Katsoessa näitä vanhoja joulukuvia on helppo todeta, että ei kun Lappiin etelän hyvin todennäköistä mustaa joulua pakoon. Voisin kirjoitella rivitolkulla siitä, kuinka valkoiset hanget luovat joulutunnelmaa ja valoa silloinkin, kun aurinkoa ei näy pohjoisessa viikkoihin. Kirjoitella, kuinka kaikkien valkoista joulua kaipaavien kannattaisi vain kipaista Lappiin fiilistelemään joulunaikaa, ostaa se kallis rekiajelu ja kokea kotimaan matkailun parhaat palat tunnelmallisesti tunturissa. Takassa ritisee tuli, ulkona paukkuu pakkanen mutta sekään ei haittaa, kun aamulenkin saa tehdä hiihtoladulla. Moottorikelkkojen ääni kuuluu jo kaukaa jängältä, laskettelurinteissä rahisevat sukset muistuttavat talviurheilun riemusta..

Tänään iski kuitenkin ensimmäisen kerran paniikki. Lapissa ei ole lunta. Ei senttiäkään lunta. Optimisti sisälläni sanoo, että se on nyt vain tänä vuonna myöhässä, tulee varmasti ihan pian ja jouluna sitä on kuitenkin taas joku ennätysmäärä..  Olen tottunut viime vuosina niin lumisiin loppuvuosiin Lapissa, etten edes ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että lunta tulisi jotenkin vähän vähemmän tai vähän myöhempään. Nyt se olkapäältäni kurkkiva pessimisti on tietenkin katsonut jo 15 vuorokauden (lumettoman) sääennusteen ja maalaillut kauhukuvia Lapin mustasta joulusta. Sitä ei ole ollut ikinä, mutta ei kyllä tähän aikaan vuodesta ole ollut kokonaan lumetonta Suomeakaan. Paniikki.

Tilanne on poikkeuksellinen ja luultavasti taas ensi vuonna sataa Lappiin pysyvä lumi joskus lokakuussa. Silti, nämä ovat juuri merkkejä ilmastonmuutoksesta. Hyvin surullisia sellaisia. Ikävä muistutus, ettei se valkoinen joulu ole kai enää mikään itsestäänselvyys Lapissakaan. Sen sijaan New Yorkissa sataa tällä hetkellä lunta. Pelottavaa, eikö?

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


   

Nuorempana elin juuri sitä sit kun elämää. Ajattelin aina, että sit kun mulla on joku x juttu, olen onnellinen. Sehän nyt on aivan typerä ajattelutapa, kaikkihan sen jo tietää mutta suurin osa silti elää niin edelleen. No sit kun tajusin, että olin saanut kaiken mistä aiemmin ajattelin että sit kun, ei se ollutkaan mitenkään niin ihmeellistä. Että sit kun mulla on oma asunto, olen jotenkin aikuinen ja tasapainoinen. Niinpä niin. Kaikesta muusta vastaavasta nyt puhumattakaan. Toinen sit kun ajattelutapani oli myös sekin monille tuttu, sit kun olen valmis, niin teen… Mutta koskaan ei ole valmis. Koskaan ei ole oikea aika.

Äitiys ja isyys ovat aika hyviä esimerkkejä tästä. Moni ajattelee, että sit kun on valmis vanhemmuuteen, päätetään tehdä lapsia. Ja että sit kun on valmis asettumaan aloilleen, aletaan seurustella ja muutetaan yhteen. Ja sit kun on valmis, voi vaikka vihdoin erota. Mutta koskaan ei ole valmis. Elämänmuutoksille on harvoin oikeaa aikaa, eivätkä ne sitä kyllä kysykään. Kehtaan väittää, että turhan moni meistä miettii ihan turhaan tänäkin päivänä, ettei ole valmis johonkin muutokseen. Mutta ihminen sopeutuu. Yllättävän hyvin.

Olen itsekin ajatellut, että eroan sit kun olen valmis siihen isoon prosessiin. Erosin ilman, että olin siihen valmis ja selvisin enemmän kuin voittajana maaliin. En ollut valmis äidiksi, mutta kasvoin siihen ja ylläri, se olikin paras asia, mitä minulle ja elämälleni on koskaan tapahtunut. Oikeastaan silloin, kun ei olekaan valmis elämänmuutokseen, kasvaa sen mukana enemmän kuin silloin, kun (luulee olevansa) on muka valmis. Viihdyn minäkin ihan hemmetin hyvin omalla mukavuusalueellani enkä mielelläni poistu sieltä, mutta rohkeat hypyt tuntemattomaan kannattavat kyllä. Vastoinkäymiset kasvattavat ja muokkaavat meitä paremmin kuin jatkuva pumpulisissa pilvilinnoissa asuminen. Eivätkä muutokset aina tarkoita vastoinkäymisiä, vaikka aluksi muutos ja sieltä mukavuusalueelta poistuminen voivat siltä tuntuakin. Kun joskus aikanaan muutin pikkukaupungista pääkaupunkiin, tuntui sekin aluksi vähän vastoinkäymiseltä, sillä vaikka paikat olivatkin sinänsä tutut, minulla ei ollut täällä yhtään ystäviä.

Juttelin kerran naisen kanssa, joka kertoi aina odottaneensa, että on valmis äidiksi. Hän kertoi bailanneensa ihan hulluna koko nuoruutensa, lopulta myös aikuisuutensa ja pian hän huomasikin, että oli liian myöhäistä. Aika meni odotteluun ja lopulta kun hän koki olevansa valmis, viimeiset hetket olivatkin käsillä. Lapsen saaminen ei ollutkaan niin helppoa eikä sopivaa isäehdokasta löytynyt. Hänellä kävi tuuri, sillä hän pystyi rahoittamaan hedelmöityshoidot ja ryhtyi aivan viimeisillä mahdollisilla hetkillä yksin äidiksi. Tuo nainen kertoi päätöksen olleen paras koskaan ja mainitsi myös, että siinä kohtaa kun hän sai kymmenien tuhansien eurojen hoitojen jälkeen kuulla olevansa vihdoin raskaana, hän ei ollut valmis, eikä aika ollut silloinkaan oikea. Mutta se oli menoa, lopputulos varmasti parempi kuin hän osasi koskaan kuvitellakaan.

En haluaisi kuolinvuoteellani ajatella, että miksen tehnyt jotain aiemmin? Tai miksi jätin jotain tekemättä kokonaan. Parempi katsoa kuin katua, vanha kansakin sen jo tiesi.

PS. Niin ikävä kesää! Mun sunnuntain ohjelmassa on tuon mekon etsiminen ja ainakin itseruskettavan levitys, huh kuinka paljon paremmalta iho näyttääkään vähän päivettyneenä. Nyt kun mut laittaisi ton valkoisen kalkkimaalatun seinän eteen, mua hädin tuskin erottaisi! Rentoa sunnuntaita, valmistautukaahan kunnolla vappuun ;)

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Olen muuttanut elämäni aikana niin monta kertaa, etten pysy edes laskuissa mukana. En viettänyt lapsuuttani Helsingissä, mutta kävimme täällä usein. Koin jo lapsena, etten oikein sopeutunut mihinkään. Mitä vanhemmaksi kasvoin, tunne vain vahvistui. Minulla oli kauniita asuntoja, rakastin kumpaakin kotiani niin isän kuin äidinkin luona, ystäväni asuivat käytännössä naapurissa, rakastamani meri oli aina lähellä.. Mutta jotain puuttui. Mikään paikka ei tuntunut kodilta.

Olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla kirjoittanut äidinkielen ainevihkoon, mitä teen 25-vuotiaana. No asun Helsingin keskustassa kattohuoneistossa chihuahuani kanssa, tietenkin..

Kukaan ystävistäni ei asunut edes pääkaupunkiseudulla kun muutin tänne. Kaipasin heitä usein. Ensimmäisen vuoden aikana aina kun ajoin äitini luokse pois Helsingistä, tuli tunne, että tulen kotiin. Sopeutumiseen meni vuosi. Siihen saattoi ehkä vaikuttaa se, että asuin Espoossa, enkä viihtynyt siellä lainkaan. Jossain tiesin kuitenkin, että koti on lähellä. Muutin Ullanlinnaan.

En ehtinyt olla asunnossani vielä edes ensimmäistä yötä, kun kävelin suorastaan onnenkyyneleet silmissä näitä katuja. Lenkkeilin Kaivopuistossa, pääsin merenrantaan viidessä minuutissa. Pastellinsävyiset talot, työmatkalta soijalatte Sis.Delistä, Succèsin korvapuustit.. Iltaisin koiraa kävelyttäessä hymyilin. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntui siltä. Mä kuulun tänne. Olin löytänyt kodin.

Tällä postauksella haluan tuoda esiin sitä, että jos tunnet kuuluvasi jonnekin muualle, sinä kuulut. Muutot, kuten muutkin muutokset, vaativat rohkeutta, mutta ovat sen rohkeuden arvoisia. Yksi elämäni parhaimmista päätöksistä oli muuttaa kauas sieltä, missä minulla oli vielä silloin ihan kaikki. Tulin vihdoin kotiin, enkä usko koskaan lähteväni  pois täältä. Myöhemmin olen saanut lähes sen kaiken luokseni. Täällä on perhe, jopa ne lapsuudenystävätkin.

..Arvatkaa muuten, mitä tein silloin 25-vuotiaana? 

mirvaannamarian-helsinki-4 mirvaannamarian-helsinki-5FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian