05 kesäkuu 2020

Posted at 13:00h in Ajatukset, Hyvinvointi, Lifestyle by
8 Likes

 

 

 

Herään yleensä aikaisin. Takana oli lähes yhdeksän tuntia unta, kun heräsin kuitenkin hieman tavanomaista myöhemmin todetakseni, että olin unohtanut laittaa herätyskellon soimaan illalla. Uninen voi vittu oli päivän ensimmäinen lause. Enhän ollut edes myöhässä enkä nukkunut pommiin, no ne vain pääsivät suustani. Mmmm mitä, lähtikö lapasesta? kuului vielä unisempi ääni vierestä. Nauratti.

 

Tarot-kortit ennustivat luopumisen tuskaa. Eikä ihme, olinhan koko yön hikoillut ja uneksinut tänään tehtävistä asuntokaupoista. Uneksinut lienee väärä sana, se tuntuu muistuttavan lähinnä auringolta tuoksuvista päiväunista piknik-viltillä. Kuulin vasta nyt lapseni päiväkodin kasvattajan olevan puoliksi ranskalainen ja rukoilin mielessäni, voisiko hän opettaa vähän ranskaa myös pojalleni. Voi kuinka rakastaisin ranskaa puhuvia suloisia jääkiekkoilijapoikia. Jos olisin vielä nuori tyttö. Nyt voi kai sanoa pitävänsä jo entisistä jääkiekkoilijoista.

 

Työmatkalla pohdin, olisiko vihreästä marmorista tehty kylpyhuone kiva. Liikennevaloissa etsin inspiraatiokuvia, käännyin puolivälissä takaisin kotiin avaamaan sähkömiehelle ovea ja toimistolle tullessa tiesin jo, että kylpyhuone muuten tehdään vihreällä marmorilla. Miksen ollut keksinyt tätä aiemmin?

 

Toimiston viikkopalaverin jälkeen muun muassa asuntokaupat ja koko kropan yli puolentoista tunnin treeni. Hikipisarat ja kyyneleet maistuvat muuten vähän samalta, mutta silti ihan eriltä. Viikon voimaharjoittelut paketissa ja on vasta torstai. Taputus omalle olalle ja siitä miettimään, jaksaisiko viikonloppuna vielä pitkiksen ja yhden nopean lenkin. Pitkis yhtä kuin pitkä lenkki. Pakko jaksaa, kohta treenaaminen on taas niin helv.. hankalaa kun joutuu muuttamaan ja remppaamaan. Sain kerrankin tehdä treenin rauhassa loppuun ja 2o minuutin loppuverkan ja takakyykkyennätysten jälkeen olo oli sanoin kuvailematon. Hetkeksi unohdin jopa asuntokaupat. Ja sen muuton, ja remontin.

 

Niistä tulikin illan teema. Suuri muutto-, ja remonttiahdistus. Kaksivuotiaan kärsivällisyydellä ja toimettomuutta vihaavalla luonteella siunatulle remontti ja muutto menevät ihan henkilökohtaisesta helvetistä. Montakohan kertaa olen vannonut, ettei enää ikinä? Viimeisestä isosta rempasta tulee kesällä kuluneeksi kaksi vuotta. Aika se ei ole kullannut muistoja, ei vaikka aina muka tiedän sen lopputuloksen palkitsevan. Teki mieli pakata joka ikinen kaappi laatikoihin. Soittaa remonttifirmaan, keittiöfirmaan, kipsilistafirmaan.. Ärsytti. Eniten ärsytti etten muuton, remontin ja siitä johtuvan kiireen takia pääsekään ihan vielä Hankoon vaikka olinkin jo toinen jalka hiekkarannalla. Ei auta, vaikka selitän itselleni että on koko kesä aikaa ja asu nyt hitto vielä täällä omassa rakkaassa ei-remontoitavassa kodissa niin pitkään kun pystyt. Hangossa voi olla koko kesän, täällä vain kolmekymmentä päivää. Enää kaksikymmentäyhdeksän. Miksi remontit osuu aina kesälle?

 

Nukkumaan kymmeneltä oman pienen lämpöpatterin viereen. Miksu nukahti suihkun jälkeen isoon sänkyyn enkä jaksanut kantaa enää omaan sänkyyn. Muistin kuinka nukuimme joskus just näin kylki kyljessä juuri kun olin laittanut itseruskettavaa yöksi. Aamulla mun kylki oli valkoinen, Miksu ruskea. Torstain päätteeksi 9,5 tuntia sikeää unta. En ole muuten koskaan pystynyt mitata unta millään kellolla tai ouralla, mun päällä saa öisin olla korkeintaan peitto.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


04 kesäkuu 2020

Posted at 20:54h in Ajatukset, Lifestyle, Oma elämä, Sisustus by
7 Likes

 

Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


30 huhtikuu 2020

Posted at 18:52h in Juhlat, Leivonta, Lifestyle, Ruoka, Viihde & kulttuuri by
3 Likes

 

Hei oikein hauskaa vappua poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta! Itse en ole mikään suurten ihmisjoukkojen ystävä ja vaikka Kaivarissa olenkin vappuja viettänyt, en nyt ole erityisemmin surkutellut peruuntuneita suunnitelmia. Perinteiset vappuaaton naamiaisjuhlat tosin ikäväkseni jäivät tänä vuonna väliin, mutta olen oikein iloinen että saan kuitenkin viettää vappua parhaimpien ystävieni kanssa ihan pienen pienellä porukallakin. Vappujuhlintoihin yhdistetään tänä vuonna synttärit ja perinteisten vappumunkkien sijaan halusin leipoa jotain ihanan keväistä ja värikästä. Niin syntyi yksisarviskakku joka hurmasi jo tekovaiheessa yhden pienen herkkusuun ja sainkin viisivuotiaaltani paljon apua leivonnassa ja koristeiden tekemisessä. Hänen kädenjälkensä näkyykin yksisarvisen kultaisessa sarvessa ja vähän pursotuksissakin. Hetken jo ajattelin että teen sarven vielä uusiksi itse, se meni nimittäin katkikin pariin otteeseen ja maalausjälki ei ole siitä tasaisimmasta päästä, mutta hitto, paljon tärkeämpää kuin viimeistelty lopputulos on tietysti yhdessä tekeminen ja innokas osallistuminen.

 

 

Yksisarviskakku on niin aikuisten kuin lastenkin mieleen (tai siis jos joku on sitä mieltä että yksisarviskakku on vain lapsellinen, en halua tuntea häntä :D) ja se on erikoisesta ulkonäöstään huolimatta suhteellisen helppo toteuttaa. Kun leivon itselleni, teen yleensä vain terveellisiä herkkuja, mutta näissä juhlakakuissa käytän ihan surutta sokeria, vehnäjauhoja ja muita ”perinteisiä” leivonta-aineksia. Koristeet, kuten sarvi, korvat ja silmät on tehty sokerimassasta ja tein ne jo melkein viikkoa aiemmin kun oli aikaa. Sarven maalasin kultaisella elintarvikemaalilla, jos teet vastaavaa, suosittelen pitämään esimerkiksi kertakäyttöiset kumihanskat käsissä sillä maali sotkee ja jämähtää helposti. Tein tähän ihan perinteisen 6 munan tumman sokerikakkupohjan 19 cm kakkuvuokaan, jonka leikkasin kolmeen osaan ja täytin kahdella eri kreemillä. Vadelmakreemi toiseen kerrokseen ja vanilja-valkosuklaakreemi toiseen. Täytteeksi sopii myös aivan ihanasti lemon curd tahna, sitä ei ollut tällä kertaa kotona joten päädyin vadelmiin kun en jaksanut tehdä ylimääräistä kauppareissua. Päällystin kakun vielä kokonaan vanilja-valkosuklaakreemillä, tasoitin pinnan palettiveitsellä ja tein vaaleanpunaisella pastavärillä värjätystä kermavaahdosta kevyen liukuvärjäyksen kakun alareunaan. Pursotin sateenkaarenvärisiä ruusukkeita yksisarvisen ”harjaksi” ja lopuksi painoin kevyesti kreemiin kiinni sokerimassasta tehdyt koristeet. Valmista! Tämä suloinen kakku muistuttaa vähän tällaisena erilaisenakin vappuna siitä, että ei se elämä ole niin vakavaa kuitenkaan.

 

”Now I will believe that there are unicorns..” – William Shakespeare