Jos voisin yhden tunteen maailmasta poistaa, se olisi kateus. Kuinka paljon olenkaan itse joskus turhaan kadehtinut muita tai vastaavasti kokenut itse kateellisuuden takia paljon turhaa mielipahaa. Moni huutaa suureen ääneen, että minä en kyllä todellakaan ole sitten kateellinen, mutta samaan aikaan keksii toisista pelkkää pahaa sanottavaa, levittää juoruja ja mustamaalaa kateuden kohdetta muille. Niin minä, kuin monet ystäväni ovat joutuneet monenlaisen vihapuheen ja perättömien syytösten kohteeksi ja vaikka itse en haluakaan ajatella, että joku olisi minulle kateellinen, ovat nämä ilkeilyt olleet kuitenkin usein peräisin siitä tunteesta. Kaiken lisäksi huvittavaa on se, etten lainkaan koe, että elämästäni kannattaisi olla kateellinen. Harva meistä on saanut mitään kovinkaan helpolla. Joku ajattelee, että elämäni on kuin satukirjasta siksi, että olen saanut huijattua itselleni rikkaan miehen joka ostelee minulle kalliita lahjoja ja vie minut matkoille ympäri maailmaa. Ehkä elämäni näyttäytyy jollekin sellaisena, mutta niin kauan kun ei minua tunne, ei kannata muodostaa minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, mitä elämäni on tai ainakaan ei missään nimessä kannata olla kateellinen.

Toiset kadehtivat urasaavutuksia. Kun itse tekee pienipalkkaista vuorotyötä josta ei lainkaan nauti ja tuttu päivittää Facebookiin saamastaan isosta ylennyksestä, on ehkä helpompi alkaa levittää omaa kateellista teoriaansa siitä, kuinka on kiivetty esimiestehtäviin reittä pitkin. Joku kadehtii toisen perheonnea ja tuo vahvasti sinkkuna esille sitä, ettei itse halua kyllä ikinä lapsia. Urheilusaavutukset ne vasta kateutta herättävätkin ja pian esillä ovat selitykset siitä, kuinka toi nyt aivan varmaan käyttää dopingia cityrunilla tai omaa aivan poikkeukselliset jalat. Ja itseähän ei siinä vaiheessa kiinnosta tuo urheilu ja oman kropan rikkominen sitten ollenkaan.

Kateus myrkyttää hyväsydämisimmänkin ihmisen mielen. Se saa toivomaan pahaa muille ja tekemään epäinhimillisiä tekoja. Kateus sylkee suusta sanoja, jotka satuttavat, mutta jotka myös ennen kaikkea kertovat sanojastaan hyvin paljon. Maailman parhainkin tyyppi voi olla jostain niin kateellinen, että muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koulukiusaaminenkin johtuu usein kateudesta ja se, jos mikä on nyt hyvin ajankohtaista. Jo pienelle lapselle tulisi opettaa, että kateus on aivan turhaa ja aina on joku, kenellä on jotain enemmän ja jotain paremmin. Kateus johtuu usein myös omasta epävarmuudesta ja tyytymättömyydestä omaan elämään. Se on kuitenkin asia, johon sinä voit hyvin pitkälti itse vaikuttaa. Omaa asennetta voi muuttaa aina, vaikka hankalaa se välillä onkin.

Kateuden voi kääntää kuitenkin voimavaraksi. Pieni, ihaileva kateus on aina hyväksi. Se tuo motivaatiota. Että kyllä minäkin pystyn tuohon vielä jonain päivänä. Materialistisia asioita ei kannata katua, mutta omalla työllään voi tehdä itsensä onnelliseksi. Onnellisena ei ole muuten lainkaan kateellinen. Millaisissa tilanteissa kateus nostaa päätään sun elämässä tai milloin sinua on kadehdittu?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Meinasin oikeastaan kirjoittaa tähän, että älä esitä parempaa kuin olet, mutta paremmuus on kuitenkin ainakin mun silmissä jotain ihan muuta kuin tyylikkyyttä ja kovin eleganttia elämää. Esimerkiksi joidenkin blogien tekstirivien välistä heijastuu sellainen tietynlainen hienon ja upean elämän korostaminen, jolla yritetään paikata kenties jotain epävarmuutta tai hakea hyväksyntää ja joka loppujen lopuksi johtaa vain entistä huonompaan oloon. Tiedän tämän jo ihan omasta kokemuksestani. Mikään vaate tai it-bägi ei tee minusta yhtään parempaa tai ihaillumpaa, oikeasti tilanne on lopulta päinvastoin. Hermes’n laukku käsipuolessa ja toistakymmentä tonnia maksava kello ranteessa herättää ihmisissä lähinnä kyräilyä ja turhaa paskapuhetta, mutta riittää siihen vähän vähempikin.

Ihmisillä on kummallinen tarve esittää hienompaa, vaikka todellisuudessa heistä pidetään enemmän silloin, kun he ovat aitoja ja kertovat rehellisesti elämästään ja sen kaikista puolista, huonoistakin. Kun kaikki on viimeisen päälle siloiteltua ja täydellistä, on paljon vaikeampi samaistua ja tuntea myötätuntoa toista kohtaan. Toiset vääristelevät koulutustaustaansa tai työhistoriaansa, joku leijuu merkkituotteilla tai valheellisella instafeedillä. Me ollaan kaikki kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, meillä on ihan tavalliset ongelmat ja kukaan ei ole millään lailla toista parempi. Oikeasti ketä kiinnostaa minkä koulun sä oot käynyt tai missä oot töissä, jos oot oikeasti tosi kiva ja hyväsydäminen tyyppi? Jos kiinnostaa, on kaverin arvomaailma aivan kieroutunut.

Mua ei itseäni kiinnosta enää ollenkaan, onko ylläni viimeisen sesongin merkkituotteet tai ikoniset klassikot. En jaksa keskustella ihmisten kanssa materiasta, vaikka arvostankin laatua ja tiettyjä muotiklassikkoja. Olen viimeksi tänään pukeutunut Lidlin mekkoon ja kulkenut tukka märkänä ilman rintsikoita pitkin Naantalin fiiniä kesäkaupunkia. Mua ärsyttää turha koreilu ja haluan ainakin oman esimerkkini kautta näyttää, että kaiken maailman esittäminen on täysin turhaa. Sinä olet sinä ja paras juuri tuollaisena. Kaikki muu näkyy läpi ♥


Tällä kuluneella viikolla on ollutkin jopa hauska huomata, kuinka Pride-viikko on jakanut ihmiset ikään kuin kahtia. Toisia ärsyttää eri syistä – joku on sitä mieltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat niin itsestäänselvä asia, ettei sitä tarvitse kuuluttaa ympäriinsä koska heterotkaan eivät niin tee, toiset ovat taas hyvinkin homofobisia. Toiset taas levittävät sateenkaarisanomaa kaikkialla, koristelevat Facebookin profiilikuvia ja vaatteitakin sateenkaarivärein. Priden kannattajia on taas kritisoitu myös siitä, että he haluavat olla vain trendikkäitä tukiessaan ihmisoikeuksia.

Mua ei henkilökohtaisesti haittaa lainkaan värikkäät siiderietiketit, Pride-liput kaupungintalolla, kulkueet eivätkä julisteet. En ole osallistunut itse Pride-viikkoon niinkään fyysisellä tasolla, mutta sitäkin enemmän henkisesti. Tällä viikolla olen ollut hyvinkin kiitollinen siitä, että Helsinki Pride on ollut isompi kuin koskaan. Puhuttiin eilen autossa tästä aiheesta hyvinkin pitkään. Ihmiset unohtavat, että samalla tavalla on pitänyt tuoda esiin muun muassa naisten äänioikeuksia. Asiaa, joka on nykyään ihan yhtä itsestäänselvää kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä joku ihmettelee, miksi sen iskän piti mennä marssimaan sateenkaarilippuun pukeutuneena silloin kesällä 2018, kun nyt se on ihan onnellisesti sen miesystävänsä kanssa kotisohvalla?

En usko, että kovinkaan moni tukee ihmisoikeuksia vain ollakseen trendikäs. Se on nykyaikaa ja se on (valitettavasti) vielä aihe, jota on pakko tuoda vahvasti esiin, että se vielä jonain päivänä normalisoituisi. Aivan kuin vaikka ne naisten äänioikeudetkin. Maailma muuttuu, mutta ei ihan itsestään.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria