14 syyskuun 2021

Posted at 11:03h in Ajatukset, Oma elämä, Opiskelu by
7 Likes

 

”Mikä sua kiinnostaa?” kysyi ystäväni kun pohdin mitä lukisin sivuaineena yliopistossa. ”Hmmmmm, no tota ranskan kieli, taidehistoria, neuroscience, ehkä valtsikasta jotain..” vastasin ja mietin ääneen, kuinka ahdistavalta tuo kysymys itseasiassa tuntuukaan. Äiti kehotti luottamaan intuitioon. En uskalla. Aloin miettiä, miksi ahdistuin niin paljon kun joku kysyy mikä minua kiinnostaa. En ahdistu siksi, etten tiedä mikä minua kiinnostaa, vaan koska minua kiinnostaa oikeastaan_vähän_kaikki ja juuri tuosta syystä olen ehkä ollut aikanaan niin monta vuotta ihan hukassa ja ihan loppuunpalanut.

 

Jo aikanaan lukiossa kaikilla tuntui olevan selkeät tavoitteet ja selkeä suunta mihin mennä. Kaikilla paitsi minulla. Lukion jälkeen tein erilaisia töitä, opiskelin kahta täysin erilaista alaa, haahuilin. Kadehdin heitä, jotka toteuttivat selkeää suunnitelmaansa ja menestyivät siinä. Heitä, joilla oli vahva intohimo tiettyä uraa ja alaa kohtaan. Heitä, jotka olivat oman alansa spesifejä asiantuntijoita. Aivan hemmetin hyviä yhdessä tietyssä asiassa. Työelämä on suosinut heitä jo pitkään.

Sitten olemme me, joita kiinnostaa eniten vähän kaikki ja jotka hoitavat monta asiaa ihan hyvin, mutta joilta puuttuu se spesifi superkiinnostuksen kohde ja taito handlata juuri se osa-alue täydellisesti. Silti meidän mielenkiintomme ulottuu hyvin laaja-alaisesti eri osa-alueisiin ja tämän ansiosta osaamisemmekin voi olla laaja-alaista, vaikka emme pitäisikään itseämme missään aivan erityisen hyvinä.

 

Tämän ansiosta myös palaa helposti loppuun. Oma toipumiseni alkoi kolme vuotta sitten, enkä välttämättä koskaan tule täysin ennalleni yhtä ehjäksi. 

 

 

”Missä sä oot hyvä?” No, siivoomisessa ja hauskanpidossa. Hiusten kihartamisessa. Ja mulla on ihan nätti käsiala.

Olen ollut aina hyvä koulussa, tosin uskon sen johtuvan hyvästä muististani. Osaan monta asiaa moneltakin osa-alueelta, mutta en ole missään aivan erityisen hyvä. En ole oikein koskaan ollut mistään tietystä aiheesta, tai aineesta, niin spesifisti kiinnostunut, että se olisi noussut ylitse muiden.

 

Luultavasti juuri tästä syystä olen tiedostamattani ahdistunut lapsesta asti uteluista, mikä minusta tulee isona. Enkä ole ainoa. Moni kaltaiseni tajuaa sen vasta aikuisena. Läheisten odotukset, koulutus ja työelämä ohjaavat edelleen hyvin selkeästi valitsemaan vain yhden selkeästi määritellyn mielenkiinnon kohteen tai osaamisalueen. Olisihan se varmasti helppoa, jos niitä olisi vain yksi.

 

Satuin katsomaan ohimennen tv-ohjelmaa, jossa puhuttiin tästä hienosti muotoiltuna laaja-alaisesta kiinnostuksesta ja osaamisesta. Opiskelen yliopistossa yleistä kasvatustiedettä, joka on itseasiassa hyvinkin laaja-alainen koulutusohjelma ja sivuaineiden valtavan määrän (puolet tutkinnosta voitteko kuvitella) ansiosta koulutuksesta saa erittäin laajan. Vähän sitä sun tätä, taas. 

 

Tässä amerikkalaisessa ohjelmassa kuitenkin korostettiin sitä, että nykypäivän työelämässä tarvitaan yhä enemmän heitä, jotka osaavat vähän kaikkea ja joita kiinnostaa vähän kaikki. Lohdullinen ajatus meille vähän kaikesta kiinnostuneille. Meidän pitäisi enemmän arvostaa itseämme siinä, että handlaamme vähän kaikkea, pystymme tehdä montaa asiaa ja pitää lankoja käsissä sieltä sun täältä.

 

Silti, joka kerta kun joku kysyy että mitä mä nyt oikein opiskelen (ja etenkin joka kerta kun korjaan että en opiskele opettajaksi) ja mihin ammattiin valmistun ja vastaan, etten valmistu yhtään mihinkään ja sitä paitsi minullahan on jo työ. Joka on niin laaja-alainen sekin, ettei kukaan koskaan oikein ymmärrä mitä edes teen työkseni. Olisi ymmärrettävä rikkaus, joka tulee monen eri osa-alueen osaamisesta ja ymmärtämisestä. Olisi ymmärrettävä, miten hienoa on kun on monta asiaa jotka kiinnostavat. Olisi hirveää olla se nuori, jota ei kiinnosta mikään. Tämä toisaalta on herättänyt itsessäni kysymyksen, kiinnostavatko heitä vain niin monet eri asiat, etteivät he osaa päättää ja verhoavat epävarmuutensa sen nuoren uhon taakse, ettei mikään muka kiinnosta.

 

Tästä aiheesta olisi niin mielenkiintoista käydä keskusteluja. Onko teillä jotain tiettyjä kiinnostuksen kohdetta, joka menee ylitse muiden? Ovatko ura- ja koulutussuunnitelmat olleet teille helppoja vai tiedättekö vieläkään mitä oikein haluatte isona tehdä? Miten kaikki tämä näkyy työelämässä?

Kerro kommenteissa kaikki, mitä mieleen tulee! <3 Ja SOS, mitä sivuaineita teillä on ollut ja miksi?

 

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

03 syyskuun 2021

Posted at 13:43h in Ajatukset, Oma elämä, Opiskelu by
8 Likes

 

Kuluneella viikolla olen vihdoin päässyt kiinni yliopistoelämään. Kun tänään luin iltapäivälehdestä mainoksen syksyn korkeakouluhaun alkamisesta, ensimmäisenä teki mieli kiljua. Hakekaa ihmiset opiskelemaan! Mietin ehkä minuutin, onko mitään järkeä lähteä kolmekymppisenä aikuisena yliopistoon, mutta siinä just on järkeä. Ex-naapurini itseasiassa inspiroi minua tässä lukemalla viisikymppisenä kuudetta maisterin tutkintoaan, pärjäten samalla työelämässä erinomaisesti.

 

Päätökseni hakea aikuisena yliopistoon tuli vähän yks kaks, eikä minulla ollut aavistustakaan millaiseen maailmaan hyppäisin. Olin jo muutaman vuoden miettinyt, että yleinen kasvatustiede (jossa jopa puolet opinnoista ovat valinnaisia opintoja, eli entiseltä nimeltään sivuaineita) olisi ihan mun juttu. Nyt kun olen päässyt kiinni tutkinnon todelliseen sisältöön, olen ilokseni huomannut että se taitaa olla vielä enemmän ihan mun juttu kuin osasin kuvitellakaan.

Muistutus itselle: Teet joskus myös hyviä valintoja.

 

Aikuisena yliopistoon hakemisessahan on ihan valtavasti etuja. Elämänkokemuksen pohjalta tuntee kiinnostuksensa ja käyttäytymisensä, eli itsensä, huomattavasti paremmin kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä. Nyt tuntuu tavallaan aika hullulta, että olisin syksyllä 2008 ollut tässä samassa tilanteessa. Eikä se tunnu edes hullulta, se tuntuu mahdottomalta. Ihailen niitä nuoria, jotka tietävät jo varhain mitä haluavat ja mikä heitä kiinnostaa, toki samaa toivon myös omalle lapselleni, mutta minä en vain mahtunut siihen joukkoon. En, vaikka kuinka halusin ja yritin.

Mahduin kuitenkin siihen joukkoon, joka aina kannustaa tekemään suuriakin muutoksia. Ota se avioero jos siltä tuntuu, vaihda sitä alaa. Tee lapsi nelikymppisenä. Sinä pystyt siihen. Ihmettelen välillä loputonta uskoani ihmisiin, sen täytyy juontaa juurensa loputtomasta uskostani ihmeisiin.

 

Alanvaihtajien tarinoita kuuntelen aina suurella mielenkiinnolla, ne kertovat usein paitsi menestyksestä, myös siitä mahtavasta vapauden tunteesta kun vihdoin uskaltaa riskien uhallakin luottaa intuitioon ja seurata omaa intohimoaan.

Itse en ole kuitenkaan vaihtamassa (ainakaan tietoisesti) alaa ja tästä syystä saatan olla monen mielestä erikoinen opiskelija. Pikemminkin odotan näiltä opinnoilta sitä, että ne täydentävät minua, nykyistä työtäni, ja elämääni ja arkeani nyt ylipäätään. En todellakaan tiedä mitä haluan sitten joskus tehdä, paitsi tutkia ja ihmetellä tätä ihmeellistä ilmiötä nimeltään elämä.

Olenhan loputtoman utelias. Katsoin juuri ikkunasta taivaalla lentäviä lintuparvia. Sen sijaan että toteaisin taivaalla olevan muuttolintuja, selvitin jo vuosia sitten miten, milloin ja ennen kaikkea miksi linnut muuttavat. Jatkuva kiinnostukseni ja tiedonjanoni oikeastaan ihan kaikkea paitsi kiirettä kohtaan on toisinaan kovin uuvuttavaa, mutta samalla se on kuljettanut minua monille poluille. Olisipa kovin tylsää kävellä aina sitä suoraa tietä kohti maalia.

Tämä uteliaisuus vei minut myös Helsingin yliopistoon. Olen viime päivinä miettinyt paljon todellisia kiinnostuksen kohteitani, ainakin mitä sivuaineiden valintaan tulee (send help!) ja tästä syntyi myös oma juttunsa, jonka aion pian julkaista. Mitä jos eniten kiinnostaa kaikki eikä osaa valita? Voiko elämässä ollenkaan pärjätä jos ei ole vain yhden alan spesialisti?

 

Kannattaa myös unohtaa kaikki ajatukset siitä, että vain tietynlaiset stereotyyppiset ihmiset hakevat opiskelemaan sitä ja tätä tiedettä. Tai hakevat opiskelemaan ylipäätään. Hyvät kanssaihmiset, on vuosi 2021. Yhtä aikaa voi olla mies ja nainen, rakastaa hömppää, urheilla maailman huipulla, olla viisas ja älykäs, istua kynsihuolloissa, luennoilla ja opiskella. Kaikki samalla viivalla.

 

Olen saanut paljon viestejä Instagramissa siitä, kuinka monet haaveilevat opiskelusta aikuisena. NYT on sun aika hyvä ihminen, HAE sinne minne haluat. Voisin taas kiljua. Hakemuksen lähettäminen on se ensimmäinen juttu. Se ei sido sinua yhtään mihinkään, mutta se motivoi. Ehkä kokeilet pääsykoetta? Ehkä vaihdat hömppäkirjan ja paskat realitysarjat muutamaksi kuukaudeksi pääsykoekirjoihin? Mitä sitten, vaikka et pääsisi sisään? Ainakin yritit. Kenellekään ei tarvitse edes kertoa, että hait. En minäkään kertonut, enkä ollut edes varma menenkö koko valintakokeeseen, sillä olin niin epävarma. Usko itseesi ja toivo aina parasta.

 

 

 

Aikuisena yliopistoon voi olla jopa helpompaa päästä. Riippuen toki valintakokeesta, mutta ainakin tällaisille yleishyödyllisille ”haahuilualoille” ovet voivat avautua helpommin sillä olet ehkä jo aiemmin tutustunut tieteellisiin tutkimuksiin, lukenut tieteellisiä artikkeleja ja saanut elämänkokemuksen, aiempien opiskelukokemusten ja työkokemuksenkin kautta paitsi tietoa ja yleissivistystä, myös paljon itsevarmuutta. Kannattaa tutustua myös ensikertalaiskiintiöiden vaatimuksiin, sillä jos sinulla ei ole aiempaa korkeakoulututkintoa (yliopisto tai AMK), pääset ensikertalaiskiintiöön jolloin yliopistoon pääseminen on vieläkin helpompaa.

 

Ja kiitos jopa poikkeusaikojen, suoritin itse ensimmäiset kurssit ihan työpäivien aikana toimistolla, sillä suuri osa opinnoista on etänä. Yliopisto on siitä myös mainio paikka opiskella, että tutkinnon suorittaminen on hyvin joustavaa ja omaa etenemistään saa suunnitella itse. Meille itsenäisille, huonoille ohjeiden noudattajille aika ässä. Kursseja ei muutenkaan ole mahdottoman paljon jos etenee opintosuunnitelman mukaisesti ja varsinkin meille mielellään nenä kiinni kirjassa -tyypeille opintojen sovittaminen työ-, perhe-, ja harrastuselämään ei ole lainkaan niin mahdoton yhtälö kuin aiemmin kuvittelin.

 

Voisin vielä kerran kiljua, HAE N-Y-T jos yhtään olet sitä miettinyt. Jos mietit että haet vasta vuoden päästä, samat asiat ja ajatukset ne ovat edessä silloinkin. Jahkailulla vain siirrät niitä eteenpäin. Jos kaipaat tsemppiä, neuvoja tai muuten vain huonoa huumoria ja ajatuksia yliopistoon hakemisesta ihan minkä ikäisenä tahansa, DM me 😉

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

 

 

 


26 elokuun 2021

Posted at 13:50h in Ajatukset, Ajatuksia, Lifestyle, Matkailu, Oma elämä, Viihde & kulttuuri by
6 Likes

 

Rakkauteni Etelä-Ranskaa, ja etenkin tuota sinistä rannikkoa joka Rivieranakin tunnetaan, syttyi aikoinaan jo ensimmäisellä vierailullani. Onnekkaana naisena olen päässyt matkustamaan Ranskaan melko usein ja joka kerta hämmästyn, kuinka loputtomasti nähtävää se tarjoaa. Nähtävää, josta ei saa tarpeekseen ja jota keksii ja löytää aina vain lisää. Ranskan historia, Etelä-Ranskan valo ja ilmasto, vuorimaisemat sekä eteläeurooppalainen kulttuuri vievät mukanaan. Meillä on ollut asunto Espanjassa yli kymmenen vuotta ja vaikka kuinka olen yrittänyt, en ole koskaan ihastunut Espanjaan vastaavalla tavalla. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös heitä, jotka rakastuvat Espanjaan, mutta eivät lainkaan pidä sisäänpäin lämpiävästä Ranskasta. Molemmissa on omat ainutlaatuiset puolensa.

 

PS. Jos muuten haluaisit ostaa ihanan, remontoidun kolmen makuuhuoneen asunnon mielettömillä näkymillä Espanjan Aurinkorannikolta, laita minulle viestiä. Kaupan mukana voit saada halutessasi mitä sympaattisimman asioidenhoitajapariskunnan, joka katsastaa autot, hakee lentokentältä vaikka keskellä yötä, siivoaa ja hoitaa lapsia..

 

 

Etelä-Ranska tunnetaan luksuksesta, Monacosta ja Cannesin filmifestivaaleista. Grace Kelly toi aikanaan Hollywoodin kerman Rivieralle ja siitä lähtien se on ollut maailmanluokan julkkisten ja superrikkaiden lomanviettopaikka. Raha Rivieralla näkyy, mutta sesongin ulkopuolella voi nähdä Etelä-Ranskan todelliset kasvot. Ne näkyvät kyllä kesäkaudellakin, kun osaa katsoa ja etsiä. Vaikka isoimmat kaupungit hurmaavat loputtomalla luksustarjonnallaan, suurilla jahdeilla ja beach clubeilla, niillä pienemmillä, rauhallisilla ”kylillä” on paljon suurempi paikka sydämessäni.

 

Mandelieu, Antibes, Mont Boron, Villefranche, Beaulieu, Eze, Cap-d’Ail, Roquebrune-Cap-Martin, Menton.. Kun suurimmat kaupungit, Cannesin ja Nizzan sekä tietysti koko Monacon jättää väliin, löytää toinen toistaan sympaattisempia pikkukaupunkeja ja kyliä rannikolta. Isomman kaupungin keskustaan on lyhyt matka ja junat kulkevat vaikka Saint Tropeziin asti. Laskettelemaan ajaa autolla reilussa tunnissa ja alle tunnin ajomatkan sisällä on kolme maata – Ranska, Monaco ja Italia.

Olen jo pitkään selannut paikallista Oikotietä enemmän kuin Instagramia. 

 

Monet haaveilevat muutosta ulkomaille sitten eläkkeellä. Hangossa tapasin naisen, joka kertoi muuttaneensa nuorempana Espanjaan ja jäi sinne melkein pariksikymmeneksi vuodeksi. Kun eläkeikä lähestyi, he halusivat palata. Kuumuus ei tuntunut enää hyvältä ja pariskunta halusi olla paitsi Suomessa asuvien lastenlastensa lähellä, myös lähellä hyvää ja luotettavaa terveydenhuoltoa. Hän myös kauniisti korosti, että jos ulkomaille haluaa, kannattaa lähteä heti. Kun vielä jaksaa tehdä ja nähdä asioita. Suomeen voi aina palata, kun siltä tuntuu. Aina joku palaa, ja aina joku jää.

Pandemia on mahdollistanut etätyönteon ja esimerkiksi hyvin monimuotoisen opiskelun ympäri maailmaa. Ennen tätä en olisi koskaan uskonut että voisimme edes haaveilla osa-aikaisesta asumisesta ulkomailla vielä jonain päivänä. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan. Ehkä, ehkä.

 

 

Lähes aina kun sanon ääneen (lue: kirjoitan blogiin) haluavani asunnon Etelä-Ranskasta, saan oikeastaan aina kahdenlaista palautetta. ”Mä voin sitten kertoa kaiken mitä EI kannata tehdä” ja ”Ei oo mitään järkeä ostaa, vuokraa sit kun sinne menee”. En tiedä, onko yleisöni vain yksinkertaisesti väärä, mutta kannustavat kommentit ja tervetuloa Ranskaan -toivotukset loistavat poissaolollaan. Etelä-Ranskan alueella asuu kuitenkin pysyvästi tuhansia suomalaisia ja kakkoskoti Ranskassa on vielä huomattavasti useammalla. Että kyllä siellä vaan viihdytäänkin, (veikkaan suurin) osa paremmin kuin täällä Suomessa.

Jos joku kertoo minulle haaveistaan ostaa asunto Espanjasta, ainakin minä kerron mielelläni siellä olemisen hyviä puolia. Huonoja puoliahan on kaikkialla, siis aivan kaikkialla, ja elämässä nyt muutenkin, joten miksi niitä pitää tuoda aina niin kovasti esiin? Arvostan toki jos kuulen etukäteen esimerkiksi taloyhtiöön suunnitteilla olevasta remontista, hankalista naapureista tai paikallistan tavasta hoitaa asuntokauppaa, mutta niistä voi mainita kauniisti sivulauseessa. Että tiesithän tämän, mutta silti on aivan mahtava juttu että haluat lähteä ulkomaille!

 

Koska se on. Elämä sai niitä kaivattuja värejä kun tajusin, ettei meidän ole todellakaan pakko pysyä vain yhdessä paikassa. Että vuonna 2021 on ihan oikeasti mahdollista rakentaa koti useampaan paikkaan maailmassa, jopa lasten kanssa.

 

 

Kokonaan emme voisi Etelä-Ranskaan muuttaa, mutta kakkoskodiksi.. Meillä on paljon suunnitelmia laajentaa tulevaisuudessa elämää maailmalle ja tämä on näistä haaveista yksi. Ja kuten haaveilla yleensäkin, niillä joiden tarkoitus on toteutua, on tapana toteutua. Sen takia en tee koskaan suuria suunnitelmia, vaan mieluummin elän pää pilvissä haaveillen, samalla realistisena ymmärtäen, että mitä tahansa – suuntaan tai toiseen – voi tapahtua. Jo se, että antaa mielessään mahdollisuuden sille, että mitä tahansa voi tapahtua, sitä todennäköisemmin saa eteensä odottamattomia tilaisuuksia ja ihania yllätyksiä.

 

Manifestoinniksikin sitä kai kutsutaan, olen vain vähän huono näiden trendijuttujen kanssa enkä edes pidä sanasta manifestointi.

 

Mutta pidän Ranskasta. Rakastan Ranskaa. Ehkä vielä ihan vähän enemmän rakastan Kaliforniaa, mutta tiedän ikävät tosiasiat lähes 12 tunnin lennosta, 10 tunnin aikaerosta ja yli 9 tuhannen kilometrin etäisyydestä. Pidän silti aina oven auki ajatukselle siitä, että vielä joskus asun ja kirjoitan kirjoja Manhattan Beachin ensimmäisessä rantarivissä, mutta realisti sisälläni huutaa että tuo ei ole tämän vuosikymmenen agendalla, ei vaikka sitä kuinka manifestoisi. Ranskaan sen sijaan on lyhyt lento ja voisin matkustaa sinne vaikka viikonlopuksi koirien kanssa. Etelä-Ranskalta en odota ikuista kesää, niin kuin monet tuntuvat kuvittelevan, vaan ainakin itse arvostan sen vuodenaikojen mukaan vaihtuvia puolia. Herään eri tavalla eloon kesällä, mutta luulen sen johtuvan rauhoittumisesta talvella.

On varmasti olemassa ikuista rakkautta, mutta ikuiseen kesään en jaksa uskoa.

 

Uskon kuitenkin valoon, kauneuteen, rakkauteen, hyvään ruokaan, turkoosiin veteen, taiteeseen ja aina ihmeisiin.

Un jour.

 

 


23 elokuun 2021

Posted at 12:04h in Ajatukset, Oma elämä, Rakkaus ja suhteet by
16 Likes

 

Minut tunsi kaikki naiset kaupungin, ja minä kaikki naiset tietenkin.

Charmia riitti, vaikka jakaa muillekin. 

En tiedä minkälainen oli Casanova aikoinaan, mut sanon teille vaan.

Että jotain kyllä tiesin minäkin. 

 

Mä vannoin, etten koskaan mene naimisiin.

En rahojani tuhlaa sormuksiin.

En koskaan helly naisen kyyneliin. 

Mut surullinen on laulun loppu, arvaatko sen?

Mä ostin sormuksen.

Lopun laululleni silloin sanoin: ”Tahdon”.

 

Matti Johannes Koivu (Irwin Goodmanin lauluja – En kerro Kuinka Jouduin Naimisiin)

 

 

Aina kun sitä vannoo tai olettaa jotain, elämä päättää vähän sekoittaa pakkaa. Todistettavasti tätä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa.

 

Koko kosinta oli itselleni täysi yllätys, Hangossa juuri sellaisena maanantaina, kun ei ole käynyt lähes kahteen päivään suihkussa, on pukeutunut Lidlin huppariin, likaisiin shortseihin ja näyttää kerrassaan karmealta. Ei ollut punaisia ruusuja, kynttiläillallisia, huvijahteja ja viulisteja. Ja se on just hyvä niin.

Pidimme kihlauksen lähes kuukauden verran vain meidän välisenä asiana ja lopulta Ranskasta hankimme meidän näköiset ranskalaiset sormukset.

Olen muokannut tätä tekstiä luultavasti tuhat kertaa.

Kysyjille tiedoksi, emme pidä häitä. Olen enemmän maistraatin tyttöjä.

Rakastan sinua aina. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


11 elokuun 2021

Posted at 13:36h in Ajatukset, Ajatuksia, Lapset, Oma elämä by
6 Likes

 

Seitsemän vuotta sitten laskin päiviä tunteja.. Olisin raskaana enää viisitoista päivää.  Valmistauduin loputtomaan vauva- ja pikkulapsielämään, äitiyteen ja maailmaan, josta en tiennyt yhtään mitään. Elämänvaiheeseen, joka lopulta hujahti ohi silmissä. Kun tänään kirjauduin ensimmäistä kertaa Wilmaan, tuntuivat päiväkodin varavaatepussit ja koon 24 kumisaappaat kovin kaukaisilta.

Miksu aloitti tänään ensimmäisellä luokalla koulussa. 

 

Pieni, iso poika, joka ei osannut jännittää. Paitsi illalla nukkumaan mennessä kysyi, että voiko se opettaja vielä perua sen koulupaikan, että pääsenkö mä nyt varmasti sinne kouluun. Aamulla koulun pihalla ei näkynyt vielä tuttuja kavereita ja pikkuinen piileskeli aidan reunalla. Kun rakas ystävä käveli pihaan, jännitys unohtui saman tien ja luokkaan asteli reipas ja niin kovin rakas koulutiensä aloittaja.

 

Olen halunnut jo pitkään pitää perheeni pois täältä blogista ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta ensimmäinen koulupäivä saa tehdä tähän poikkeuksen. En voisi kirjoittaa ensimmäisenä koulupäivänä mistään muusta, kuin ensimmäisestä koulupäivästä. 

 

 

Miksun koulu on Helsingin Normaalilyseon ala-aste, joka on aivan ihana, pieni kyläkoulu keskellä kaupunkia. Luokkia on vain yksi per luokka-aste ja oppilaita maksimissaan 20 kullakin luokalla. Vanhan, historiallisen rakennuksen tunnelma yhdistettynä kovin sydämelliseen ja lämminhenkiseen henkilökuntaan toi heti mieleeni maailman ihanimman päiväkodin ja esikoulun, Engelin, jossa Miksu sai viettää varhaislapsuutensa leikintäyteiset arkipäivät. Olisinpa itsekin saanut kasvaa ja oppia tuollaisessa ympäristössä.

 

Siirtymä koulumaailmaan on lapselle iso, mutta sopeutuminen koulumaailmaan tuntuu olevan äidille vielä isompi askel. Samalla kasvoin yhdessä aamussa muka ihmisenäkin. En ole enää pikkulapsen äiti, olen nyt koululaisen äiti. Pienelle koululaiselleni toivon loputtomasti uteliaisuutta uusiin asioihin, kiinnostusta oppia, kärsivällisyyttä ottaa askelia välillä eteen ja välillä taakse, malttia keskittyä, sisua nousta aina uudelleen ylös ja suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan. Tuo matka päättyy vasta aikuisena, joten sen tukeminen on jo senkin puolesta niin valtavan tärkeää.

 

Odotan innolla läksyjä ja toki vähän myös sitä, kuinka äiti ei yhtäkkiä enää osaakaan mitään. Lukujärjestyksiä, iltapäiväkerhoa, ensimmäisiä kokeita. Uusia kavereita ja tarinoita oppitunneista. En ehkä ihan vielä edes ymmärrä miten isosta muutoksesta on kyse, mutta onneksi mieltä lämmitti ensimmäisenä aamuna innoissaan luokkaan juossut pieni pojankoltiainen. Vauvastani kasvoi pieni hulivili, joka naapurinpojan kanssa irrottaa salaa heiluvia hampaita solmimalla narun ovenkahvaan, tuo hämähäkkejä sisälle ja vie salaa äidin lompakosta jätskirahaa. Päivä päivältä koulun aloituksen myötä lapsi on itsenäisempi ja tälle täytyy antaa myös mahdollisuus. Onneksi koko kesä on harjoiteltu itsekseen olemista ja sitä, ettei äidin valvova silmä olekaan aina selässä. Uimataito on aika tärkeä juttu myös niissä elämän syvissä vesissä.

 

Tänään palaan kahden kuukauden tauon jälkeen salille. Sen jälkeen haen pikkuiseni koulusta ja menemme syömään hänen lempiravintolaansa.

Tästähän me on puhuttu jo vuosi. Että sit ekana koulupäivänä..

 

”Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää.

Välillä kolttosii tehdään mut kyl äiti ymmärtää..”