Pyysitte arkipäivän asuja – näissä kuvissa on yksi käytetyimmistä! Pitkä, nilkkamittainen takki on tuulisessa Helsingissä ihan ehdoton oli sitten sadetta tai pakkasta. Se pitää kosteuden, tuulen ja kylmän pois aivan täysin. Ei tartu koirankarvat, musta väri käy kaiken kanssa ja siihen sopii täydellisesti suloisen vaaleanpunainen pipo. Pipoja on mun kaappiin eksynyt viime aikoina jostain syystä useampi kappale, kuvissa lämmin joululahja äidiltä. Jalkaan vaan säänmukaiset, mahdollisimmat lämpimät kengät, niin kyllä kelpaa hipsiä pitkin tuulisiakin katuja. Uggit ja Timberlandit ovat klassikoita, joihin kannattaa sijoittaa. Pitkän takin alle voi pukea mitä tahansa päivästä ja päivän ohjelmasta riippuen. Mulla on yleensä paksut leggingsit ja iso kashmirneule tai sukkikset ja väljä neulemekko. Aina ei tarvitse olla viimeisen päälle trendikäs, talvisessa arjessa mukavampi vaate voittaa jääkylmät muotikamat ihan 6-0. Kun itsellä on asussa hyvä olla, se myös näkyy ulospäin. Hyvä ryhti saa vielä asun kuin asun näyttämään paremmalta ja skarpimmalta.

Listasin alle vielä muutaman linkin, josta voit halutessasi klikkailla arkiasuni kopion itsellesi. Takki on muuten täysin sama kuin tuo linkin takaa löytyvä, mulla on vain musta vetoketju, sillä tämä on viime vuoden malli. Hopeinen on mielestäni vielä kivempi – joten jos ostaisin takin nyt, ostaisin hopeisena! Nauttikaahan pakkaspäivistä ja pysykää lämpiminä ♥ Niin siistiä, että saadaan vihdoin lunta. Lapsen kanssa eläminen on satakertaa helpompaa kun on puhdasta ja jotain, missä leikkiä. Kauppareissukin on seikkailu, kun sinne lähtee pulkalla..

Jacket Röhnisch* // Beanie Balmuir (similar here & here & here)* // Gloves (similar here & here)* // Shoes Ugg (similar here & here)* // Bag Chanel // * mainoslinkkejä / Ellos

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Jos multa kysyy kotipaikkakuntaa, en oikeastaan osaa edes vastata. Olen syntynyt eri paikkakunnalla, jossa olen käynyt peruskoulun ja muuttanut muutenkin nuorempana ihan lukemattomia kertoja. Vaikken ole asunut edes mitenkään eri puolilla Suomea ja aina kuitenkin suhteellisen lähellä pääkaupunkiseutua, koin itseni pitkään jotenkin irralliseksi eikä mikään paikka tuntunut oikeastaan lainkaan kodilta. Ajattelin aina muuttavani kuitenkin jossain vaiheessa eteläisimpään Helsinkiin. Sinne, jossa katujen nimet on kirjoitettu kahdella kielellä ja kauniilla fontilla ja jossa pastellinväriset talot vuorottelevat ratikkakiskojen ja mukulakivien kanssa.

Mulla ei ole sellaista lapsuudenkotia, johon olisi jonkinlainen tunneside. Isäni ja äitipuoleni koti on oikeastaan ainoa talo, jota olen tavallaan pitänyt lapsuudenkotina, sillä se oli elämässäni juuri ne vuodet, joista minulla on kaikkein eniten niitä niin sanottuja lapsuusmuistoja. En tiedä johtuuko se siitä, että lopulta kaikki muistot ovat saaneet päälleen hyvin negatiivisen sävyn – enkä varmasti koskaan elämässäni ole ollut niin onneton kuin silloin katsoessani autosta niitä ikkunoita viimeisen kerran – mutta pitkään suljin mielestäni kaiken, mikä liittyi siihenkin taloon. Ehkä, jos elämäni käsikirjoitus olisi niinä vuosina mennyt hieman eri tavalla, pitäisin tuota kaupunkia kotikaupunkina ja ystävieni tavoin pakkaisin mielelläni tavarat viikonlopuksi ja viettäisin siellä aikaa perheen, sukulaisten ja lapsuudenystävieni kesken. Tällä hetkellä ainoa syy lähteä edes päivän pikavisiitille, on mennä tapaamaan rakasta isoäitiä. Muuten siellä ei ole minulle enää mitään.

Kaikki elämäni tärkeimmistä ihmisistä ovat muualla. Ystävät ovat muuttaneet pois, suurin osa heistä onneksi Helsinkiin. Äitikin lähti lopulta pikkukaupungista ja tiedän, että sitten eläkkeelle jäätyään hän tulee varmasti vieläkin lähemmäs meitä. Isäni muutti muutama vuosi ennen kuolemaansa Ahvenanmaalle ja jotenkin pidän sitä hänen kotinaan. Sinne hän halusi jäädä, ja sinne hän lopulta jäi. Isäni toi kuitenkin elämääni Helsingin. Hänen vanhan ja rakkaan kotikaupunkinsa, jossa usein kiertelimme yhdessä eri kaupunginosia. Vaikka isä ei jäänytkään tänne, sai hän minut jäämään. Kun ensimmäisen kerran muutin Ullanlinnaan, olin päiväkausia ihmeellisen tunteen vallassa. Asunko mä ihan oikeasti täällä? Olin muuttanut niin monta kertaa, mutta en koskaan tänne. Olin toteuttanut toisten ihmisten haaveita ja järkeviä ajatuksia asuinpaikasta. Ostanut asunnon alueelta, jossa en viihtynyt ollenkaan, koska ”ei keskustaan kannata muuttaa kun samalla hinnalla saa niin paljon enemmän neliöitä vähän kauempaa”. Siinähän saa, siinähän ostatte, mutta mä en osta enää ikinä. Muutin yli puolet pienempään asuntoon, josta maksoin vielä parisataa euroa enemmän kuin siitä isommasta, mutta se oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Tingin paljon ennemmin asuntoni koosta kuin sen sijainnista. Enkä halua enää koskaan asua missään muualla. Tiedän, etten viihdy. Ja tiedän, ettei minun tarvitse enää koskaan tehdä mitään vain miellyttääkseni toista. Lapseni isä haaveilee kivitalosta merenrannalla. Hän myös tietää, että saa muuttaa sinne yksin, jos sellainen tulee eteen.

Joka ikinen päivä kävellessäni näitä katuja, tunnen olevani kotona. Tunnen itseni todella onnelliseksi ja onnekkaaksi, että saan asua juuri täällä. Minulla on jotenkin sellainen olo, että ehkä jossain edellisessä elämässäni olen asunut täällä, ja siksi koin itseni niin ”kodittomaksi” aiemmin. Lisäksi uskon, että jatkuvalla muuttamisella on ollut myös vaikutusta irrallisuuden tunteeseen. Tiedän, että monet muuttavat paljon useammin ja vaihtavat paikkakuntaa paljon radikaalimmin kuin itse olen tehnyt koskaan, mutta mä olen muutenkin herkkä muutoksille ja minun on todella hankalaa sopeutua, oli paikka mikä hyvänsä. Uskon, että kaltaisiini herkkiksiin muuttaminen varsinkin lapsuudessa jättää jonkinlaisen jäljen. Olenkin aina vähän kateellinen niille ystävilleni, jotka voivat viettää viikonloppuja lapsuudenkodissa ja tavata ystäviä kotipaikkakunnalla. Multa sellainen mahdollisuus puuttuu oikeastaan kokonaan, joten senkin takia Helsinki tuntuu ehkä niin kovasti kodilta. Toki tähän vaikuttaisi varmasti paljon myös se, jos en olisi koskaan menettänyt toista perhettäni. Vasta näin 10-15 vuoden jälkeen alkaa ymmärtää, millainen vaikutus niillä elämäni nuoruusvuosilla ja niiden surullisilla tapahtumilla on lopulta ollut.

Kun on elänyt lähes koko elämänsä jotenkin irrallisena, eikä ole kokenut kuuluvansa mihinkään, oli ihan mahtavaa löytää kotiin. Se ei ole yksi tietty asunto, se on tämä kaupunginosa. Eira, Ullanlinna ja Kaivopuisto – mun koti. Haaveilen tällä hetkellä vähän isommasta asunnosta, joka voisi olla ehkä muutaman vuoden päästä ajankohtaista kun Micael menee kouluun. Työhuone sekä tilaa harrastuksille (ja -välineille) olisi aivan mahtavaa saada, tämä kaikki jostain ihanasta jugendtalosta. No, aina saa ja pitääkin haaveilla. Onneksi olen kuitenkin kokoajan kotona, oli asunto millainen tai minkä kokoinen tahansa. Ja kaikkein parasta on tietenkin se, että saan kasvattaa lapseni täällä. Koska itse koin muuttamisen ja tietynlaisen kodin puuttumisen ahdistavana asiana, toivon kovasti ettei lapseni tarvitsisi esimerkiksi koskaan vaihtaa koulua ja hän juurtuisi juuri tänne hyvin. Olisikin ihanaa, että hän kokisi loppuelämänsä tämän asuinalueemme kotipaikkakunnakseen ja saisi muistella lämmöllä, kuinka leikki ystäviensä kanssa päivittäin Meripuistossa, iltapäivisin vakoili Eiran suurlähetystöjen ikkunoista sisälle –  ja kuinka me käveltiin viikonloppuisin läpi niiden pastellitalojen, ratikkakiskojen ja mukulakivien. Ja asui hän missä tahansa, hän voisi aina tulla kotiin ♥

Oliko tuttuja fiiliksiä vai olitteko kenties viikonloppuna vanhoilla ja rakkailla kotiseuduilla?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Mulle kyllä sattuu ja tapahtuu, siis ihan oikeasti sattuu ja tapahtuu. Kun kaverilta repeää housut hyvin äänekkäästi kesken tärkeän palaverin, ensimmäinen kommentti on yleensä ”toi olis voinut käydä kyllä just sulle”. Mutta tekeville, niillehän sitä juuri nimenomaan sattuukin. Itseironia onkin usein paikallaan. Tiedättehän, se tunne, kun..

..Marssit reippaasti urheiluvaateliikkeeseen ostamaan balaclavaa. Myyjä tarjoaa apua heti sisään astuessa, jes. ”Joo hei kiitti, mä tarvitsisin baklavan.” Ei ollut turkkilaista leivonnaisia urheilukaupassa, ei. Huppu löytyi kyllä hyvinkin pian.

..Juot kaikessa rauhassa aamuhämärässä kahvia, takassa on tuli ja pöydällä tuoksukynttilöitä.. Kohotat katseesi olohuoneeseen ja lapsella on hiukset tulessa – 20 senttiset liekit päälaella. Hei hei, sohvapöydän kynttilät.

..Olet yrittänyt keksiä ja metsästää miehelle joululahjaa monta viikkoa ja kun vihdoin keksit mitä ostat, mies menee aivan yllättäen samana päivänä itse liikkeeseen kysymään juuri sitä samaista tuotetta itselleen. Tulee kotiin ja toteaa, että ei niitä valmistetakaan enää. Se siitä lahjaideasta sitten.

..Päätät lähteä viemään koiran ulos hiusväri päässä. Asuyhdistelmänä toimii tietenkin reikäiset pesussa kutistuneet verkkarit, vaaleanpunaiset reinot, untuvatakki ja kaulalla musta pyyhe edestä kiinnitettynä hainhampaalla, ettei takki vaan värjäänny hiusten takia. Eihän siellä nyt kukaan näin huonolla säällä liiku. Voi kyllä, liikkuu.

..Samoin käy kulahtaneiden ikivanhojen äitiysleggareiden kanssa. Kun hengaat ne jalassa kotona ja lähdet tukka likaisena nutturalla (villasukat tungettuna miehen lenkkareihin) koirien ulkoilutukseen, yhtäkkiä vastaan tulee kunnon kansanvaellus – rannassa järjestetään vartin kuluttua ilotulitus. Yllättävää, että vastaantulijoiden joukossa on myös todella monta tuttua. Mukaan vaan.

..Ostat kolmannen samanlaisen Balmuirin huivin, koska olet hukannut kaksi edellistä. Niin, juuri se brändin huiveista suurin (ja kallein), juuri niin. Olis ehkä voinut paremminkin ne eurot käyttää?

Lisää näitä..

Se, tunne kun.. 

Miks just silloin, kun..

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian