Jos multa kysyy kotipaikkakuntaa, en oikeastaan osaa edes vastata. Olen syntynyt eri paikkakunnalla, jossa olen käynyt peruskoulun ja muuttanut muutenkin nuorempana ihan lukemattomia kertoja. Vaikken ole asunut edes mitenkään eri puolilla Suomea ja aina kuitenkin suhteellisen lähellä pääkaupunkiseutua, koin itseni pitkään jotenkin irralliseksi eikä mikään paikka tuntunut oikeastaan lainkaan kodilta. Ajattelin aina muuttavani kuitenkin jossain vaiheessa eteläisimpään Helsinkiin. Sinne, jossa katujen nimet on kirjoitettu kahdella kielellä ja kauniilla fontilla ja jossa pastellinväriset talot vuorottelevat ratikkakiskojen ja mukulakivien kanssa.
Mulla ei ole sellaista lapsuudenkotia, johon olisi jonkinlainen tunneside. Isäni ja äitipuoleni koti on oikeastaan ainoa talo, jota olen tavallaan pitänyt lapsuudenkotina, sillä se oli elämässäni juuri ne vuodet, joista minulla on kaikkein eniten niitä niin sanottuja lapsuusmuistoja. En tiedä johtuuko se siitä, että lopulta kaikki muistot ovat saaneet päälleen hyvin negatiivisen sävyn – enkä varmasti koskaan elämässäni ole ollut niin onneton kuin silloin katsoessani autosta niitä ikkunoita viimeisen kerran – mutta pitkään suljin mielestäni kaiken, mikä liittyi siihenkin taloon. Ehkä, jos elämäni käsikirjoitus olisi niinä vuosina mennyt hieman eri tavalla, pitäisin tuota kaupunkia kotikaupunkina ja ystävieni tavoin pakkaisin mielelläni tavarat viikonlopuksi ja viettäisin siellä aikaa perheen, sukulaisten ja lapsuudenystävieni kesken. Tällä hetkellä ainoa syy lähteä edes päivän pikavisiitille, on mennä tapaamaan rakasta isoäitiä. Muuten siellä ei ole minulle enää mitään.
Kaikki elämäni tärkeimmistä ihmisistä ovat muualla. Ystävät ovat muuttaneet pois, suurin osa heistä onneksi Helsinkiin. Äitikin lähti lopulta pikkukaupungista ja tiedän, että sitten eläkkeelle jäätyään hän tulee varmasti vieläkin lähemmäs meitä. Isäni muutti muutama vuosi ennen kuolemaansa Ahvenanmaalle ja jotenkin pidän sitä hänen kotinaan. Sinne hän halusi jäädä, ja sinne hän lopulta jäi. Isäni toi kuitenkin elämääni Helsingin. Hänen vanhan ja rakkaan kotikaupunkinsa, jossa usein kiertelimme yhdessä eri kaupunginosia. Vaikka isä ei jäänytkään tänne, sai hän minut jäämään. Kun ensimmäisen kerran muutin Ullanlinnaan, olin päiväkausia ihmeellisen tunteen vallassa. Asunko mä ihan oikeasti täällä? Olin muuttanut niin monta kertaa, mutta en koskaan tänne. Olin toteuttanut toisten ihmisten haaveita ja järkeviä ajatuksia asuinpaikasta. Ostanut asunnon alueelta, jossa en viihtynyt ollenkaan, koska ”ei keskustaan kannata muuttaa kun samalla hinnalla saa niin paljon enemmän neliöitä vähän kauempaa”. Siinähän saa, siinähän ostatte, mutta mä en osta enää ikinä. Muutin yli puolet pienempään asuntoon, josta maksoin vielä parisataa euroa enemmän kuin siitä isommasta, mutta se oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Tingin paljon ennemmin asuntoni koosta kuin sen sijainnista. Enkä halua enää koskaan asua missään muualla. Tiedän, etten viihdy. Ja tiedän, ettei minun tarvitse enää koskaan tehdä mitään vain miellyttääkseni toista. Lapseni isä haaveilee kivitalosta merenrannalla. Hän myös tietää, että saa muuttaa sinne yksin, jos sellainen tulee eteen.
Joka ikinen päivä kävellessäni näitä katuja, tunnen olevani kotona. Tunnen itseni todella onnelliseksi ja onnekkaaksi, että saan asua juuri täällä. Minulla on jotenkin sellainen olo, että ehkä jossain edellisessä elämässäni olen asunut täällä, ja siksi koin itseni niin ”kodittomaksi” aiemmin. Lisäksi uskon, että jatkuvalla muuttamisella on ollut myös vaikutusta irrallisuuden tunteeseen. Tiedän, että monet muuttavat paljon useammin ja vaihtavat paikkakuntaa paljon radikaalimmin kuin itse olen tehnyt koskaan, mutta mä olen muutenkin herkkä muutoksille ja minun on todella hankalaa sopeutua, oli paikka mikä hyvänsä. Uskon, että kaltaisiini herkkiksiin muuttaminen varsinkin lapsuudessa jättää jonkinlaisen jäljen. Olenkin aina vähän kateellinen niille ystävilleni, jotka voivat viettää viikonloppuja lapsuudenkodissa ja tavata ystäviä kotipaikkakunnalla. Multa sellainen mahdollisuus puuttuu oikeastaan kokonaan, joten senkin takia Helsinki tuntuu ehkä niin kovasti kodilta. Toki tähän vaikuttaisi varmasti paljon myös se, jos en olisi koskaan menettänyt toista perhettäni. Vasta näin 10-15 vuoden jälkeen alkaa ymmärtää, millainen vaikutus niillä elämäni nuoruusvuosilla ja niiden surullisilla tapahtumilla on lopulta ollut.
Kun on elänyt lähes koko elämänsä jotenkin irrallisena, eikä ole kokenut kuuluvansa mihinkään, oli ihan mahtavaa löytää kotiin. Se ei ole yksi tietty asunto, se on tämä kaupunginosa. Eira, Ullanlinna ja Kaivopuisto – mun koti. Haaveilen tällä hetkellä vähän isommasta asunnosta, joka voisi olla ehkä muutaman vuoden päästä ajankohtaista kun Micael menee kouluun. Työhuone sekä tilaa harrastuksille (ja -välineille) olisi aivan mahtavaa saada, tämä kaikki jostain ihanasta jugendtalosta. No, aina saa ja pitääkin haaveilla. Onneksi olen kuitenkin kokoajan kotona, oli asunto millainen tai minkä kokoinen tahansa. Ja kaikkein parasta on tietenkin se, että saan kasvattaa lapseni täällä. Koska itse koin muuttamisen ja tietynlaisen kodin puuttumisen ahdistavana asiana, toivon kovasti ettei lapseni tarvitsisi esimerkiksi koskaan vaihtaa koulua ja hän juurtuisi juuri tänne hyvin. Olisikin ihanaa, että hän kokisi loppuelämänsä tämän asuinalueemme kotipaikkakunnakseen ja saisi muistella lämmöllä, kuinka leikki ystäviensä kanssa päivittäin Meripuistossa, iltapäivisin vakoili Eiran suurlähetystöjen ikkunoista sisälle – ja kuinka me käveltiin viikonloppuisin läpi niiden pastellitalojen, ratikkakiskojen ja mukulakivien. Ja asui hän missä tahansa, hän voisi aina tulla kotiin ♥
Oliko tuttuja fiiliksiä vai olitteko kenties viikonloppuna vanhoilla ja rakkailla kotiseuduilla?
Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian
