Idea tähän postaukseen syntyi siitä, kun näin somessa muutamallakin eri tilillä hehkutuksen siitä, kuinka nämä henkilöt pitävät täydellisyyden tavoittelua, ”kontrollifriikkeyttä” ja perfektionismia selkeästi hyvinä puolinaan. Tämä nosti vähän omat karvani pystyyn, mutta muistan että olen itsekin ajatellut olevani oikein ylpeä siitä, kuinka pedantti ja kontrollifriikki olenkaan. Sen takiahan kotini on ollut siisti ja olen huolehtinut ulkonäöstäni, painoni ei ole koskaan heitellyt ja olen kehittynyt esimerkiksi liikuntaharrastuksissa. Toki olen kyllä edelleen iloinen siististä kodista ja jos tiedän esimerkiksi tulevan viikon olevan erityisen stressaava, teen oikeasti aikaa kotitöille, jotta saan siistin ja levollisen ympäristön itselleni hektisinä aikoina. Toisaalta taas, kun menen kotiin jossa ei ole niin siistiä kuin meillä, ensimmäisen ajatukseni on, että täällä asuu onnellisia ihmisiä. Siivous on tietysti tästä vain yksi esimerkki. Kontrollifriikin perfektionistin on näytettävä ulospäin hyvältä, eikä vain ”huijatakseen” muita, vaan myös itseään.

Vanhemmuus on ollut tässäkin käännekohta. Toki haluaisin opettaa lapseni siistiksi ja haluaisin ettei hän sotkisi kotia niin paljon. Pitäisi asiansa muutenkin järjestyksessä, liikkuisi eikä olisi mikään ylipainoinen taivaanrannanmaalari likaisissa vaatteissa. Mutta vielä tärkeämpää on, ettei hänestä tule kaltaistani ylisuorittajaa. Pyrin kaikin keinoin välttämään, ettei hän tule saamaan näitä riittämättömyyden tunteita, joiden kanssa itse taistelen edelleen, vaikka tiedostankin nykyään ongelmani ja ymmärrän mistä se johtuu. Tilanne on onneksi paljon parempi kuin koskaan aiemmin.

Ylisuorittamisellani olen hakenut hyväksyntää. Hyväksynnän haku on johtanut moniin muihinkin asioihin tai tekoihin ja se on heijastus kaikesta epävarmuudesta, jota olen kokenut. Mitä enemmän olen suorittanut, sitä huonommin olen kuitenkin voinut. Riittämättömyyden tunne on kuin loputon suo. Sitä vaan kävelee syvemmälle ja syvemmälle, ja poispääsy tuntuu ajoittain aivan mahdottomalta. Oma suorittamiseni nostaa päätään erityisen stressaavina aikoina, silloin koen jotenkin erityistä tarvetta hallita elämääni. Tavallaan kun kyse on myös elämänhallinnan tunteen menetyksestä. Olen myös jotenkin liian itsenäinen, kunnianhimoinen (ja siisti) elääkseni niin boheemisti, että voisin kohauttaa olkiani kaaokselle. Jos joku sanoisi kotini olevan sotkuinen tai huomauttaisi huonosta urheilusuorituksesta (saati ylimääräisistä kiloista), kokisin itseni edelleen hyvin epäonnistuneeksi. Tästä yritän nyt päästä eroon. Että en oikeasti välittäisi yhtään, koska onhan se nyt ihan se ja sama, miten nopeasti juoksen kympin tai kuinka huolellisesti olen juhliin laittautunut. En siis mielessäni kilpaile kenenkään kanssa, ainoastaan itseni. Mulla on monia vaativan persoonallisuuden piirteitä, mutta onneksi vaadin asioita vain itseltäni.

Nykyään korostetaan aivan liikaa niitä ”hyvän ihmisen” ominaisuuksia, esimerkiksi juuri somessa. On ihan idioottimaista esimerkiksi vaikuttajan asemassa kirjoittaa, että on kyllä itse aivan supersuorittaja ja että meidän koti on aina siisti ja vaatteet ovat värijärjestyksessä varmaan pesukoneessakin, että meidän jääkaappiin ei tule yhtään huonoa ruoka-ainetta ja laittaa itsestään kuvia vain kauneimmillaan huolellisesti meikattuna lavastetuissa olosuhteissa. Omat riittämättömyyden tunteeni ovat peräisin aivan muualta kuin sosiaalisen median ajalta, mutta näen tässä ison ongelman. Vaikuttajat luovat seuraajilleen paineita täydellisestä elämästä ja antavat vääristyneen kuvan, joka voi helposti johtaa myöhemmin juuri tällaisiin vastaaviin riittämättömyyden tunteisiin ja hyväksynnän hakemiseen, joka vaikuttaa jokaiseen elämän osa-alueeseen. Suorittajaluonteessa ei ole mitään ylpeiltävää. Siitä kannattaa pyrkiä ajoissa eroon. Sinnikkyys, päättäväisyys ja aikaansaavuus ovat ominaisuuksia jotka vievät pitkälle. Ne ovat kuitenkin kaukana perfektionismista, joka lopulta onkin enemmän negatiivinen ominaisuus.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


No tänä viikonloppuna tämä mutsi ei dokaa, mutta näin perjantaiaamupäivän ajatukseksi ajattelin julkaista tämän postauksen nyt kuitenkin. Aloitetaan vaikka sillä, että ihan oikeasti jopa toivon tänä(kin) viikonloppuna useampikin pienen lapsen äiti lähtisi vähän tuulettumaan. Ystävien seura, tyttöjen jutut, laittautuminen iltaa varten ja muutama lasi kuplivaa tuskin tekee pahaa lapselle tai onnelliselle perhe-elämälle?

Mua on toisinaan jopa kritisoitu siitä, että jaan sosiaaliseen mediaan videoita esimerkiksi kesän juhlituista öistä tai krapulapäivistä. Ei kiinnosta kuulkaa pätkääkään. Miksi ihmeessä esittäisin, että otan ihan vain vähän sivistyneesti ja olen ajoissa nukkumassa enkä varsinkaan näytä dagen efter naamaani seuraajilleni, jos totuus on jotain muuta? Käytän alkoholia nykyään harvoin, mutta ne kerrat kun lähden ulos, se tekee niin hyvää psyykkiselle jaksamiselleni, että on sen arvoista. Se on osa elämääni siinä missä lauantaiaamun joogatuntikin, joten miksi piilottelisin sitä somessa? Se, että mutsi dokaa toisinaan, tekee hyvää myös lapselleni. 24/7 äidin kanssa oleminen rasittaa varmasti molempien hermoja ja lapsi viihtyy todella hyvin myös muiden hänelle tärkeiden aikuisten seurassa. Jos pitäisi valita, valitsisin toki aina lapseni mieluummin kuin railakkaan illanvieton, mutta äidit tarvitsevat kepeää aikaa ystävien kanssa. Ei se tiistai-illan jumppatunti tai yksin tehty ostosreissu kauheasti irroita arjesta.

En tiedä olenko väärässä, mutta uskon äitien haluavan lähteä ulos paljon enemmän, kuin mitä he antavat ymmärtää. On siis toki hienoa, että alkoholia käytetään yleisestikin nykyään paljon vähemmän lähes kaikissa ikäluokissa ja alkoholinkäyttöhän ei ole millään lailla terveellistä. En muutenkaan kannusta nyt ketään juomaan mitään övereitä, vaan ennen kaikkea pitämään hauskaa. Moni äiti sanoo jäävänsä mieluummin kotiin, koska saa niin kauhean krapulan (harjoituksen puutetta, totesin tämän kesällä kun join vähän useammin niin eipä darrat vaivanneet). Kun illalla miehen mentyä nukkumaan katselee sohvalta kavereiden skumpanhuuruisia insta storyja eikä muistakaan miltä tuo kuplajuoma maistuu, kannattaa alkaa heti suunnitella jotain pientä irtiottoa. Kotona on kivaa, mutta kotona on vielä kivempaa, kun välillä pääsee lähtemään sieltä pois. Ilman sitä perhettä. Ajatteletteko te lapsettomat, että kaikki bileet ovat ohi kun lapsi syntyy perheeseen? Tai onko siellä joku toinenkin mutsi, joka tykkää toisinaan kaivaa korkkarit kaapista ja pitää hauskaa aamuun asti hyvällä omallatunnolla?


 

Onneksi suurin osa meistä kokee itsensä terveeksi. Terveys on elämänarvoistani tärkein. Ilman terveyttä en jaksa olla hyvä äiti, jolloin perheeni joutuisi kärsimään. En voisi tehdä samalla tavalla töitä, ihmissuhteeni kärsisivät ja mielialani laskisi. Terveys vaikuttaa kaikkeen. Nyt kun sain taas muistutuksen mitä on olla sairas ja voida huonosti, minulle tuli taas suunnaton tarve tutkia tätä aihetta. Perehtyä tutkimuksiin, sairastuneiden kokemuksiin, lukea lääketiedettä ja palata ajatuksissani takaisin sinne sairaalamaailmaan. Terveys on asia, jota haluan vaalia ja itse haluan elää elämäni niin, että välttyisin sairastumisilta. Aina hyvät elämäntavatkaan eivät toki riitä, ja vähän nurinkurista kuin se onkin, sairastuin itse näiden liiankin terveiden elämäntapojeni seurauksena.

Haluaisin kuulla teiltä nyt vähän ajatuksia siitä, miten te ylläpidätte terveyttänne? Tiedättekö oikeasti, miten terveitä olette? Harva nimittäin tietää, että voi esimerkiksi mittauttaa vitamiinitasoja ihan itsenäisesti laboratoriossa, ilman lähetteitä. Vastaukset osaa helposti tulkita itse, tai apua voi sitten kysyä vaikka työterveyslääkäriltä, jos sellainen on olemassa. Turhaan syö kourallisia vitamiineja päivässä, jos tasot ovatkin korkealla. Vastaavasti taas moni puutos jää huomaamatta, ennen kuin oireet iskevät kunnolla. Säännölliset laboratoriokokeet ovatkin juuri sitä terveyden ennaltaehkäisyä. On hullua laiminlyödä myös ilmaiset seulontatutkimukset, kuten papa-kokeet ja mammografiat.

Suurimmalle osalle ainoa kosketus lääkäreihin on ollut se julkisen terveydenhuollon terveyskeskuksen yleislääkäri, mutta muistattehan, että Suomi on täynnä toinen toistaan pätevämpiä lääkäreitä. Lähipiiriini on sattunut vuoden sisään myös useampi hoitovirhe, joten kyseenalaistan lääkäreiden ammattitaitoa entistäkin enemmän. Opiskeluaikoinani huomasin, että niin hoitajissa kuin lääkäreissä on valtavia eroja. Se tutkinto ei kyllä todellakaan tarkoita pätevää ja ammattitaitoista ihmistä. Joskus, kun jaksan perehtyä tähän asiaan kunnolla, tulen kirjoittamaan pitkät pätkät esimerkiksi tästä raudanpuuteasiasta ja sen hoidosta Suomessa. Eikö ole vähän hullua, että hematologi laittaa rautainfuusioon ja toteaa vakavan raudanpuutteen selkeillä oireilla, kun työterveyslääkäri sanoo potilaan olevan täysin terve? No, neurologin mielestä borrelioosi oli niskakipua.. On suorastaan sääli, että meidän hyvinvointivaltiossammekin ihmiset joutuvat näkemään valtavan vaivan yksin saadakseen apua. Sairaana ei sitä paitsi jaksa. Onko teillä tapana käydä esimerkiksi verikokeissa säännöllisesti? Ja onko terveys ja sen hoito sekä ennaltaehkäisy asioita, joista tulee tingittyä?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria