ihminen kun stressaa itsensä loppuun. Vasta nyt olen ymmärtänyt liiallisen henkisen ja fyysisen stressin vaikutukset ja ne ovat suurempia kuin moni osaa kuvitellakaan. Stressi vie pahimmillaan hengen ja luulen, ettei yksikään suorittaja ole lopulta onnellinen kuin vasta päästessään eroon suorittamisesta. Loma itsestä tulee monille enemmän kuin tarpeeseen. On ihan ok olla reissussa tekemättä yhtään mitään jos siltä tuntuu. Se on sinun lomasi, lomasi itsestäsi ja se kannattaa käyttää juuri sillä tavalla, mikä on sinulle se rentouttavin keino. Joskus se voi olla kokonainen päivä uima-altaassa tai aurinkotuolissa, joskus aamuinen hikitreeni tai päivä kauppakeskuksessa. Jonain päivänä voit nauttia historiallisista nähtävyyksistä, jonain päivänä et ehkä lähde hotellialueelta mihinkään.

Tänään oon ollut aika zen. Kuten kuvista näkyy.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Byeee! Kirjoitin loppuvuodesta tämän postauksen Dubain matkailun kritisoinnista ja siitä, kuinka itse olen valintani tehnyt ja päättänyt lentää sinne. Ja herranjestas, lentää. Ihmiskunnan suurin synti vuonna 2019 tuntuu olevan nimenomaan lentomatkustaminen ja kohteena kritiikkiä saa eniten juuri Dubai. Perustelujani on enemmän tuossa yllä linkkaamassani postauksessa. Tällä hetkellä istun jo koneessa, suloinen nelivuotias matkaseuralainen vieressäni ja odotamme lähtöä. Rakastan talvea juuri tällaisena, mutta aurinko ja lämpö ovat aina tervetullutta vaihtelua. Edes hetkeksi. Sen takia olenkin aivan superinnoissani lähdössä reissuun ja voin ihan rehellisesti sanoa, etten pode lentämisestäni enkä matkakohdevalinnastani minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Uteliaana ihmisenä olen toki selvittänyt kaikenlaista ihmisoikeusasioista ja lentopäästöistä ja toki pyrin vähentämään kovasti hiilijalanjälkeäni ennen kaikkea jokapäiväisissä valinnoissani. 

Lähdön riemua toki juuri tänään varjostaa vähän ikävämpikin asia, taidan kirjoittaa siitä vielä illalla. Yritän nyt ottaa kaiken irti tulevasta viikon breikistä Palmusaarella. Mitä Dubaissa kannattaa hei nykyään tehdä? Paikka on ilmeisen paljon muuttunut viime vuosien aikana. Jos et muuten vielä seuraa mua Instagramissa niin tee se nyt, löydät mut sieltä nimellä @mirvannamaria lupaan postailla paljon kuvia ja storyja matkan varrelta. Mutta nyt kohti uusia seikkailuja, palataan Arabiemiraateista! ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Vuosi sitten päätin, että lapseni saa alkaa nyt laskettelemaan. Ei muuta kuin hiihtokouluun ja uusi harrastus alulle. No, matka tyssäsi jo hiihtokoulun tiskille. Vain 4-vuotiaista alkaen. No, ei muuta kuin sukset jalkaan ja mamman kanssa mäkeen. En tiedä kasvattivatko nuo kerrat enemmän omia hermojani vai lapsen jalkalihaksia, mutta sitkeästi me harjoiteltiin ja rauhallisesti tultiin mäkeä alas. Niin sitkeästi, että keväthangilla jopa käytiin isossa mäessä laskemassa niin, että Micael laski jalkojeni välissä. Voi äidin selkäparkaa, ja sitä hikoilun ja kiroilun määrää. Koska lapsi kuitenkin piti laskettelusta, en antanut periksi. Vuokrakamoilla harjoiteltiin useita kertoja, mutta aloin ymmärtää miksi hiihtokouluun otetaan vasta 4-vuotta täyttäneitä lapsia, sitä pienemmät eivät välttämättä hallitse jalkojaan vielä niin hyvin, että jaksaisivat kovin pitkään ohjailla suksia. Tämä on tietty yksilöllistä, toiset voivat hyvinkin olla kolmevuotiaina valmiita suksille. Micael kuului kuitenkin tähän joukkoon, joka ei vielä uskaltanut olla kunnolla koko painollaan suksien päällä, jos mäki oli vähänkin jyrkkä. Pieni lastenrinne meni vielä joten kuten yksin, mutta äidin piti olla vieressä jatkuvasti. Odotin kovasti joululomaa ja hiihtokoulun aloitusta.

Hiihtokoulut olivat supersuosittuja joulun aikaan, joten sain meille ajan vasta joulunpyhien jälkeen. Sitä ennen käytiin muutamia kertoja rinteessä ja Joulupukki toi vielä omat monot ja suksetkin lahjaksi. Lyhyt lastenrinne meni hyvin ja mattohississä lapsi pärjäsi hyvin jo yksinkin, osasi lähteä pois ja siirtyä muiden tieltä sekä laskea mäen suoraan alas. Kun hiihtokoulun aamu koitti, hän odotti opettajaa laskien tätä suosikkimäkeään. Saimme aivan ihanan ja ammattitaitoisen hiihdonopettajan 40 minuutin opetukseen ja olin jo etukäteen miettinyt, että varaan ensimmäisen kerran jälkeen monta tuntia lisää tälle reissulle. Katselin itse alhaalta enkä lähtenyt rinteeseen mukaan, jotta lapsen keskittymiskyky olisi laskettelussa, eikä minussa. Ensimmäisellä laskulla Micael hyppäsi hyppyristä (voi kyllä) ja pujotteli hyvin sujuvasti lastenrinteen kukkakepit läpi. Pari laskua myöhemmin oli aika siirtyä vähän isompaan rinteeseen ja sompahissiin. Hissiin, jossa ajattelin hänen pärjäävän ehkä joskus 6-vuotiaana. Pitkä rinne tultiin hienosti alas ja nelivuotias kiljui riemusta, ja halusi takaisin hyppyriin. Hiihdonopettaja totesi, ettei enempää tunteja tarvita vaan lasta täytyy vain viedä niin paljon rinteeseen kuin hän haluaa. Tuolihissiin, eli aikuisten rinteisiin, pääsee sitten, kun sompahissirinne menee täysin ilman haparointia.

Ja rinteessä me oltiinkin, joka ikinen päivä. Pari päivää lastenrinteessä ja sitten oli aika lähteä isoon mäkeen. Kaksi kilometriä Etelärinnettä meni ensimmäisellä kerralla jopa kaatumatta. Ja aina piti päästä uudestaan ja uudestaan. Lapsi on luotu suksille.

Uskon että tässäkin asiassa toistolla ja oikealla ajoituksella on suuri merkitys. Aivan kuin esimerkiksi kuivaksi opettelussa. Kun sen aloittaa oikeaan aikaan, onnistuu todella nopeasti. Liian varhain ja liian myöhään aloitettu harjoittelu tuottaa sekin tulosta, mutta tie on pidempi. Lapsi ei jaksa olla kauaa rinteessä esimerkiksi kolmevuotiaana, mutta pääasia että hän pääsee kokeilemaan ja saa tuntumaa suksiin. Silloin hiihtokoulun aloittaminenkin on helpompaa. En opettanut itse käännöksiä ollenkaan (pelkän aurauksen ja pysähtymisen), lapsi oivalsi kääntymisen itse. Tässä hiihtokoulu on kyllä isona apuna jos lapsi ei itsestään oivalla kuinka käännökset tehdään. Lasta kannatta tsempata kovasti, että ihan ensimmäisestä väsymyksestä ja turhautumisesta ei luovuteta vaan jatketaan sisukkaasti harjoittelua. Onnistumiset palkitsevat. Kuitenkin kannattaa muistaa, että pienelle lapselle tuntikin voi olla liian pitkä aika. Kun laskemisen oppii, rinteessä hujahtaa helposti useampikin sillä laskeminen alkaa tuntua kevyemmältä. Valjaita en itse kokeillut ollenkaan koska olin kuullut, että niistä on hankala opetella eroon, mutta toisille ne taas sopivat kuulemma mainiosti. Tärkeintä on rohkaista lasta, sillä rinteen alas laskeminen kysyy juuri rohkeutta. Hiihtokoulussa on helpompi ylittää niitä muka-rajoja ja kuten meidänkin kohdalla, yksi kerta voi riittää!

Miten te olette oppineet tai opettaneet laskettelemaan tai miten lapsenne laskettelevat?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


 

Lapissa on ihanaa. Pimeydestä huolimatta elän täällä oikein tyytyväisenä omassa joululomakuplassani enkä jaksa vielä ajatellakaan arkea. Voisin pidentää lomaa täällä vaikka kuinka, voisin olla Lapissa vaikka koko talven. En kaipaa yhtään sinne kiireeseen, en kotiin, enkä loskaisille kaduille. Merinovillakerrastoissa ja toppavaatteissa eläminen on just nyt aivan ihanaa. Täällä on niin helppo pitää itsestään huolta. Jos jotain haluan tuoda Lapista mukanani etelään, niin ehdottomasti lisää ulkoilua. Sitä saa mahdutettua ihan jokaiseen päivään ja sadetta lukuunottamatta pukeutuminenkaan ei ole este kunnon reippailulle. Ulkona saa niin hyvän olon! Olen jäänyt aivan koukkuun kylmään veteen ja haluan ehdottomasti jatkaa avannossa käymistä myös Helsingissä. Onneksi asutaan ihan merenrannalla (ja melkein Löylyn naapurissa) ja mulla on jäsenyys Altaalle. Aloin käydä säännöllisesti hieronnassa ja nykyään itseni hemmottelu on mulle enemmänkin sitä kehon ja mielen huoltoa, kuin ripsihuoltoja ja jatkuvaa hiustenlaittoa.

Pastellitaivas ja pimeys vuorottelevat (okei sitä pimeyttä on täällä 21 tuntia vuorokaudessa) ja päivät koostuvat lähinnä hiihdosta, laskettelusta, kelkkailusta ja pulkkamäestä. Välillä syödään ja nukutaan pitkään. Missään muualla en nuku niin hyvin kuin Lapissa. Pimeys ja hiljaisuus vaivuttavat saman tien uneen ja aamulla olen nukkunut niin sikeästi, etten usko edes liikkuneeni sängyssä. Tänään ajoin ensimmäistä kertaa rekeä (!!) ja kohta lähden tuon vaaleanpunaisen taivaan alle rinteeseen. Voisin hehkuttaa tätä elämää Lapissa vaikka kuinka, kertoa kuinka neljävuotias oppi ihan yks kaks laskettelemaan isossakin rinteessä yksin, mutta ei elämä täälläkään ole pelkkää vaaleanpunaista pilvenhattaraa. Empaattisen ihmisen sydän on särkynyt jo kahden ystävän huolien puolesta. Reagoin kovin herkästi läheisteni pahaan oloon myötäeläen. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan piti sattua vielä vähän ikävämpikin käänne tälle reissulle. Äiti katkaisi kätensä todella pahasti hiihtoladulla (joku idiootti seisoi ladulla alamäessä) ja joutui leikkaukseen Rovaniemelle asti, jossa on vieläkin sairaalassa. Viime yönä heräsin hirveään paniikkiin kun unenpöpperössä muka kuulin avunhuutoja alakerrasta (se oli chihuahuan kuorsausta), alkaa näköjään riittää nämä vastoinkäymiset tälle vuodelle. Reilun parin viikon sisällä olen soittanut isoäidille ambulanssin, äiti on leikattu ja olen itse joutunut kärsimään koko loppuvuoden vastoinkäymisistä oman terveyden kanssa, joten nyt voisi olla meidän kärsimykset kärsitty ja edessä uusi, paljon parempi vuosi. 2018 ei ollut mun, 2019 kuulemma on aivan mun vuosi. Tämän olen kuullut useammastakin lähteestä joten toivotaan parasta ♥ Sen on täällä Lapissakin oppinut, että se ihan paska keli enteilee aina hyviä säitä.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria