Tämä postaus sai alkunsa kritisoivasta kommentista, jonka sain paljon keskustelua herättäneeseen Dubai-postaukseen viime viikolta. Pienten lasten kanssa ei saisi matkustaa, sillä he eivät muista matkoistaan yhtään mitään. Tämä pätee kuulemma myös pitkälle alakouluikään. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

 

 

Olen matkustanut lapseni kanssa siitä asti, kun hän oli kuukauden ikäinen. Lapsen kanssa matkustaminen on helppoa, hauskaa ja antaa paljon niin lapselle kuin vanhemmillekin. Lapsi ei muista matkoista tai oikein muustakaan mitään ennen kolmatta ikävuotta, mutta ainakin he nauttivat lämmöstä, auringosta ja aikuisten jatkuvasta läsnäolosta. Sen jälkeen tapahtumat ja reissut alkavatkin jäädä lapsen mieleen. Micaelilla on paljon muistoja jo nyt meidän yhteisistä lomista, vaikka hän on vasta viisivuotias. Hän laskee päiviä reissuihin ja jakaa matkakokemuksia jo päiväkotikavereidensa kanssa. Matkustaminen on antanut hänelle paljon. Uskon, että hauskojen kokemusten lisäksi myös rohkeutta, avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta. Miksu oppi myös uimaan kolmevuotiaana, ei todellakaan olisi onnistunut jos emme olisi matkustaneet niin paljon lämpimissä maissa, jossa lapsi viettää ison osan päivästään vedessä.

 

 

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän tietysti saa irti matkustamisestakin. Koulun aloitus rajoittaa toki matkustamista ja se on myös yksi syy siihen, miksi olemme halunneet reissata nyt niin paljon, kun se on vielä mahdollista. Koulusta ei niin vain enää ollakaan pois. Kouluikäiselle matkustaminen olisi kuitenkin taas vielä suurempi rikkaus, sillä koulussakin opetetaan paljon asioita maailmasta, jotka havainnollistuvat lapselle, kun ne kokee itse. Se, että luet kirjasta Aasian maiden kulttuurista tai ilmastosta, on hieman eri asia kuin nähdä ja kokea se paikan päällä. Mitä tämä kertoo yhteiskunnasta, kun ihmiset ajattelevat näin? Maailmaa voi avartaa matkustamisen sijaan lukemalla kirjaa? En ihmettele, että syntyvyys vähenee, kun lapsiinkin suhtaudutaan nykyään niin negatiivisesti.

 

 

Ruotsalaisbloggaaja Kenza sai viime viikolla arvostelua osakseen Dubaihin matkustamisen takia, mutta myös siitä, että lensi lapsensa kanssa Dubaihin businessluokassa. Lasta ei saisi viedä kuulemma sinnekään, sillä businessluokan lipun maksaneet asiakkaat haluavat rauhaa ja hiljaisuutta. Entä se perhe, joka maksaa businessluokan lipuista (lapsestakin käytännössä täyden hinnan), he eivät saisi matkustaa toisten mukavuudenhalun takia väljemmin ja huomattavasti mukavammin? Ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmisen päässä liikkuu. Yhtä lailla se perhe on velvollinen huolehtimaan ettei lapsi häiritse muita matkustajia siellä businessluokassa aivan kuten economypuolellakin tai vaikka ravintolassa maan kamaralla. Pikemminkin businesslipun maksamalla nimenomaan antaa sitä rauhaa kanssamatkustajille kun lapselle on mukava olla sekä tilaa nukkua ja leikkiä omalla paikallaan, toisin kuin turistiluokassa. Ihmisten itsekkyydellä ei vaan tunnu olevan mitään rajoja.

 

 

Tähän haluaisin kuulla teidän ajatuksianne. Mitä te ajattelette lasten kanssa matkustamisesta? Kyllä vai ei ja miksi lapsia halutaan viedä reissuun? Oppiiko maailmasta ja kulttuureista todella yhtä lailla kirjaa lukemalla?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Kysyi parikymppinen Mirva usein itsekseen kun törmäsi niihin urheiluliikkeissä. Lasketteluvaatteet kaapistani ovat löytyneet aina, muuten ei olisi tullut mieleenkään laittaa toppahousuja jalkaan moneen vuoteen. Talvisin ei voinut juosta, kävelyt tehtiin silloin vuosien ajan pelkissä Uggeissa ja se tuulipuku.. Oli ehkä kauhein asu, jonka tiesin. Treenivaatteita löytyi liiallisuuksiin asti, kaikki ohuita trikoita, vain ja ainoastaan salilla käytettäväksi. Kaikenlainen ulkoilu, luonto ja metsäjutut olivat pitkään ihan out. Hiihto ja uinti kuuluivat mummoille. Luulin hyvän olon tulevan ihan muualta. Se oli aikaa, jolloin itseasiassa luulin voivani hyvin. Vaikka treenasin, en edes tiennyt mitä hyvä olo, saati ulkoilun ja liikunnan tuoma aito hyvä olo edes ovat.

 

 

 

 

Trikoissa, Uggeissa ja Canada Goosessa ei tosin enää niin vain leikittykään lapsen kanssa ulkona. Luonnossa liikkuminen alkoi kaikin puolin kiinnostaa, joka syksy haaveilin sieniretkistä. Joskus kävinkin. Mies sai mut pääsemään eroon uimahallikammosta ja opetti vapaauinnin tekniikan. Ensimmäisen Speedon kokouikkarin osto oli vähintään yhtä maailmaa mullistava kokemus kuin hiihtolenkki, jonka tein äidin suksilla. Vihasin hiihtoa lapsena ja sama tunne jatkui pitkälle aikuisikään, kun pakotettuna lähdin yhden ainoan kerran paskoilla vanhoilla suksilla metsään. Annoin hiihdolle uuden mahdollisuuden kun äiti fiilisteli sitä ja sain lainata suksia. Hiljaisuus, luonto ja se fiilis. Hitaasta vauhdista huolimatta joku siinä viehätti. Opettelin itsekseni luistelutekniikan ja hankin kaikki mahdolliset varusteet ja välineet. Kaapista alkoi löytyä toppa-asuja, goretex -kenkiä ja lopulta myös se tuulipuku. Oikeastaan juuri tuon hiihdon kautta rakastuin luonnossa liikkumiseen uudelleen.

 

 

Lapsena meitä vietiin usein metsään ja olen jo todella nuorena tehnyt yksin metsälenkkejä sekä käynyt sienessä ja marjassa. Isä opetti meidät rakastamaan luontoa ja liikkumaan siellä. Metsän tuoma hyvä olo oli kuitenkin ehkä liian itsestäänselvää. 20-vuotiaana maailmassa kiinnostivat ihan muut jutut ja sitä oli olevinaan niin cool ja niin kaupunkilainen, että villakerrastot ja tuulipuvut olivat todellakin out. Onneksi löysin luonnon kuitenkin uudelleen. Nyt ulkona liikkuminen on iso osa hyvinvointiani. Askeleita kertyy kuin itsestään ja samalla liikkuu koko perhe, koiratkin. Suunnittelin ystävien kanssa Sipoonkorven ulkoilureissua sekä Nuuksion luontopolkuja. Eilen tehtiin nopeampi, parin tunnin reissu niinkin lähelle kuin Seurasaareen. Lapsen kanssa todella helppo tapa saada tehtyä pidempikin lenkki jos koirat ovat mukana. Miksu sai pyöräillä saaren ympäri, me käveltiin tyttöjen kanssa perässä. Matkalla oli vaikka mitä ihmeteltävää, aina hiidenkirnusta oraviin ja puumajoihin. Kirpeä syyskuun aamu oli täydellinen ajankohta pukea päälle se tuulipuku.

 

Lue lisää aiheesta

Luonto täynnä taikaa ja hyvää oloa 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


En haluaisi koskaan rakentaa taloa Remontti (-avainsanalla löydät kaikki tuskailuni) oli jo tarpeeksi hirveetä ja ahdistuisin sitäpaitsi omassa talossa. Olen kaupunkilainen henkeen ja vereen enkä voisi kuvitellakaan ryhtyväni mihinkään rakennusurakkaan. Mulla ei ole unelmataloa, on vain unelma-asuntoja.

Helsinkiläiset pyöräilijät ovat suurimmaksi osaksi ihan idiootteja Tää kaupunki on tehty pyöräilijöille mahdollisimman helpoksi, mutta miten se on niin vaikeeta? Pyöräilijä sitä paitsi väistää suojatiellä lähes aina autoa.

En pidä laminaattilattioista Kun oikein tarkkaan mietin, en muista olisinko asunut yhdessäkään asunnossa, jossa on laminaattilattia? En ainakaan kauaa. Laminaatti pitää ärsyttävää ääntä ja se on liukas.

Self help -kirjallisuus on NIIN TURHAA Oikeasti siinä kohtaa, kun on ihan oikeita murheita ja huolia, se että joku vain kertoo opetelleensa vuodessa onnelliseksi, saa kyllä pyörittelemään silmiä. Mä joskus innostuin näistä kirjoista hetkeksi, mutta onneksi avasin silmäni aika pian ja tajusin, että noista ei kyllä onnea löydy.

Pukumiehet ei oo mun juttu Makuasioista ei toki sovi kiistellä, mun ajatukset pukumiehistä ovat lähinnä ”ai vitsi se tunne kun toi pääsee kotiin ja saa verkkarit jalkaan”. Tiedän taas monia naisia, jotka pitävät pukumiehiä paljon paremman näköisinä tai seksikkäinä. Ehkä ällöttävin näky ikinä on liian pieni puku miehellä.

Suomen blogiskene on nykyään jotenkin todella tylsä Toki elämme luultavasti tässä nyt sellaista murrosvaihetta. On videoita, blogeja, podcasteja, Instagram.. Mä uskon, että blogit kuitenkin jäävät ja löytävät sen oman vakiintuneen seuraajakuntansa, viimeistään sitten, kun blogiskene on taas vähän aidompi ja maanläheisempi. Mainoksia ja kiiltokuvia voi selata naistenlehdistä, edelleen.

Äitien valittaminen ärsyttää Lounaalla kuuntelin taas, kun eräs äiti valitti taaperonsa sotkemisesta ja jatkuvasta seuraamisesta sekä jälkien korjaamista. Mä en tiedä mitä äidit oikein ajattelevat, että se elämä niin pienen lapsen kanssa on? Sotkua, jatkuvaa seuraamista ja jälkien korjaamista. Tottakai itsekin toisinaan valitan milloin mistäkin, mutta monen äidin valitus kuulostaa juuri siltä, että vika on lapsessa ja arki lapsen kanssa olikin jotain aivan muuta, kuin mitä oli kuviteltu.

Statussymbolit eivät kerro yhtään mitään Pidän yleensä jopa enemmän ihmisistä, joilla ei ole sitä kultakelloa ja urheiluautoa. Vaatimattomuus kaunistaa, mutta elämästä pitää nauttia. Tasapainoa. Se ulkonäkö ja käsilaukku eivät kerro kenestäkään yhtään mitään, joten sen perusteella ei kannata luokitella ketään mihinkään sosiaaliluokkaan. Usein he, joilla on tarvetta yrittää todistella jotain, näyttävät (tai esittävät) varallisuuttaan statussymboleilla. Maanläheiset ja huumorintajuiset ihmiset – rakastan!

Lääkäri ei ole aina oikeassa Varsinkin tässä raudanpuuteasiassa. Sanoin viimeksi aamulla, että väitän olevani fiksumpi kuin moni lääkäri. Ja on varmasti moni muukin ”maallikko”. Lääkärikin on kuitenkin vain ihminen, ei mikään kaikkitietävä koko kansan parantaja. Musta olisi ihanaa olla lääkäri, jos olisi vapaus tehdä töitä miten haluaa. Mulla on suuri tarve auttaa ihmisiä ja olen aina ollut todella kiinnostunut nimenomaan lääketieteestä, ehkä siksi sairaanhoitajauranikin jäi niin lyhyeksi. Lääkäreiden toimintaa pitää aina vähän kyseenalaistaa, mutta kun löytää hyvän, he ovat kultaakin kalliimpia auttajia.

Luonnollisuus on lopulta kaikkein kauneinta Tätä kyllä toitotetaan vaikka kuinka, mutta silti otetaan hiustenpidennyksiä ja käytetään ripsiä vuosikausia. Olen itse kokoajan vähentänyt kaikkia ”lisäosia” ja tykkään tästä paljon, paljon enemmän. Elämä on niin paljon helpompaa ja naiset ovat paljon kauniimpia aidompina ja luonnollisina. Se ei tarkoita kuitenkaan mitään takkutukkaa ja karvaisia sääriä. On itsellekin paljon kivempaa, kun laittautuminen ei ole mitään teatterimaskeerausta, silmiä voi hieroa ja tukan harjata läpi aina päälaelle asti.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Koska postaukseni kotitöiden jakamisesta herätti keskustelua parisuhteen tasavertaisuudesta ja lisäksi suhteen tuloeroista ja niiden vaikutuksesta kotitöihin, ajattelin kirjoittaa taas varmasti mielipiteitä jakavasta aiheesta. Parisuhteen tuloerot ovat aina silloin tällöin tapetilla niin blogeissa kuin vaikka  lehdissäkin, enkä todellakaan ymmärrä miksi. Toisilla nyt tuntuu olevan hirveä tarve korostaa että ”minä tienaan kyllä enemmän kun puolisoni”. Siinähän tienaat, aivan sama mulle. Jos joku haluaa elää pelkästään miehensä rahoilla niin antaa elää, mitä se kenellekään muulle kuuluu? Luulenkin että he, jotka eivät ole omaan tilanteeseensa tyytyväisiä, jaksavat uhrata energiaansa toisten raha-asioihin. No, itse jaksoin tuhlata energiaani postauksen kirjoittamiseen tästä aiheesta, joten kertokaa ihmeessä myös omia ajatuksianne.

Tulojen suhteen en ole tasavertaisessa parisuhteessa, mutta kaiken muun suhteen olen äärimmäisen tasavertaisessa parisuhteessa. Ehkä juuri sen takia suhteessamme eivät nämä parisuhteen tuloerot tule koskaan ilmi. Jos mies sanoisi mulle, että ethän se koskaan maksa mistään mitään ja hän hoitaa kaiken, se olisi entinen parisuhde. Parisuhteen tasavertaisuus kun on kaikkea muuta kuin yhtä suuret summat palkkakuitissa. Ikävä kyllä veikkaan, että moni tulojen suhteen tasavertainen parisuhde on muuten hyvinkin epätasavertainen. Siinä oman egon pönkityksen ja palkankorotuksen metsätyksen keskellä tässä tutkintokeskeisessä yhteiskunnassa unohdetaan yllättävän helposti sen varsinaisen ihmissuhteen merkitys ja ennen kaikkea rakkaus ja intohimo.

Uskon pikemminkin kahden ihmisen väliseen henkilökemiaan ja molemminpuoliseen kunnioitukseen. Ne tekevät suhteesta hyvän ja kestävän, eivät ne yhtä suuret vuositulot. Jos toista haittaa toisen pieni palkka, suhde ei ehkä muutenkaan ole kunnossa. Tottakai edellyttäisin itsekin, että molempien on tehtävä töitä enkä voi sietää tuilla eläviä kotona makaavia työttömiä jotka välttelevät työntekoa viimeiseen asti, mutta kyse ei ole nyt siitä. Jos täytyy brassailla omalla koulutuksellaan ja tulotasollaan parisuhteen toiselle osapuolelle, on suhteessa varmasti muutakin vikaa. Kenenkään ei pitäisi kokea alemmuudentunnetta parisuhteessa, ei millään tasolla. Ja jos kokee, on parempi lähteä ja olla oman elämänsä herra.

Nykyään kaikkialta tuntuu tulevan esiin se, kuinka naisten on tärkeää tienata miestä enemmän tai vähintään saman verran ja molempien on osallistuttava niin kuluihin kuin kotitöihinkin puoliksi. Naisten aseman paraneminen on tottakai itsellenikin hyvin tärkeää enkä missään nimessä kannata vanhanaikaisia tapoja naisten kotiäitiydestä ja miesten uraputkesta. Minulle tärkeää on, että kaikki saavat toimia juuri niin kuin haluavat. Oli sitten mies tai nainen. Feminismi ei tarkoita mulle sitä, että mulla on oltava helvetin paljon korkeampi koulutus ja paksumpi lompakko kun sillä parisuhteen toisella osapuolella, joka tietysti samaan aikaan myös pyykkää ja viikkaa lakanoita. Ja mitä hittoa sitten, jos rakastan tehdä kotitöitä, miellyttää miestäni, pukeutua ja käyttäytyä hyvin naisellisesti ja samanaikaisesti tienaan paljon vähemmän kuin se mies? Jos se on itselleni enemmän kuin ok, sen pitäisi olla kaikille ihan ok. Se, että olen tyytyväinen suhteeni tasavertaisuuden nykytilanteeseen, ei tee minusta yhtään vähempää kunnianhimoista tai yhtään vähempää itseäni arvostavaa. Teen todella kunnianhimoisesti töitä, haluan olla paras mahdollinen juuri siinä mitä teen ja kehitän itseäni jatkuvasti. Arvostukseni itseäni ja esimerkiksi omaa työntekoani kohtaan on aivan eri tasolla kuin koskaan aiemmin.

On rikkaus ymmärtää erilaisuutta. Muutakin kuin massasta poikkeavaa ulkonäköä tai avioliittoja saman sukupuolen välillä. Kaikki eivät toimi ja ajattele samalla tavalla kuin sinä, eikä sitä yhtä oikeaa ajattelutapaa ole olemassakaan.

 

Lue lisää aiheesta..

Mies ja kotityöt

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


En usko, että kukaan on voinut välttyä #metoo -kampanjalta ja sen mukanaan tuomilta yllättäviltäkin paljastuksilta. En myöskään usko, että lähipiirissäni olisi ketään joka ei olisi kokenut jonkinasteista seksuaalista häirintää. Yllättävän moni on yllättynyt, miten paljon seksuaalista häirintää esiintyy jo pelkästään Suomessa, vaikka kampanja onkin lähtöisin Jenkeistä. On hyvin tärkeää muistaa, että jokainen meistä kokee seksuaalisen häirinnän eri tavoin. Toiselle viattomat sanat tai kosketus voi olla toiselle todella iso ja jopa traumatisoiva kokemus. Koemme asiat niin eri tavalla. Siksi ihan jokainen muka-hauskaa läppää heittävä ja muka-hyvässä hengessä lääppivä idiootti voisi miettiä pariin kertaan ennen kuin toimii. Itse en ihan pienestä hätkähdä, en tässä kuin monessa muussakaan asiassa, sillä olen saanut matkan varrella jonkinlaista perspektiiviä tähänkin aiheeseen, mutta ymmärrän äärimmäisen hyvin jos kokee ahdistuvansa ihan jo sanallisestakin ahdistelusta. Siihen on ihan oikeasti syytä.

Vasta tänä aamuna luin ensimmäisen artikkelin siitä, kuinka raiskaustukipuhelimet ovat soineet tällä viikolla enemmän kuin aiemmin. Minusta nimittäin tuntui, että #metoo toi esille paljon seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun tapauksia ja hyvä niin, mutta miten on niiden oikeasti vakavien asioiden laita? En usko, että kovin moni seksuaalista väkivaltaa kokenut jakaa kokemuksensa sosiaalisessa mediassa. Onneksi en voi puhua omasta puolestani, mutta luulen että seksuaalista väkivaltaa kokeneet voivat tuntea jääneensä tässä vähän taka-alalle kun julkisuudessa ovat irstaita ehdotuksia bussissa saaneet naiset, tai tytöt joiden reittä on ehkä vähän hiplattu baari-iltana tai joku on suoraan tullut kysymään yhteistä yötä. Kampanja nostaa varmasti monilla seksuaalisen väkivallan uhreilla kipeät muistot ja ahdistuksen pintaan pitkänkin ajan takaa. Aivan liian moni on joutunut oikeasti seksuaalisen väkivallan kohteeksi ja se ei ole mitään verrattuna reittä lääppivään humalaiseen mieheen. En missään nimessä väheksy kenenkään kokemusta seksuaalisesta häirinnästä, mutta muistattehan myös häirinnän ja väkivallan eron. En voi ymmärtää, miten raiskaustuomiot ovat edelleen Suomessa niin naurettavan pieniä. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä nyt puhumattakaan. Tiedän esimerkiksi lapsenlapsiinsa sekaantuneen ihmisen, joka on edelleen työelämässä ja vapaalla jalalla tuomionsa jälkeen. Se on sairain ja halveksuttavin teko, mitä tiedän ja tuollainen ihminen on nyt käytännössä vapaa jatkamaan toimintaansa tuomion kärsittyään. Tämänkaltaiset asiat olisi äärimmäisen tärkeää nostaa myös esille, tavalla tai toisella.

Mutta kuten kampanjan nimi kertookin #metoo. Myös mua on ahdisteltu, niin sanallisesti kuin lääppimällä baarissakin. Siihen eivät vaikuta vaatteet tai meikki, viimeksi pari viikkoa sitten vastaan kävellyt maahanmuuttajataustainen mies ehdotti seksiä kun talutin koiria ihan pitkissä kalsareissa ja villasukissa tukka nutturalla. Yli puolet ahdisteluistani on tullut ulkomaalaistaustaisten miesten toimesta mutta niin ne supisuomalaiset vanhat ukotkin lääppivät ja ehdottelevat jos jonkinlaista yhteistä toimintaa erityisesti yöaikaan baarissa. Mulle on tarjottu yhteisestä yöstä tuhansia euroja, tarrattu kiinni perseestä ihan lupaa kysymättä ja kokeiltu tissejä avonaisessa paidassa. Mua nämä eivät sinänsä hetkauta, voin todeta vain lyhyesti että suksi äijä vit*uun ja uskon että karma kyllä kostaa tälläisille idiooteille. Mutta moni muu voi loukkaantua niistä hyvin pahasti. Oli kyseessä sitten häirintä, ahdistelu tai väkivalta muistathan, että se on koskaan ole sinun syysi. Ei koskaan. Sanoit mitä tahansa, lähdit mihin tahansa mukaan tai puit päällesi mitä tahansa, se ei ikinä ole sinun syytäsi. Ei osittain, ei kokonaan, ei mitenkään. Se on juuri sen kusipään syytä joka siihen sortuu.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian