Kun 24-vuotiaana saa tietää olevansa raskaana opiskellessaan ja asuessaan yksin, on se aikamoinen shokki itse kullekin. Toiset haluavat nuorena äidiksi, toiset eivät ikinä. Kuuluin tietysti jälkimmäiseen joukkoon ja olin juuri se parikymppinen Teatterissa viikonloppunsa viettävä tyttö, jonka elämänarvot olivat aivan muualla kuin pitkissä ihmissuhteissa saati sitten lapsissa. Kiitän itseäni ja jotain korkeampaa voimaa päivittäin siitä, että muutin mieleni ja päätin sittenkin ryhtyä äidiksi. Ei mun ystäväpiirissä ollut lapsia kenelläkään ja olin kaikin tavoin aivan pihalla, vaikka itse raskaudesta ja lapsista tiesinkin paljon, kiitos opintojen ja oman mielenkiinnon. Siitä, miten lapsi oikeasti muuttaa elämää, mulla ei ollut käsitystäkään. Siis ensimmäisenä ajattelin tietenkin, että nyt mä lihon ihan muodottomaksi, mun kroppa ei palaudu ikinä, enkä enää koskaan pääse mihinkään. Että kotona ollaan jumissa vähintään siihen asti kun se menee kouluun ja osaa olla yksin kotona.

Oikeastaan kaikki ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Raskaus laihdutti mua ja sektion jälkeen juoksin pian jo samoja lenkkejä kuin aina ennenkin. Lapseni syntyi tosiaan siis leikkauksella ja toivuin sektiosta nopeammin kuin viisaudenhampaidan leikkauksesta. En tiedä olenko päässyt helpolla, mutta koko vauva- ja pikkulapsiaika oli paljon helpompaa kuin osasin kuvitella. Aika saattaa ehkä vähän kullata joitain muistoja tai syynä oli se hirveä selviytymismode, mutta ainakin sain aina nukkua kunnon yöunet, käydä ulkona alusta asti, tavata kavereita ja käydä koulun loppuun jo ennen kuin lapsi aloitti edes päiväkodin. Pahin ikä oli ehdottomasti ikävuodet 1 ja 2, nyt mulla on kesällä 5 vuotta täyttävä kaveri jonka kanssa me voidaan jutella, laulaa Stigin biisejä ja ostaa iskältä salaa herkkuja kaupasta. Voin viedä koirat ulos huoletta niin että lapsi osaa olla kiltisti kotona sen aikaa ja tuo pieni ihminen alkaa muutenkin itsenäistyä ihan valtavasti. Välillä se kiukuttelee kuinka äiti pilaa kaikki sen jutut ja on tylsä aikuinen, joskus se sitten kiipeää syliin ja änkee aamulla kainaloon. Minä olen meistä se, joka herättää ja häiritsee yöunia.

Sain vastuulleni kokonaisen ihmisen. Silti välillä työpäivän aikana saatan jopa unohtaa, että mulla on lapsi (kuulostaa kauhealta näin mutta ehkä ymmärrätte pointin) ja voin tehdä todella paljon asioita ilman, että ajattelen kokoajan olevani äiti. Näen vain positiivisena asiana sen, etten voi osallistua ihan kaikkiin kissanristiäisiin joita vastaan tulee, tai oikeastaan sen että mulla on oikea syy kieltäytyä kun en halua mennä johonkin. Lapsi toi elämääni tarkoituksen, kasvatti enemmän kuin yksikään eletty vuosi ja muutti suhtautumistani oikeastaan ihan kaikkeen. Ulkonäkösyiden sijaan liikun siksi, että voisin paremmin ja eläisin pidempään. Haluan että lapsellani on äiti vielä kymmenien vuosien päästäkin ja haluan, että mulla on seuraa sitten, kun hiukset ovat harmaat ja askel vähän painavampi kuin nyt. Olen niin paljon parempi ihminen nyt kun olen äiti. Kliseistä, mutta niin totta. Lapseni on aina osa minua, mutta hänellä on myös rakastava isä ja muita tärkeitä aikuisia ympärillä. Sanoisin, että on jopa epänormaalia olla jatkuvasti kiinni lapsessa jos on kuitenkin muita huolehtivia aikuisia ympärillä. Ja meillä on kotona ollut jo monta vuotta kynttilöitä pöydillä, valkoinen sohva ja lasipöytä. Ei kaikkien tarvitse muuttua tyypilliseksi lapsiperheeksi jos se ei tunnu hyvältä. Lapsi ei rajoita elämää, se tuo siihen aivan uusia ulottuvuuksia. Tunteita ja rakkautta, joista ei tiedä mitään ennen kuin ne kokee itse. Ja se vaikein aika on lopulta niin lyhyt, että se on ohi ennen kuin huomaatkaan. Nyt on vain maailman siistein asia, että on skidejä.

Lasten hankkimista pelätään ja lykätään ihan turhaan. Mitä nuorempana sen tekee, sitä helpompaa se lopulta on jos vain taloudellinen tilanne on kunnossa. Ymmärrän lasten hankkimisen lykkäämistä yli kolmekymppiseksi hyvin sillä, että halutaan vakaa rahatilanne pohjalle. Lapseen kun menee nimittäin ihan valtavasti sitä fyrkkaa. Mun äititarina ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä, enkä esimerkiksi halua enää lisää lapsia vaikka sitä multa kokoajan eri puolilta kysytäänkin. En pidä siitä, että pikkulapsiarki leimataan sellaiseksi perhehelvetiksi, jossa ei ehdi harjata hiuksia tai harrastaa. Saa siitä varmasti sellaistakin, mutta jokainen voi valita tapansa olla äiti tai isä. Pieni itsekkyys on aika tervetullutta vanhemmuudessakin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Bloggaajat saavat osakseen paljon arvostelua ja muuta negatiivista p*skaa, sen taitaa tietää ihan jokainen. Osaan suodattaa varsin hyvin negatiivisen palautteen enkä ota siitä itseeni. Enemmän se kertoo arvostelijoista itsestään. Kuitenkin aina, kun joku on sanonut minua esimerkiksi ylimieliseksi tai kertonut mun pitävän ihmisiä kateellisina (siis minulle kateellisina :D), ovat ne kommentteja, joita en voi kuin ihmetellä. Kukaan ei tietenkään voi tietää, millainen tyyppi tässä tälläkin hetkellä tätä postausta kirjoittelee, paitsi minä itse, mutta minusta on suorastaan hullua että joku ajattelisi itsestäni noin. Totuus kun on jotain ihan muuta. Epävarmuus otti vallan varmaan jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Olen ollut aina kovin epävarma ulkonäöstäni. Oikeastaan en ole koskaan pitänyt mistään osasta itsessäni, sen sijaan kaiholla katsonut muiden treenattuja vartaloita, upeita hiuksia, kauniita kasvonpiirteitä, meikkiä jota en koskaan osaisi tehdä itse, hehkuvaa ihoa, hohtavan valkoista hammasriviä ja täydellistä vaatemakua. Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut etten koskaan pysty olemaan tuollainen itse ja olen inhonnut joka ikistä osaa itsessäni. Samalla kun muistelen aikoja jolloin olen ollut tyytyväisin ulkonäkööni, ovat ne olleet aikoja kun olen ollut aivan liian laiha, käyttänyt samaan aikaan hullua tekorusketusta, tekoripsiä, kynsiä, hiustenpidennyksiä, huulitäytteitä ja rintaimplantteja. En kuitenkaan tuolloin voinut millään lailla mieleltäni hyvin, mutta silloin olin edes semityytyväinen ulkonäkööni, sillä kaikki nuo lukuisat varaosat peittivät sen, mitä oikeasti olin.

Olen suhtautunut sairaalloisen epäterveellisesti syömiseen ja liikuntaan. Olen oksentanut monet kerrat syötyäni herkkuja, olen pakottanut itseni juoksemaan ja pilannut päiväni sillä, etten treenaa tarpeeksi kovaa salilla. Olen suunnittellut lukemattomat kerrat jos jonkinlaista kauneusoperaatiota, poistanut satoja kuvia itsestäni vain siksi, etten ole ällötykseltäni pystynyt katsomaan niitä. Samaan aikaan olen nähnyt kaikki ympärilläni olevat ihmiset niin paljon parempina kuin minä. Ja joku sanoo minua ylimieliseksi. Samaan aikaan pystyy postaamaan näitä bikinikuvia maailmalta, kun kärsii valtavista ulkonäköpaineista, koska eihän sitä voinut näyttää kenellekään inhoavansa itseään. Tämäkin on ollut virhe, ehkä olisin välttynyt monilta ikäviltä kommenteiltakin jos olisin kirjoittanut näistä ajatuksista jo aiemmin.

Epävarmuus on tunteista tutuin ja tavallaan kamppailen sen kanssa edelleen päivittäin, nykyään tosin taidan olla aika vahvasti sen niskan päällä. Epävarmuus on tehnyt minusta suorittajan, se on hankaloittanut ja rajoittanut elämääni monella eri osa-alueella. Kun syksyllä päätin selvitä uupumuksestani, oli pakko kohdata monia pelkoja sen takana. Epävarmuus oli niistä suurin. Olen työstänyt sitä jo monta vuotta, mutta tuo syksyn koettelemus oli suuri askel parempaan päin. En tiedä tulenko koskaan ajattelemaan, että ai hitto mä näytän hyvältä tai vitsi miten hyvin oon saanut muokattua kroppaa treenillä, mutta ainakin olen ihan sinut itseni kanssa. Oikeastaan yllättävänkin sinut, hämmästelen sitä usein itsekin.. Liikunta on muuten ainakin itseäni auttanut epävarmuudessa ihan valtavasti jo monen vuoden ajan, yhä enenevissä määrin. Kun olen huomannut, että pystyn kehittymään ja aina vain parempiin suorituksiin, olen saanut jo siitä hurjan boostin itsevarmuudelleni.

Epävarmuus on näkynyt myös monissa ihmissuhteissa ja siinä, millaisten ihmisten kanssa olen viettänyt aikaa ja joiden seuraan olen hakeutunut. Nyt kun nuo epävarmat ajat alkavat olla (ainakin tällä hetkellä) takana päin, olen huomannut myös muutoksia niin ihmissuhteissani kuin monissa ajattelutavoissanikin. Lisäksi mitä itsevarmemmaksi olen muuttunut, sitä enemmän olen alkanut arvostaa luonnollisuutta ja ennen kaikkea persoonallista ulkonäköä. Meidän kaikkien ei tarvitse olla kopioita toisistamme, eihän silloin lopulta edes erotu joukosta. Liikunnalla, sairastumisella ja vuosia kestäneellä itsetutkiskelulla on ollut tarkoituksensa, ja kaikesta siitä on ollut suurta hyötyä. Välillä ajattelen vähän haikeastikin, että miksen voinut oivaltaa näitä asioita vaikka kymmenen vuotta sitten, mutta ehkä silläkin oli tarkoituksensa. Tämä matka on vain pitänyt tehdä.

Halusin kirjoittaa tästä blogiin, sillä uskon muidenkin kamppailevan samojen tunteiden kanssa. Samaan aikaan kun voi näyttää ulospäin jotain ihan muuta, kun on sisältä hyvin heikko ja epävarma. Etenkin kuvien takana voi olla vaikka mitä, niin kauan kuin sitä persoonaa ei oikeasti tunne. Haluaisin kuulla teiltä muiltakin ajatuksia tästä, oletteko te olleet epävarmoja itsestänne tai ulkonäöstänne ja miten se on näyttäytynyt? Tai miten siitä on päässyt yli?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Hyvinvointi- ja liikunta-alan ehkä suurin trendi on tällä hetkellä erilaiset nettivalmennukset ja -dieetit. Itse hätkähdän heti kuullessanikin sanan dieetti. Ympärilläni on aina ollut ylipainoisia ihmisiä ja dieettejä sivusta seuranneena en voisi suositella niitä kenellekään, en edes painonpudotuksen startiksi, jos tarkoituksena on kuitenkin muuttaa elämäntapoja pysyvästi. Mieluummin kerralla kuntoon vähän pidemmällä aikavälillä, kuin moneen kertaan jojoillen. Pahimmillaan dieetit ovat vieneet ihmisiä lääkärin tai ravitsemusterapeutin vastaanotoille, sekoittaneet aineenvaihduntaa ja saaneet kropan säästöliekille, jolloin kehitys pysähtyy täysin. Näistä asioista puhutaan paljon, mutta minusta on silti niin hullua, että joku edelleen haksahtaa kokeilemaan, jos sitä sittenkin kahdessa viikossa saisi itsensä bikinikuntoon. Ei saa.

Olen itsekin kokeillut jos jonkinlaista valmennusta ja dieettiä ja seurannut sivusta kun ystäväni ovat osallistuneet tunnettujen suomalaisten fitnessihmisten valmennuksiin. Kannatan ehdottomasti valmennuksia silloin, kun tavoitteena on terveelliset elämäntavat pysyvästi. Kun valmennus on sellainen, että sitä voi jatkaa lopun elämäänsä. Okei, et ehkä tee salilla samaa ohjelmaa monta vuotta putkeen, mutta hyvä valmennus kertoo, miten tästä eteenpäin. Kaloreiden laskeminen ja ruokien punnitseminen ovat itselleni nykyään ehdoton ei, olen tehnyt sitä ja silloin en ollut mieleltäni täysin terve. Ei ole normaalia ottaa taskulaskinta jääkaapille. Fitnesskisaajat ovat sitten asia erikseen. Tämän hetken suositut valmennukset perustuvat yleensä niiden myyjän, eli tässä tapauksessa valmentajan, omaan ulkonäköön – hän on todella hyvässä kunnossa ja ajattelet itse pääseväsi samaan tulokseen ostamalla valmennuksen? Kolmessa viikossa ei saada monen vuoden työn tulosta, ei vaikka valmentajasi treenaisi itsekin omien ohjelmiensa mukaisesti. Siksi kannattaakin valmennuksia ostaessa olla tosi tarkka siitä, mitä hakee. Muutaman viikon dieetti voi olla startti uusille elämäntavoille, mutta sinun on osattava jatkaa siitä eteenpäin tyylillä, jonka voit pitää loppuelämäsi ajan. Siksi kannattaa suosia valmennuksia, joissa et punnitse kanafileitäsi ja joita et jaksa vetää loppuun asti. Muutoskuvat ovat toki kivoja ja tsemppaavia, mutta voin itsekin laittaa joskus pari ”muutoskuvaa” joiden välillä on se 30 sekuntia ja valtavan suuri ero. Suuria muutoksia kun ei tapahdu parissa viikossa, silloin saa vasta oikean suunnan ja motivaation.

Nettivalmennukset ovat parhaimmillaan helppo ja edullinen tapa päästä hyvään kuntoon ja treenaamisen alkuun, pahimmillaan nopea tie aineenvaihdunnan häiriöihin, väsymykseen ja huonoon oloon. Valitse siis valmentajasi tarkkaan, muista pitkän tähtäimen suunnitelmat ja pysyvä elämäntapamuutos, niin saat valmennuksestasi paljon enemmän irti. Onko teillä kokemuksia nettivalmennuksista tai dieeteistä? Olisi kiva kuulla mitä ootte tykänneet ja kuka on sun suosikkivalmentaja? Energiaa tähän viikkoon ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria