Muistaako kukaan mistä sarjasta/mainoksesta/sketsistä tämä yli 20 vuotta (?) vanha tokaisu on? Minä en, mutta vertaus on jäänyt lapsuudenystävieni keskuudessa elämään. Toki vitsailin olevani notkee ku näkkileipä silloinkin, kun tuosta noin vaan kylmiltään taipuivat spagaatit joka suuntaan ja kärrynpyöriä sun muut voltit heiteltiin uima-altaaseenkin ilman, että seuraavana päivänä takareisien ja lonkankoukistajien tarvitsi huutaa apua jos jonkinlaisilta poppaskonsteilta. Tilanne on muuttunut. Näkkileipävertaus iski tajuntaani kun lauantaiaamuna löysin itseni pitkästä aikaa joogamatolta.

 

En voi perustella sitä iällä, mistä voin tosin todeta, että onneksi. Tuplasti minua vanhempi rouva vetää joogatunnilla itsensä sellaisiin asentoihin, että nuoremmat jättävät yhden hengenvedon väliin katsoessaan. Tosin tekisi mieli perustella sitä iällä, aivan kuten painonnousua 25 ikävuoden jälkeen koska ”aineenvaihdunta hidastuu” mutta ei se ihan niin mene. Kyllä, syy on omissa elämäntavoissa. Lue: Laiskuudessa. Istumatyö kiristää erityisesti lonkankoukistajia ja stressi vetää takareidet tiukiksi. Tiedän kuinka tärkeää kehonhuolto on ja joogaan silloin kun on aikaa, mutta juuri niistä myös tingin ensimmäisenä. Virhe. Miksen käytä illastani varttituntia venyttelyyn, vaikka tiedän että se on tärkeää? Sen sijaan tuijotan aivottomana puhelinta helposti yli sen varttitunnin vaikka tiedän, että se ei ole tärkeää. Virhe. Se on laiskuutta. On toki ihan ok olla välillä laiska mutta ei kehonhuollon skippaamisen ei kannattaisi olla ok.

 

 

Kuntosaliharjoittelu vaatii liikkuvuutta. Kuntosaliharjoittelu ei lisää liikkuvuutta. Viime syksynä aloin oikein tosissani treenaamaan. Tunnollisesti vedin noin neljä voimatreeniä viikkoon ja sitten kestävyyttä sen mitä ehdin. Lapissa tunsin itseni energisemmäksi kuin koskaan. Seitsemän hiihtoa, neljä salia ja laskettelut viikkoon. Tätä vedin joulu-tammikuussa noin kuukauden väsymättä. Fokus oli täysin liikunnassa ja homma sujui paremmin kuin koskaan. Tuollaiset tehokaudet ovat itseasiassa tärkeitä motivaattoreita, ainakin itselleni. Tiedän, että pystyn siihen ja tiedän, kuinka mieletön olo niistä onnistumisen tunteista tulee. Tiedän kuitenkin myös erittäin hyvin, että se onnistuu silloin, kun sitä ei tee jatkuvasti.

Vuosi on opettanut, että kausiluontoinen liikkuminen sopii keholleni ja mielelleni. Välillä vedetään tiukka ohjelma täysii, ja sitten huilailukausi liikkumalla sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Jos liikkuisin aina sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, ei tekemisessäni olisi mitään tavoitteellista enkä saisi niitä onnistumisen tunteita. Olisi ihan kivaa, mutta jotain puuttuisi. Siksi haluan välillä ylittää itseni ja odotukseni. Saliharjoittelussa on puolensa. Myös ne, joista kukaan ei puhu. 

 

 

Ylittäessäni itseni syksyn ja talven treenikauden jälkeen vetämällä kolme (!) leukaa, kyykkäämällä 90 kilolla ja vetämällä maasta 95 kiloa, hautasin samalla liikkuvuuteni johonkin paikkaan, mistä en löytänyt sitä lauantaina joogamatolle astuessani. Notkee ku näkkileipä. En todellakaan pääse tällä hetkellä spagaattiin. Ahdistus. Minä olen ollut notkea, liikkuvuus on aina ollut vahvuuksiani. Huomaa aikamuoto, ollut. En Pääse Spagaattiin. Reidet ja lonkat eivät päästä vartin venyttelynkään jälkeen tuohon asentoon, johon saatoin normaalisti hypätä ihan kylmiltään jos housut vain antoivat periksi.

Jätin joogamaton olohuoneen lattialle ja se on ollut siinä nyt lauantaista asti. Päätin, että venyttelen nyt ihan joka hemmetin päivä. Näkkileivästä spagetiksi. Jos joogamattoni ja -blokkini eivät ole olohuoneen lattialla, en tee sitä. Siedän mieluummin vähän kaoottista olohuonetta kuin jättäisin venyttelemättä. Etsin käsiini myös vanhan postaukseni Spagaattikoulu, koska omat ohjeet ovat tietysti aina parhaita ohjeita, luotan tähän ja päätin palauttaa liikkuvuuteni ainakin loppukesään mennessä, kunnes on aika aloittaa taas uusi reipas saliohjelma.

Ehkä silloin jaksan huolehtia liikkuvuudestani enemmän, ehkä. Muita näkkäreitä? Miten pidätte huolta notkeudesta?

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Klikkasin itseni verkkosivuille. Selasin valikkoa, katsoin kauniita kuvia ja suosikkini tullessa vastaan, valitsin vain oikeat yksityiskohdat ja klikkasin koriin. Täytin yhteystietoni, maksoin luottokortilla. Varmuuden vuoksi, koska ikinä ei tiedä. Sähköpostiin kilahti lähes välittömästi vahvistus.

En tiedä olenko koskaan, sitten lapsuuden matkatoimistokäyntien jälkeen, saanut sellaista iloa lentojen varaamisesta ulkomaille kuin saan vuonna 2021. Siitäkin huolimatta, että lentäminen tuskin on vielä pariin vuoteen täysin normaalia – maskitonta, huoletonta ja peruutusturvatonta. Sitä, että koneessa voi syödä ja juoda ja tehdä vaikka ostoksia siitä kärrystä, jota aina ennen inhosin. Alan arvostaa loungeja ja jonoja portilla entistä enemmän.

Ympäristötekoni ovat muualla kuin matkustamisessa. End of story.

 

 

Kuin kuuta nousevaa, odotan Etelä-Ranskaa innolla. Tiedättekö muuten mistä tuo sanonta on peräisin? Silloin vanhoina aikoina kuten lapseni aina sanoo, vanha kansa uskoi että uuden kuun, eli kasvavan kuun aikana työ tuottaa paremman tuloksen kuin pienenevän kuun aikana. Sato kannatti nostaa vain silloin ja ja kasvavan kuun aikana, eli tässä sanonnan tapauksessa nousevan kuun aikana, kaikki kasvoi paremmin. Ettäs tiedätte nyt. Sitä odotettiin.

Oi, elokuinen Ranska. Aikaisia aamuja, simpukoita rantaravintolassa, ranskalaisen kosmetiikan tuoksua kaduilla, puheensorinaa jota kovasti yritän ymmärtää mutta en ole vielä ymmärtänyt. Aurinkoa, viiniä, croissantteja ja maailman kauneinta turkoosia vettä. Turkoosi vesi näyttää upealta tropiikissakin, mutta Etelä-Ranskassa se on jotenkin vielä upeampaa. Syvää, suolaista ja kaunista.

Luulen, että jos asumme tulevaisuudessa pidemmän aikaa Ranskassa, joisin aivan liikaa viiniä ja söisin aivan liikaa hiilareita. Hyvästi terveellinen suomifitnesslife. Ehkä kuulun kuitenkin Kaliforniaan.

 

Kesätuoksuni muistuttaa joka aamu Etelä-Ranskasta. Haaveilen myös löytäväni saman pyykinpesuaineen, jota ystäväni veneellä käytetään. Se ei tuoksu millään lailla ylelliseltä, vaan pikemminkin paikalliselta pesulalta tai ranskalaisten Arielilta (Arielin haju on oikeastaan aika kamala) mutta aiemmin kotiin palattuani olen nuuskinut vaatteitani viikon. Ehkä en kuitenkaan pesuaineen, vaan Ranskan takia. Espanjassa taloyhtiön siivooja käyttää vähän samalta tuoksuvaa pesuainetta pestessään hissiä eikä se ole lainkaan yhtä waouh.

 

 

Lentoliput ostoskorissa tuntuvat tällä hetkellä suurelta luksukselta. Maailma on täynnä paikkoja joissa haluan käydä, mutta luulen että aloitan Ranskasta. Loppusyksylle ostoskorissani on myös lennot Kaliforniaan, mutta sitä en uskalla vielä ajatella. Koronavuodet (shit, tässä voi kohta todellakin puhua monikossa..) toivat matkustamiselle uuden merkityksen. Arvostan kokemuksia ja maailman makuja nyt niin paljon enemmän kuin mitä tahansa maallista materiaa. Siinä missä hyvinvointiani lisäävät kylmävesiuinti, hikoilu salilla, kuivakuppaus ja kunnon yöunet, lasken nykyään mukaan myös matkustamisen.

 

Se on hyvinvointia keholle, mielelle ja ennen kaikkea sielulle. Hyvää oloa joka solulle. Odotan niin, kun voin taas opiskella viikon verran uutta kieltä ennen reissua ja todeta sitten, että en sitten uskaltanut muuta kuin mutista sen kiitoksen ja hein. Ehkä vielä joskus. Sitä ennen nautin luksuksestani kurkkaamalla aika ajoin lentoyhtiön sovellukseen. Vihdoin siellä on edes jotain.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen syntynyt aikaisin perjantaiaamuna. Mikä ajoitus! Pidänhän aikaisista aamuista ja olen maaanantaifanituksestani huolimatta aina valmis viikonloppuun. En ole ollut oikein koskaan mikään syntymäpäivien juhlija, mutta aina yhtä iloinen ja kiitollinen kaikista muistamisista. Ei olis tarvinnut, mutta silti maailman ihaninta kun niin teit. Elämäni parhaimman syntymäpäiväni olen viettänyt kaksi vuotta sitten Pariisissa. Mitäpä muuta sitä voi kolmekymppinen kaupunkilainen toivoa kuin perheensä ympärille lempikaupunkiinsa, luksushotellin ja span, neljä tuntia Louvressa ja illallisen Pariisin kattojen yllä. Sekin tuntui olevan jopa liikaa. Täyttäessäni 31 vuotta vietin karanteenipäivää numero 2 palattuani Yhdysvalloista Suomen poikkeusolojen keskelle, söin hyvää ruokaa ja ajattelin tämän olevan ikimuistoisin syntymäpäiväni, olivathan olot sentään todellakin poikkeukselliset ja tällaista tuskin koskaan tulisi olemaan. Vähänpä tiesin. 

 

Vuosi 31. syntymäpäivän ja 32. syntymäpäivän välillä on ollut, nätisti sanottuna, hirveä. Ehkä juuri siksi jaksan uskoa, että valoisat ajat ovat nyt edessä ja vaikka kuinka ihania syntymäpäiviä olenkin saanut viettää paljon ihanimmissa olosuhteissa, en palaisi yhteenkään ihanaan päivään takaisin. Kirjoitan tätä postausta nyt tyhjässä toimistossa, kun muut ovat jo lähteneet kotiin. Mietin hetken ostaisinko itselleni syntymäpäivän kunniaksi jotain tänään kallista tai avaisinko illalla kuplivan, mutta luulen että pärjään ihan näinkin. Äiti yllätti aamulla ihanalla lahjalla ja kukilla, sain kokouksessa kakkua ja kaikesta katastrofaalisesta huolimatta juuri tässä ja nyt on ihan hyvä olla. On itse asiassa aika kiva juhlia kolmeakymmentäkahta ihan pienillä jutuilla pitkin viikkoa.

 

Laittaa töihin kimaltavat kengät juuri silloin, kun maassa vallitseva sää on se vuoden huonoin. Ostaa hetken mielijohteesta ihan mitä tahansa kun ei ostanut itselleen synttärilahjaa. Suunnitella viikonloppubrunssia ystävän kanssa synttäribileiden sijaan ja vedota kaikesta tylsästä kieltäytymiseen sillä, että mulla on tällä viikolla synttärit. Olla nyt hurjan onnellinen siitä, että kaikesta tylsästäkin huolimatta elämä voi olla kuitenkin yhtä juhlaa. Eivät kaikki juhlat onnistu alusta loppuun, mutta sellaisiahan ne parhaimmat juhlat juuri ovatkin.

 

 

Ja sellaisen jäljen haluaisin itsestäni tänne jättääkin. Vaikka vuodet pyyhkiytyvätkin mielestämme pois kuin kuvan rantahiekka konsanaan, toivon jättäväni tänne jotain pysyvää, jotain jälkiä kepeän huolettomasta elämänasenteesta. Kuinka elämä voi tosiaan olla yhtä juhlaa, eikä siihen juhlaan tarvitse mitään erityistä syytä. Toisten piti vain elää kolmekymmentäkaksi vuotta sen tajutakseen.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ