Jyväskylän yliopiston tuore tutkimus kertoo, että suomalaisvanhempien uupumus johtuu eniten täydellisyyden tavoittelusta. Samaan aikaan syntyvyyden lasku on radikaalisti vähentynyt ja ihmetellään, miksi yksilapsiset perheet ovat yhä yleisempiä. Uupuneet vanhemmat luovat myös kauhukuvia vielä lapsettomille, tuollaistako se elämä sitten lapsen kanssa on? Loppuunpalanut vanhempi on jatkuvasti väsynyt, tympääntynyt äitinä/isänä olemiseen, hän voi kokea olevansa etääntynyt lapsesta ja ennen kaikkea kokee itsensä huonoksi äidiksi tai isäksi.

 

 

No, ensin vähän ajatuksia lasten hankinnasta ylipäätään. Olen pohtinut tätä syntyvyyden laskua viime päivinä paljon. Uskon itse, että siihen vaikuttavat nimenomaan raha, parisuhde ja nämä kauhukuvat vanhemmuudesta. Lapsi maksaa, ja paljon maksaakin. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon rahaa lapseen on mennyt. Verotuksella kiristetään lisäksi jatkuvasti lapsiperheiden oloja. Esimerkkinä nyt vaikka auto. Moni lapsiperhe tarvitsee arkensa helpottamiseksi autoa – Suomi tekee auton omistamisesta monille kohta mahdotonta. Siinä ei kauheasti vaikuta 10 euron korotus yksinhuoltajan lapsilisään. Parisuhteen pitäisi nykyään monien mielestä kestää vuosia, ennen kuin lapsia uskaltaa tehdä. Jos olen ihan rehellinen, voin kertoa ettei oma parisuhteeni luultavasti olisi kestänyt tähän asti, jos meillä ei olisi lasta. Lapsi ei tietenkään saa olla koskaan syy pysyä yhdessä, mutta lapsi on todella hyvä syy selvittää ongelmia ja olla luovuttamatta niin helpolla. Itsehän sain lapsen vielä yksin asuessani sellaisen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Olisihan sitä voinut vähän pidempään odotella, mutta hyvin ollaan pärjätty. Ja mitä niihin vanhemmuuden kauhukuviin tulee, niitähän meillä vasta riittääkin. En ihmettele yhtään, että joku tuoretta äitiä somessa seuraava lapseton päättää, ettei haluakaan lapsia. Kaunistelematon vauva-arki väsymyksineen tuskin hirveästi houkuttelee, tai ainakin se saa helposti unohtamaan vanhemmuuden hyvät puolet.

 

Etenkin äitiys ja vauva-aika on maalattu kauhutarinaksi. Ensin menetät kehosi, sitten vapautesi, yöunesi ja lopulta mielenterveytesi. Näin itsekin ajattelin. Tsemppasin itseäni valvomaan kaikki yöt, psyykkasin henkistä hyvinvointiani ja hyvin temperamenttisena ihmisinä yritin harjoitella kiukunhallintaa jo raskausaikana. Suunnittelin, kuinka sitten karistelen raskauskiloja ja miten järjestän itselleni omaa aikaa. Olin varautunut koliikkiin, jatkuvaan huutoon ja hereillä oloon. Vauva-aika yllätti helppoudellaan, en voinut oikein uskoa todeksi kuinka iisiä kaikki olikaan. Tiedän, että kaikilla ei ole helppoja vauvoja, mutta aina niitäkin on. Tiedän useamman. Ja se vauvaikä on muuten todella nopeasti ohi. Toisilla se uupumus alkaa vasta sen jälkeen.

 

 

Kun elämä ei ole enää yhtä selviytymistä päivästä toiseen, alkaa helposti miettiä mitä nyt pitäisi tehdä. Lapsen varsinainen kasvattaminen alkaa kun vuorovaikutustaidot kehittyvät. Seuraa siinä sitten samalla lastenpsykiatrin ohjeita, kuuntele kaverin neuvoja, näytä täydelliseltä somessa lapsesi kanssa ja pidä vielä itsestäsi ja omasta elämästäsi hyvää huolta. Sosiaalinen media luo tässäkin paineita, muistakaa siis ettei kaikki ole läheskään sitä, miltä näyttää. Niin kauan kuin teillä ei ole lastenhoitajaa ja kodinhoitajaa tai vaihtoehtoisesti törkeän hyvin toimivaa superlaajalle levittäytynyttä tukiverkostoa, täydellinen kokonaisuus on mahdotonta hallita. Varsinkaan jos haluaa pysyä järjissään. Somekuvieni perusteella jopa ystäväni kuvittelevat, että meillä on aina siistiä. Väitän olevani jopa poikkeuksellisen siisti tähän elämäntilanteeseen nähden, mutta on meillä kyllä todellisia kaaospäiviäkin. Hyvä vanhemmuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin siisti ja järjestelmällinen koti, säntilliset aikataulut ja tiukat säännöt tai sitä itsetehtyä luomulähiruokaa. Toiset ovat kuin syntyneitä kotiäideiksi, toiset eivät. Se ei tee kenestäkään yhtään sen huonompaa äitiä tai isää, jos ei askartelu ja leluilla leikkiminen kiinnosta.

 

Moni vanhempi on ihan turhaan uupunut. Kun tärkeintä olisi olla läsnä, ja opettaa itsensä lisäksi lapsellekin ettei aina tarvitse olla paras eikä kaiken tarvitsisi olla niin viimeisen päälle. Kaikki sen tietävät, miksi se on silti niin vaikeaa? Olen taistellut näiden asioiden kanssa sen verran monta vuotta, että tiedän kyllä mistä puhun. Olen suorittajana polttanut itseni aivan loppuun, niin loppuun että menetin hetkeksi jo fyysisen terveyteni. En koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä äiti ja sitten, kun hetkeksi hölläsin ja otin itsekkäästi aikaa itselleni ja omille menoilleni, syyllistin itseäni. Kiitos somen, kiitos nyky-yhteiskunnan luomien paineiden sekä niiden kiitos ihmisten, jotka väärässä paikassa väärään aikaan mainostivat kyllä pärjänneensä isonkin lapsilauman kanssa. Siinä tuntee yhden lapsen äiti itsensä ihan surkeaksi, kun vielä miettii ettei ikinä pärjäisi edes kahden kanssa. Vähemmästäkin uupuu. Turhaan. En ihmettele yhtään noita uusia tutkimustuloksia, vanhemmuudesta on todellakin tehty suorittamista.

 

 

Välillä koen edelleen paineita siitä, että olisi oltava vieläkin parempi äiti. Olisi oltava aina ajoissa siellä ja täällä, muistaa siisti säänmukainen pukeutuminen, hyvät käytöstavat, aika ilman älylaitteita ja vain yksi herkkupäivä viikossa. Aika epärealistista. Kun siivosin Micaelin huoneen yhtenä iltana inspiroituneena minimalistisista lastenhuoneista, ystäväni sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin siistiä lastenhuonetta. Muistan nuo sanat varmasti aina. Ei se huone nyt oikeasti ollut edes maailman siistein (ah, kuinka suomalaista sanoa näin!). Kun kesällä menin äitiydessä usein sieltä missä aita on matalin enkä suorittanut jokaista päivää täysillä, olin onnellinen ja huoleton. Toisaalta taas harva se päivä takaraivossa kolkutteli se tuttu suorittajapiru, joka muistutti kaikista niistä synneistä, joita kesäloman varjolla olin kasvatustyössäni tehnyt. Kun näitä omassa päässään miettiessä tuttu mies toteaa vain ohimennen minun olevan hyvä äiti, unohtui kaikki turha stressi ja suorittaminen heti. Pienet sanat ovat joskus ihan valtavan tärkeitä ja voivat muuttaa toisen päivän heti. Kaikki lapsiaan rakastavat ja välittävät vanhemmat ovat hyviä vanhempia. He ansaitsevat kehunsa ja kiitoksensa.

 

 

Loppuun vielä omia ajatuksiani, miten syntyvyyttä voisi lisätä. 1) Lasten hankinta voi olla myös mahdollisimman ekologista, kaiken saa nykyään kierrätettynä ja rahaa menee paljon, paljon vähemmän! Säästäminen on myös paljon trendikkäämpää kuin kuluttaminen, joten säästä lastasi varten. Et kadu muuten hetkeäkään häneen liittyviä sijoituksia. 2) Älä mieti liikaa parisuhdetta. Se kestää jos kestää, eikä se lapsi mene erosta rikki. Toisille se voi olla jopa siunaus (itse kuulun heihin, joille vanhempien ero ja kaksi kotia -ratkaisu oli lapsuudessa rikkaus) ja lyhyestäkin suhteesta voi parhaimmillaan jäädä käteen se maailman paras asia, oma lapsi. Parhaimmillaan lapsi sitoo teitä vieläkin tiiviimmin yhteen, tekee teistä perheen ja täydentää rakkauden. 3) Unohda ne kauhukuvat. Positiivisista asioista äitiyteen liittyen puhutaan paljon vähemmän julkisesti kuin niistä negatiivisista. Lapsi ei tee millään tavalla elämästä huonompaa. Päinvastoin. Tuo siihen ainutlaatuista rakkautta, tunteita joiden olemassaolosta ei edes tiennyt sekä aivan uusia ulottuvuuksia. Nyt voin paremmin kuin silloin lapsettomana ja elämälläni on selkeä suunta sekä arvoni ja asenteeni ovat muuttuneet täysin. Ei tarvitse vanheta yksin ja parhaimmillaan saat nauttia elämästä ja kiirettömistä vuosista lasten ja lastenlasten kanssa. Siinä kohtaa, kun minun piti päättää parissa viikossa tuleeko minusta äitiä vai ei, kävin paljon näitä ajatuksia läpi. Vahvin tunne, joka sai minut valitsemaan äitiyden, oli ajatus siitä millaista elämäni olisi kun olisin vaikka nyt viisikymppinen. Enemmän kuin mitään juhlittuja öitä tai yksin tehtyjä lomamatkoja, halusin sinne itselleni perheen. Oman lapsen. Ajattelin myös silloin 24-vuotiaana, että minun on ihan yhtä vaikeaa tehdä se päätös nyt kuin viiden vuoden päästä. Ja niin minusta tuli äiti. Suorittamisestakin pääsin. Elämä Miksun kanssa on ihanaa just näin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen aina ollut paljon Micaelin kanssa kahdestaan ja lähiaikoina aivan erityisen paljon. Kaikki tilanteet vaativat sopeutumista ja aina aluksi on tuntunut, että kuinka ihmeessä me taas tästäkin viikosta selvitään. Yksin lapsen, loppumattoman työmäärän, koirien, omien harrastusten ja lapsen harrastusten kanssa vaaditaan hieman organisointikykyä ja pitkää pinnaa. Olen jo lapsena kasvanut vahvaksi pärjääjätytöksi, vaikka on niitäkin rajoja koeteltu. Ja silloin, kun luulin huonon parisuhteen ja isojen menetysten jälkeen olevani vahvempi kuin koskaan ja selviäväni ihan mistä tahansa.. Sainkin tietää saavani lapsen ja yllätys yllätys, täysin uuden elämäntilanteen, joka muutti elämäni suunnan lopullisesti. En missään nimessä aliarvioi tällä yhdenkään lapsettoman vahvuutta ja kykyä selviytyä arjen haasteista, mutta haluan vain sanoa, että vasta äitiys on opettanut ja kasvattanut minua ihmisenä niin paljon, että sanalla vahva on elämässäni nykyään aivan eri merkitys.

 

 

 

Vahvuus on minulle sitä, että tiedän pärjääväni ja luotan itseeni. Vahvuus on pitkälti itseensä ja omiin kykyihinsä uskomista. Kykyä valita oikein, toisinaan kieltäytyä ja välttää houkutuksia, jos tietää niistä seuraavan kuitenkin huonoa. Lapsissa ja nuorissahan vahvuus näkyy hyvänä itsetuntona ja itsevarmuutena esimerkiksi silloin, kun toinen nuori tarjoaa vaikka nyt päihteitä tai houkuttelee tekemään jotain tyhmää. Terveellä itsetunnolla ja itsevarmuudella varustettu vahva nuori osaa kieltäytyä, sillä tietää että päihteidenkäyttö ei ole oikein, eikä oikeasti halua edes kokeilla. Vahva lapsi ja nuori tietää, että mitään ei tarvitse tehdä miellyttääkseen muita. Tämä on tietysti ihannetilanne mutta hyvä esimerkki, lapsuus ja nuoruus ovat täynnä niitä hetkiä, kun mieli menee melkoista vuoristorataa eikä tunteitaan vielä hallitse.

 

Vastuu toisen ihmisen kasvattamisesta kasvattaa myös sinua. Tämän kaiken kiireen ja arjen sirkuksen keskellä en vaan voi mennä sieltä, missä aita on matalin. Tai en tiedä, itse vain koen sen niin, että minun vastuullani on kasvattaa tuosta pienestä pojasta paras mahdollinen versio itsestään. Antaa eväät siihen hyvään elämään ja opettaa hänelle niin paljon. Tämä pitäisi tietenkin tehdä oman hyvinvoinnin rajoissa. Kuinka monta kertaa olenkaan nukahtanut iltaisin kuunnellen meditaatiovideoita ja pitäen lapseni kädestä kiinni.. Toivoen, että hänen polkunsa täällä ei olisi niin kauhean vaikea. Varoittavia esimerkkejä on niin lähellä, että haluan tarjota omalle pienelle rakkaalle ainakin mahdollisimman hyvät tunnetaidot ja itsevarmuuden avaimet. Vaikka joku puhuu kultalusikka suussa syntymisestä, ei mikään omaisuus korvaa tunnepuolen puutteita. Tunnetaitoja ei vain saada, ne täytyy opetella. No, tämä lähti vähän nyt omille raiteilleen, joten aikaisin varsinaiseen aiheeseen. Tehtäväni äitinä ja kasvattaja on tehnyt myös minusta vahvan. Siis paljon vahvemman, kuin sen Mirvan joka aiemman eronsa jälkeen muutti elämänsä itsensä näköiseksi ja ajatteli, että pystyy mihin vaan. Nyt mä vasta pystynkin.

 

 

 

Viimeaikoina yksin (tai siis kaksin) ollessani olen tajunnut, että mä voin tehdä oikeastaan ihan mitä vaan. Tai ehkä mieluumminkin niin, että kuka tahansa voi tehdä ihan mitä vaan. Elämme jostain syystä ihmeellisten rajoitteiden keskellä ja annamme turhan paljon valtaa ajatuksille ”enhän mä voi, enhän MÄ pysty, oon jo liian sitä ja liian vähän tätä..” Kun sä voit ja sä pystyt ihan mihin tahansa. Tämäkin on asia, mitä haluan opettaa lapselleni. Tietysti haluan hänen oppivan olemaan myös nöyrä, mutta se tuntuu meille suomalaisille olevan vähän liiankin helppoa. Sen sijaan itsevarmuutta ja rohkeutta uskoa itseensä ja omaan pärjäämiseensä me tarvitsemme niin paljon enemmän. Kovalla työllä saa tietysti paljon, mutta ei sekään aina riitä. On opittava sietämään pettymyksiä, sietämään epävarmuutta ja sietämään sitä, että joskus on muutettava suuntaa. Pahinta on jäädä paikoilleen ja hyväksyä se, mitä on ja olla muuttamatta asioita. Ja joskus on vain hypättävä suoraan sinne syvään päähän ja pyristeltävä pinnalle, koska siellä tukevalla ja turvallisella maalla saattaa olla jotain, jonka kanssa on lopulta vielä vaikeampaa elää. Mikä sitten tekee ihmisestä vahvan? Tavallaan ajattelen, että kaikki vastoinkäymiset vahvistavat. Niitä on omalle tielleni ainakin osunut enemmän kuin moni osaa arvatakaan, mutta tarpeeksi kun tulee, ei kukaan voi olla vahva. Tarvitaan myös onnistumisia. Kaikki kehitys motivoi jatkamaan ja ehkä tästä syystä olen itse hullaantunut myös liikuntaan. Siinä voi myös konkreettisesti huomata olevansa vahva. Kova työ palkitaan kehityksellä ja kehitys tuo taas lisää motivaatiota. Pätee muuhunkin kuin painojen nosteluun. Kasvatuksella, rakkaudella ja kannustuksella on suuri merkitys, mutta vähän huonommistakin lähtökohdista voi kasvaa vielä aikuisena vahva ja omilla jaloillaan tukevasti seisova tyyppi.

 

Mikä tekee sinusta vahvan? Se voi olla perhe ja raskaat kokemukset kuten itselläni, mutta se voi olla myös niin paljon muutakin. Toisilla on enemmän vahvuutta sietää tätä elämää kuin toisilla ja siksi onkin niin tärkeää tukea ja kannustaa toinen toisiamme. Löytää niitä muiden vahvuuksia ja luoda uskoa silloin, kun heikkoudet meinaavat ottaa liikaa valtaa. Tähän omaan arjen pyörittämiseeni vielä liittyen, ajattelin pitkään yllätyslapseni synnyttyä tähän maailmaan, etten tulisi koskaan pärjäämään yksin. Monet kerrat Micaelin isän tultua kotiin huokasin helpotuksesta, oli muka tosi rankkaa ja vaikeaa olla yksin ja vihdoin se päättyi. Ihailin aina yksinhuoltajaäitejä, ja mietin kuinka he oikein pärjäävät. Oma äitini on ollut tässä hyvä esimerkki, hän pärjäsi yksin ja varmasti paremmin kuin yhdessä isäni kanssa. Tarpeeksi kauan kuitenkin kun on yksin, sitä huomaa, että hitto mehän pärjätään hyvin. Micaelin isä on paljon poissa kotoa, mutta nykyään mä en enää ajattele sitä niin huonona asiana kuin ennen. Sekin on ollut kuin siunaus, kaksistaan oleminen ei ole ollenkaan hullumpaa ja meillä on ihan omat kivat jutut ja rutiinit kotona ilman iskääkin. Silti jos löytyy vertaistukea äideistä jotka ovat paljon yksin, saa laittaa viestiä ihan anytime! 

 

 

Taitaa ollakin viimeiset kuvat paljain säärin tältä vuodelta Suomesta. Viikonloppuna on haettava talvitakit varastosta ja siirrettävä neuleet ylähyllyiltä alas. Nilkkasukat ja nahkatakkikin tuntuvat jo liian kevyiltä.. Kesä tuntui niin kauhean pitkältä tänä vuonna, että syksy tuntuu jäävän jotenkin pätkäksi. Marraskuuhan lasketaan jo talveksi? Nyt jatkan viikon suosikkihetkeäni, nimittäin rauhallista aamukahvia kynttilänvalossa Hesarin kanssa, ennen lätkätreenejä. Kai mä osaan ne kamat sille pukea ihan yhtä lailla kuin ne kaikki iskätkin siellä. Varmaan vielä paremmin! Paljon positiivisuutta tähän viikonloppuun, elämä on kuitenkin aika ihanaa ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

En nyt muista kuinka mones kerta tämä oli Ranskan Rivieralla, mutta ei varmasti viimeinen. Oikeastaan mitä useammin olen matkustanut Rivieralle, sitä enemmän pidän siitä. Se kilpailee Floridan kanssa paikasta, jossa toivoisin sitten joskus eläkepäivinä kakkoskotini sijaitsevan.. Vaikka meillä on asunto Espanjassa, voisin itse vaihtaa sen Ranskaan koska tahansa. Espanja on kiva, helppo ja aurinkoinen, mutta Riviera.. Niin paljon kauniimpi, niin paljon persoonallisempi, ja niin paljon parempaa ruokaa. Monella on mielikuvia ja ennakkoluuloja etenkin Nizzasta ja Monacosta, eivätkä ne välttämättä ole positiivisia. Elämä siellä näyttäytyy monille vain isoina huvijahteina, luksusliikkeinä, kasinoina ja yökerhoina. Alueelle on keskittynyt paljon rahaa maailmalta, mitä en ihmettele kyllä ollenkaan. Aurinko, turkoosi vesi ja ne henkeäsalpaavat maisemat kutsuvat luokseen yhä uudelleen ja jos siihen on mahdollisuus, moni sinne myös lähtee. Toki vietimme itsekin nyt ihan poikkeuksellista ökylomaa ystävän jahdilla, mutta Riviera on parhaimmillaan paljon muuta kuin elämää veneillä. Siellä voi hyvin reissata myös pienellä budjetilla. Toinen toistaan suloisempien pastellitalojen, jyrkkien rinteiden, turkoosin meren ja ranskalaisen ruoan parissa alkaa väkisinkin ajatella, että tänne olisi ihana jäädä pidemmäksikin aikaa..

 

 

Monella on mielikuvia ja ennakkoluuloja etenkin Nizzasta ja Monacosta, eivätkä ne välttämättä ole positiivisia. Elämä siellä näyttäytyy monille vain isoina huvijahteina, luksusliikkeinä, kasinoina ja yökerhoina. Alueelle on keskittynyt paljon rahaa maailmalta, mitä en ihmettele kyllä ollenkaan. Aurinko, turkoosi vesi ja ne henkeäsalpaavat maisemat kutsuvat luokseen yhä uudelleen ja jos siihen on mahdollisuus, moni sinne myös lähtee. Toki vietimme itsekin nyt ihan poikkeuksellista ökylomaa ystävän jahdilla, mutta Riviera on parhaimmillaan paljon muuta kuin elämää veneillä. Siellä voi hyvin reissata myös pienellä budjetilla. Toinen toistaan suloisempien pastellitalojen, jyrkkien rinteiden, turkoosin meren ja ranskalaisen ruoan parissa alkaa väkisinkin ajatella, että tänne olisi ihana jäädä pidemmäksikin aikaa..

 

 

Tämänkertainen reissumme lähti Nizzasta kohti Monacoa. Monacosta jatkoimme Èzen ja Cap-Ferratin kautta Cannesiin, Île Sainte-Margueriten ja Île-Saint Honorat’n saarten edustalle. Viimeiset pari päivää nautimme Nizzasta ja Villefranchesta. Monacon ja Cannesin Boat Show sotki hieman alkuperäisiä suunnitelmiamme, mutta oli vaihteeksi kiva välillä vain olla ja nauttia kiireettömyydestä täydessä auringonpaisteessa. Jo parissa kuukaudessa ehti unohtaa, miten ihanalta polttavat auringonsäteet iholla tuntuvat. Vaikka tällä kertaa asuimmekin veneessä, suosittelen lämpimästi vuokraamaan auton Rivieraa varten. Ihanat pikkukylät hurmaavat kävijänsä ja voit löytää mitä upeampia rauhallisia rantoja ja piilotettuja ravintoloita, ihan vahingossa. Lähes kaikki elämäni parhaimmat ruokakokemukset liittyvät muuten Ranskaan.

 

 

Lensin myöhään sunnuntai-iltana Suomeen ja minireissun jälkeen arkeen palaaminenkin sujui ihan mutkattomasti. Tai no, jos katsot Instagram storyni tältä aamulta, ei voida puhua ihan mutkattomasta, sattui nimittäin pikku haaveri illalla nukkumaan mennessä. Olipa muuten hullua tulla yksin kotiin, kun koirat ovat vielä äidilläni ja Micaelkin oli hoidossa maanantaihin. En muistakaan, milloin olisin ollut niin yksin kotona. Nyt kuitenkin takaisin töissä ja treeneissä kiinni. Reissaaminen on ihanaa, mutta on onni, että on sellainen ja koti ja elämä täällä Suomessa, mihin on aina ihana palata. Jos lomalta palaaminen tuntuu aina ahdistavalta, on se merkki siitä että arki kaipaa vähän muutosta. Siitä kirjoittelen teille myöhemmin lisää. Mahtavaa juuri alkanutta lokakuuta, yllättäköön se tänä vuonna ihanuudellaan ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian