Kaksi viikkoa myöhässä, mutta vihdoin täällä. Terveisiä Sandhamnista, Tukholman saariston uloimmasta satamasta! Tiistaina ajettiin suoraan Nauvosta tänne ja pari-kolme päivää on mennyt satamassa kuin siivillä. Jatketaan huomenna aamusta johonkin mistä saa vielä paikan, 21 metriä laituria ei olekaan enää ihan itsestäänselvää. Tajusin tänään, että olen asunut nyt kolme viikkoa veneessä ja mulla ei ole kyllä ollenkaan kiire takaisin Helsinkiin. Ei yhtään. Viime vuonna veneen ollessa pienempi, alkoi kolme viikkoa tuntua pitkältä ajalta. Täällä meillä on kuitenkin kaksi hyttiä ihan tyhjillään, 2 vessaa enemmän kuin kotona ja joka päivä olen superkiitollinen veneen pyykinpesukoneesta, astianpesukoneesta ja ilmastoinnista. Nukun paremmin kuin kotona ja tänään kun löysin satamasta vielä salinkin, en ole kaivannut sekuntiakaan kaupunkiin.

 

 

Matka jatkuu tosiaan paikkaan X, ja siitä ensi viikolla Tukholmaan. Tarkoitus on päästä myös mun isän kotikaupunkiin Maarianhaminaan paluumatkalla ja pikkuhiljaa ajatuksissa on myös tylsä fakta töihin paluusta. Onneksi Hanko on lähellä ja vene jää sinne. Tänään teki mieli nipistää itseäni, olenko mä oikeasti täällä ja näissä helteissä? Lähes kolme viikkoa kestänyt moottorin korjaus opetti, että ei todellakaan ole itsestäänselvää päästä veneellä liikkeelle. Kaikista vioista huolimatta tämä on jo nyt ollut venekesistä paras. Ei täällä voi olla kuin onnellinen.

 

 

Tää on meille elämäntapa ja voisin haljeta onnesta, kun saan viedä lapseni tällaisiin paikkoihin jo pienestä pitäen. Saaristo on täynnä tuttuja ja uusia tuttavuuksia on tullut vastaan melkein joka päivä! Veneily on mahtava harrastus kun sen jakaa samanhenkiset ihmiset. Koko tämä saaristoelämä tervehenkisten ihmisten kanssa on tehnyt niin hyvää. Ollaan vihdoin saatu olla ensinnäkin koko perhe yhtä aikaa kiireettömästi yhdessä (jota tapahtuu kotona niin harvoin) ja kuitenkin tuntuu siltä, että olisi kokoajan kotona – matkustaessa en koskaan pääse hotellissa asumisen takia tähän fiilikseen. Tähän kun lisää vielä nämä helteiset säät, ei kesälomalta voisi toivoa enempää. Täytyy muuten sanoa tähän väliin, kun uskon aivan täysillä kaikkiin hihhulijuttuihin, universumi on antanut mulle monia merkkejä siitä, että olen tällä hetkellä jotenkin oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Siellä missä mun kuuluu olla. Tästä voisin kirjoittaa vaikka huomiselle oman jutun. Sen verran ihmeellisiä asioita on taas tapahtunut. Nyt kuitenkin tytöt iltakävelylle ja omaan sänkyyn, aamulla aikainen lähtö Sandhamnin juhlia karkuun.

 

God natt ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Juon jo toista aamukahvia. Tällaisina aamuina muistan paljon paremmin miksi rakastan asua merenrannalla. Kun yleensä sen 11 kuukautta vuodesta tänne puhaltaa mereltä luihin asti tunkeutuva viileä tuuli, tänä aamuna se on poikkeuksellisen lempeä. Tuntuu lapsuuden kesiltä. Heinäkuu on varmasti ikuisesti suosikkikuukauteni, olisipa se tänäkin vuonna aurinkoinen ja lämmin. Vietetään Micaelin kanssa ensimmäistä varsinaista lomapäivää. Pikkuinen on saanut nukkua niin pitkään kuin huvittaa, itse käytin aamun siivoiluun ja fiilistelyyn. Vuosi sitten meillä ei tähän aikaan ollut keittiötä ollenkaan, viisi vuotta sitten koko asunto oli remontissa ja tuo pieni pojan alku pienenä pallona äidin vatsassa.

 

 

Lupasin viedä sen uimaan tuohon ”meidän” rantaan. Olen tänään ehtinyt tehdä jo borrelioosidiagnoosin koiralle, mutta se olikin vain väsynyt. Ei borrelioosia sairastava jaksa kai hakea vinkulelua yli kahtakymmentä kertaa ja juosta aina onnesta hyppien takaisin. Olen suunnitellut venereissua, pakannut mielessäni jo monta kertaa. Mielessäni siksi, koska vene on tällä hetkellä itseasiassa rikki, emmekä tiedä 100% varmuudella milloin päästään lähtemään. Ehkä iltapäivällä ollaan viisaampia. Lauantaina vietettiin tyttöjen iltaa juhlien samalla Roosaa, joka valmistui koulusta. Sunnuntaina ajeltiin kumiveneellä Suomenlinnaan ja nautittiin näistä keleistä siellä.

 

 

Nyt kun olen paljon enemmän kotona ja lapsen kanssa oleminen on taas tuhat kertaa helpompaa kuin viime kesänä (herranjestas kuinka nopeasti ne kasvavat), ajattelin tässä kuussa taas skarpata tämän bloginkin kanssa. Kiireessä ja elämän kaikissa käänteissä se jää turhan usein taka-alalle, vaikka se on yksi sellaisista asioista, joka tuo mulle paljon hyvää mieltä. Kirjoittaminen on toisinaan kuin terapiaa ja mitä parhainta itsetutkiskelua. Kuvankäsittely on esteetikolle pelkästään mieluista ja informatiivisten postausten koostaminen sitä, mistä eniten pidän. On ihanaa jakaa hyväksi havaittuja vinkkejä muille, kirjoittaa ehkä kesän herkullisimman kakun resepti vain siksi, että muutkin voisivat tehdä sitä. Saada elämään uusia näkökulmia ja perspektiiviä ajatuksia herättelevien postausten avulla. Ehkä kesällä on aikaa lukea myös muidenkin blogeja enemmän. Siihen ainakin pyrin. Kirjoitin aamukahvini ääressä teille illaksi vielä yhden kauneusjutun, sitä ennen me lähdetään nyt Miksun kanssa ulos nauttimaan ekasta kesälomapäivästä. Ehkä se uskaltaa mun kanssa mereenkin. Ihanaa heinäkuuta, olkoon tää se vuoden paras kuukausi ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut jo olevani terve ja parantunut raudanpuutteesta.. Ja kuinka monta kertaa olenkaan joutunut taas pettymään laboratoriotulosten tullessa. Jokin on ollut aina pielessä. Tai ihan hyvä ja takaraivossa on ollut ajatus, että lasku on ollut kuitenkin liian nopeaa. Kertaakaan en ole saanut sellaisia laboratoriovastauksia, että kaikki arvot olisivat olleet viitteissä. Eilen kävin infuusion jälkeisissä kontrollilabroissa ja vaikka tiedän ferritiinin tuosta vielä tasaantuvan, lukemat olivat niin hyvät etten voi uskoa todeksi. Melkein vuoden ylä- ja alamäkien jälkeen voin aivan älyttömän hyvin, olen löytänyt mitä parhaimman lääkärin hoitamaan minua sekä ennen kaikkea olen saanut veriarvoni parhaimmiksi mahdollisiksi. Tätä tarvitsee enää vain ylläpitää.

 

Raudanpuute oli pitkäkestoisempi ja pahempi juttu kuin arvelinkaan. Olen kirjoittanut ja puhunut siitä paljon somekanavissani ja olenkin sitä mieltä, että tietoisuuden levittämistä täytyy vain jatkaa. Maailmaa tulee tältä osin muuttaa. Liian moni sairastaa muka kilpirauhassairauksia, muka masennusta, muka ahdistuneisuushäiriötä. Liian moni joutuu jättämään urheilun, liian moni perhe oireilee kun äiti (tai isä) ei vain jaksa. Lamauttava väsymys ei ole normaalia missään vaiheessa elämää.

 

 

Ferritiini pitäisi mitata aina perusverenkuvan yhteydessä. Se tulisi mitata kaikilta masennusta ja ahdistusta valittavilta potilailta. Yksi koe ja helppo, joskin pitkäkestoinen, hoito ei voi olla näin vaikeaa, kuin se on nyt. Raudanpuute tai raudanpuute ilman anemiaa on tulevaisuudessa yhä useamman diagnoosi. Kasvissyönti lisääntyy jatkuvasti, joten raudansaanti ravinnosta vähenee. Naisilla hormonaalinen ehkäisy on suorastaan kirous, joten vertakin vuodetaan yhä enemmän ja enemmän. Suolistosairaudet lisäävät myös raudanpuutetta ja niidenkin määrä on jatkuvassa kasvussa. En voi kuin toivoa että yhä useampi lääkäri ottaisi huomioon näitä asioita ja yhä useampi potilas saisi vähättelyn ja väärien diagnoosien sijaan ensinnäkin oikeat lähetteet oikeisiin kokeisiin, oikean tulkinnan sillä ferritiinin viitearvot ovat edelleen aivan liian alhaiset sekä ennen kaikkea oikean, asiantuntevan hoidon.

 

 

Mua haastateltiin tän aiheen tiimoilta hiljattain, linkkaan tännekin sitten haastattelun kun se julkaistaan. Nyt kun raudanpuute on omalta osaltani ainakin toistaiseksi historiaa, voin alkaa vihdoin suunnitella esimerkiksi maratonille treenaamista tai muutenkin lisätä paljon kestävyysurheilun määrää arjessani. Parasta tässä on ehdottomasti energisyys, elämänilo ja kaikkien niiden fyysisten oireiden poistuminen. Tsemppiä kaikille raudanpuutteen kanssa kärsiville ja jos et vielä tiedä omaa ferritiinitasoasi ja koet, ettei olosi ole täysin normaali, käy labrassa. Nm. Ferritiini vihdoin 210 ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian