Juuri ennen Pariisin lähtöä kävin labrassa. Perusverikokeet ja ferritiini tsekattiin taas kerran, lokakuisen rautainfuusion jälkeen olen ollut hyvässä seurannassa. Olen kirjoittanut raudanpuutteesta useita postauksia, viimeisimmän ironisesti juuri raudanpuutteen selättämisestä päivää ennen näitä kontrolleja. Pariisissa juuri ennen nukkumaanmenoa tarkistin tulokset. Ferritiini, eli varastorauta 67. Lääkäri oli sanonut, että infuusion jälkeen pyritään sataan. Ensimmäinen ajatukseni oli suuri pettymys. Kuvittelin selvinneeni jo voittajana, rautavarastojen pysyvän ja kaiken olevan hyvin. Ärsytti suunnattomasti, vaikka kyseessä nyt ei suuri vaje ollutkaan ja tiesin, että harvoin se yksi infuusio riittää, varsinkin kun mulla oli jo hemoglobiinikin laskenut sinne anemiarajalle. Lääkäri ilmoitti uuden soittoajan ja ajattelin mainita samalla oireista, jotka olin ikään kuin itseltäni jo kieltänyt. Kyllähän mua hiihtolenkin jälkeen huimasi jo helmikuun lopussa ja yhä useampana iltana olin nukahtanut taas ajoittaisiin rytmihäiriöihin. Toisaalta ne voivat johtua niin monesta muustakin, ja olenhan ollut tiputuksesta lähtien aivan eri ihminen. Pettymys ja pelko siitä, että palaan sinne loppukesän ja syksyn helvettiin niiden lukemattomien oireiden kanssa saivat olon kuitenkin ajoittain aika synkäksi.

Tässä kohtaa ihmettelisin itsekin, miksi? Mullahan on kokoajan lääkäri, joka hoitaa mua ja joka on sanonut että nyt hoidetaan nainen kerralla kuntoon ja annetaan sitä rautaa niin kauan, kun tilanne on se, mitä on tavoiteltukin. No, raudanpuutteen hoito Suomessa on vielä hyvin huonossa jamassa. Mulla on ollut kaksi lääkäriaikaa varattuna, siis kahdelle eri lääkärille. Ensimmäinen minua hoitanut lääkäri totesi soittoajalla, että ferritiini 67 on todella hyvä, katsotaan loppuvuodesta vielä yhdet labrat ja sitten voidaan lopettaa. Hyvää kesää! Alle minuutin kestänyt puhelu jätti hiljaiseksi. Parin viikon päässä odotti onneksi aika yhdelle maailman johtavista raudanpuuteasiantuntijoista. Vaikka tiesin hänen olevan eri mieltä kuin tämä edellinen lääkäri, silti olen stressannut viikkoja siitä, että mitä jos hänkin on kääntänyt kelkkansa ja joudun taas odottamaan hoidon jatkumista sinne asti, että alan oireilla ihan kunnolla. Viime syksystä tuntui jäävän ikuiset jäljet.

Tänään iltapäivällä astuin sisään lääkärin vastaanotolle. Hän oli katsonut kaikki tulokseni valmiiksi ja totesi heti, että ferritiini 67 ei vaan mitenkään riitä. Pääsisinkö kolmen viikon päästä uuteen tiputukseen? Keskustelimme paljon raudanpuutteen hoidosta ja vahingossa spontaanisti melkein halasin häntä, maailma tarvitsee tuollaisia lääkäreitä jotka osaavat katsoa ohi muoti-ilmiöiden ja vanhojen tottumusten. Raudanpuute on vakava ongelma, joka on tunnistettu Suomessa vasta hiljattain. Se ei ole muoti-ilmiö, se on aina oire jostain kehon toiminnosta, jossa elimistö menettää liikaa rautaa sen saantiin nähden. Hankala tunnistaa, hankala hoitaa. Oireisiin tottuu sillä ne tulevat salakavalasti ja pahenevat vähitellen, itse olin ajoittain lähes sänkypotilas jo siinä vaiheessa, kun tajusin hakeutua hoitoon ja ymmärsin, ettei nyt olekaan kyse pelkästä ylikunnosta tai uupumuksesta.

Saan itse hoitoa ja olen jos sen takia niin valtavan onnekas ja etuoikeutettu, saati vielä että olen saanut hoitavaksi lääkärikseni alansa huipun. Samaan aikaan tunnen hirveää pettymystä, surua ja vihaa heidän puolestaan, jotka eivät saa apua. Toiset taistelevat pelkästään lähetteen saamiseksi ferritiinimittaukseen. Julkisella puolella raudanpuutetta ilman anemiaa ei hoideta käytännössä lainkaan infuusioilla ja esimerkiksi itselleni infuusiohoito on ainoa vaihtoehto. Kymmenet tuhannet ihmiset tuskailevat raudanpuutteen kanssa ja mikä pahinta, suurin osa heistä kokee vähättelyä, heidän oireensa leimataan muoti-ilmiöksi ja heitä lääkitään aivan väärin. Ystäväni on sairastanut raudanpuutetta jopa 20 vuotta ja vasta nyt sai ensimmäistä kertaa siihen hoitoa. Jopa hänen lapsensa kärsii raudanpuutteesta jonka on saanut äidiltä jo sikiöaikana, ajatelkaa mikä vaikutus sillä on kasvuun ja kehitykseen? Tämä on lääketieteessä varmasti käänteentekevää aikaa. Joku sanoo sitä lisäravinnevajeeksi, joku voi menettää sen takia mielenterveytensä, fyysisen terveytensä ja koko elämänsä. Vaatikaa ihan oikeasti sitä hoitoa ♥

Näiden kuvien ottamisen aikoihin vointini oli kaikkein huonoin. Jatkuvat rytmihäiriöt, lihassäryt, närästys ja huimaus olivat läsnä ihan joka hetki. Kauppareissulla lähti taju, yläkertaan kävellessä tuntui että happi loppuu. Siihen ei palata enää ikinä.


Niin, ketähän mä sitten äänestän? Halusin jättää äänestämisen varsinaiseen vaalipäivään, koska se on musta jotenkin kiva ”perinne” käydä äänestämässä tuossa lähikoulussa, kävellä takaisin kotiin ja keittää kahvit. Mulle ei tulisi mieleenkään jättää äänestämättä, omasta näkökulmastani se on vain typerä ja hyvin lyhytnäköinen kannanotto. Vaalit eivät ole ehkä se sopivin paikka tuollaiselle käytökselle, ei ainakaan nyt, kun on todella tärkeää äänestää. En ole vieläkään aivan täysin varma ketä äänestän, vaalikoneet ovat antaneet kyllä hyvin yhtenäisiä tuloksia puolueiden osalta ja puolueen tiedän kyllä, ehdokkaasta en ole vielä ihan 100% varma, sillä on monta hyvää. Mulle tärkeitä tekijöitä ja teemoja ehdokasta valitessani ovat muun muassa ilmastoasiat, perintöveron poistaminen, todella paljon nykyistä järkevämpi maahanmuuttopolitiikka, yrittäjyyden tukeminen, työntekoon kannustaminen, luonto, eläimet ja varhaiskasvatukseen panostaminen. Musta oli kamalaa lukea vaalikoneessa eräänkin ehdokkaan mielipidettä ”varhaiskasvatuksen ensisijainen tavoite on vanhempien työnteon mahdollistaminen”. No, tällä hetkellä se ainakin tuntuu olevan vallitseva linja ja se todella näkyy, ikävä kyllä. Kenenkään ehdokkaan kanssa en ole kuitenkaan kaikesta täysin samaa mieltä, mutta yritetään nyt valita ainakin paras mahdollinen vaihtoehto.

Jos et ole ihan varma ketä äänestät, äänestä silti. Ääni on ainakin ääni puolueelle, joka ajaa sinulle tärkeitä asioita. Ja äänesi on myös yksi ääni vähemmän puolueelta, jonka kanssa et ole lainkaan samaa mieltä ja jonka et halua voittavan vaaleja. Mulla oli ennen näitä vaaleja hirveästi ennakkoluuloja paristakin eri puolueesta, mutta monet niistä muuttuivat, kuin tutustuin asioihin paremmin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Jos et ole seurannut politiikkaa ahkerasti, kannattaa vähintään googlata puolueiden hyviä ja huonoja puolia ja kokeilla useampia vaalikoneita. Ootteko äänestäneet jo ennakkoon vai vasta huomenna? Oliko sopiva ehdokas helppo löytää, vai etkö ehkä vieläkään tiedä? Mä mietin vielä yön yli, ehkä oon sit ihan varma.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Yhä enemmän ja enemmän puhutaan sosiaalisen median luomasta ahdistuksesta. Ennen hauskat ja aidot kuvaukset tavallisesta arjesta ovat muuttuneet kiiltokuvaelämäksi, joka tuo seuraajille vain pahaa oloa ja alemmuudentunnetta. Joka ikinen story ja kuva on viilattu viimeisen päälle ja blogikuviin käytetään aikaa enemmän kuin naistenlehden muotijuttuun. Ala on niin uusi, että se on murroksessa jatkuvasti. Ahdistava some ahdistaa niin vaikuttajia kuin seuraajiakin. Kaivataan arkea, mutta kritisoidaan huonolaatuisia kuvia. Filtterit ja pienet photoshop-säädöt ovat arkipäivää. Moni kaupungilla vastaan kävelevä bloggaaja näyttääkin tosielämässä aivan erilaiselta. ”Ai silläkin on noin huono iho, ei se olekaan niin kauhean laiha kuin kuvissa!” Aika lohduttavia juttuja. Sain eiliseen avautumiseeni yksinäisen äidin kiireisistä aamuista ihania kommentteja Instagramissa. Että kuinka ihanaa antaa inhimillinen kuva arjesta kun seuraajani oli ajatellut, että tuosta noin vaan handlaan duunit, lapsen, koirat, kotityöt, ystävät ja vielä liikunkin niin paljon ja aina vaan naurattaa. En ole tuonut somekanavissani esiin sitä, kuinka paljon olen oikeasti yksin, tai millaisella minuuttiaikataululla suoritan toisinaan treenejä ja kuinka moni loma on ollut aivan muuta kuin mitä valheellisen seesteiset kuvat ovat antaneet ymmärtää. Tässä tulee esiin juuri se ristiriitaisuus, kuinka toisaalta rakastan kauniita kuvia ja yksityisyyttä ja toisaalta haluan olla aito ja inhimillinen oma itseni. Kumpi parempi vai voiko pitää molemmat?

 

 

Some luo mahdollisuuksia, mutta ehkä vielä enemmän kuitenkin ahdistusta. Siihen voi vaikuttaa kuitenkin itse. Sinä valitset, ketä seuraat. Ennen seurattavia ei ollut läheskään niin paljon kuin nyt, kun lähes kaikilla on vähintään yksi somekanava. Jos täydellisen elämän esitys, överikalliit vaatekaapit ja toinen toistaan kopioivat kodit ärsyttävät, eivätkä fitnesskropat motivoi muuhun kuin entistäkin peittävimpien vaatteiden käyttöön, lopeta seuraaminen. Somessa on kaikille jotain. Ei entistä suosikkivaikuttajaa tarvitse enää seurata sen takia, että sen joskus seitsemän vuotta sitten Instagramin alkuvuosina sattui löytämään. Jos täydelliset matkakuvat ahdistavat kun oma budjetti sallii korkeintaan päiväristeilyn, älä seuraa. Mua nykyään vaan naurattaa kaikki photoshopatut bikinikuvat ja aamuviideltä napatut otokset turistikohteista, jotka ovat päiväsaikaan tupaten täynnä. Tuo on jo seuraajankin huijaamista, sekä ahdistuksen lisäämistä. Mutta mitä vain hyvän kuvan takia.. Nykyään on vähän hassua etsiä esimerkiksi asuinspiraatiota keväiselle kaupunkilomalle, kun asukuvissa on piikkikorkoja ja kämmenenkokoisia käsilaukkuja. Oma elämä tuntuu äkkiä tylsältä, kun päivästä toiseen katsoo työkseen matkustavan suosikkivaikuttajan arkea. Tähän voi onneksi vaikuttaa itse ja lopettaa sen ahdistavan elämän seuraamisen. Ainahan sitä voi palata etsimään sitä täydellisen elämän inspiraatiota hakemalla käyttäjää, jos siltä tuntuu. Tilit, jotka luovat pelkkää hyvää fiilistä, motivoivat ja inspiroivat, kannattaa sen sijaan pitää visusti seurannassa. Sellaiset, jotka antavat enemmän kuin ottavat.

 

 

Ahdistava some ei olisi ollenkaan niin ahdistava, jos kaikki seuraisivat juuri tuollaisia tyyppejä. Inspiroituisivat joka aamu pieneen meditatiiviseen joogaan, nauttisivat päivän pienistä kivoista hetkistä ja saisivat itsensä illalla reippaalle lenkille tai vaikka sen lempiruoan valmistuksen pariin. Me olemme kaikki erilaisia, miksi seuraisimme kaikki samoja vaikuttajia? Meille jokaiselle löytyy heitä, jotka antavat tilaa myös armollisuudelle, joka on tuntunut unohtuneen tästä maailmasta. Että onhan noillakin joskus lelut levällään olohuoneessa ja tiskit pöydällä. Tällaiset inspiroivat somekanavat tekevät koko sosiaalisesta mediasta paremman paikan ja vähentävät ahdistusta. Millainen on sun mielestä hyvä sometili, tai ahdistutko ylipäätään sosiaalisesta mediasta? Tähän lopuksi vielä tärkeimmät jutut, kuinka muuttaa ahdistava some paremmaksi paikaksi.

1. Sinä valitset ketä seuraat

2. Näytä itse esimerkkiä ja tee toisin

3. Muista kuvankäsittely ja sen taika

4. Usein paras loma on kuitenkin loma ilman kameraa

5. Keskity niihin asioihin, jotka omassa elämässäsi ovat hyvin

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian