Tänään en olisi millään jaksanut herätä seitsemältä. Joogamatto odotti valmiina lattialla, illalla suunnittelin vielä aamun joogaharjoitusta ja tavoitteet olivat kaikin puolin korkealla. Nukkumaanmeno venyi ylimääräisellä tunnilla kun hetken ulkona (vesisateessa) olleet petivaatteet eivät olleetkaan siirtyneet itsekseen puhtaisiin lakanoihin. Ja itselleni tyypillisesti järjestin siinä samalla lakanakaapin, siivosin pikaisesti terassin ja viikkasin puhtaita tyynyliinoja. Vaikka kuinka muistutan itseäni, että unesta ei koskaan saisi tinkiä ja sängyssä pitäisi olla ihan viimeistään yhdeltätoista ettei aamu olisi yhtä kaaosta, lipsun tästä aivan liian usein. Varsinkin treenipäivien jälkeen tarvitsen vielä enemmän unta.

Herätyskellon soidessa en ensinnäkään olisi itse jaksanut herätä, kroppa tuntui eilisen salin jäljiltä ihan kankealta. Normaalisti vartin kasvo- ja hammaspesuihin kului yllättäen puoli tuntia, joogasta ei tosiaan ollut tänä aamuna tietoakaan. Juuri silloin, kun olisin sitä eniten kaivannut. Lasta ei saanut tietenkään millään hereille, hän raotti vapaaehtoisesti silmänsä siihen aikaan, kun yleensä on oltu jo puistossa leikkimässä. Eikä ihme, olin illalla niin kiireinen ruoanlaiton, omien töiden ja muiden kotitöiden kanssa, etten muka ehtinyt tarpeeksi ajoissa laittamaan pikkuista nukkumaan. Liian monta kertaa annoin periksi telkkarin katsomisessa, koska olihan mulla tässä vielä tätä hommaa.. Kiukutellen syötiin aamupalat, kinasteltiin lelupäivän lelusta ja puettiin vaatteita päälle. Ainut positiivinen ajatus oli, että hei, ei sada, tänään ei tarvitse kuravaatteita! Lenkkarit ja kollarit jalkaan ja menoks, ei oltu sentään kuin puoli tuntia normaalista aikataulusta myöhässä.

 

 

Kun vihdoin päästiin puistoon asti, kaikilla muilla lapsilla oli tietenkin ne kuravaatteet. Vaikka ei nyt varsinaisesti satanut, heidän vanhempansa olivat tietenkin varautuneet siihen, että mahdollisesti voi sataa, sillä ilma näytti ihan siltä. Ja koska koko yön oli satanut, maa oli märkää. Keli vaati kuravaatteita. Ei auttanut kuin myöntää oma erehdyksensä ja hakea ne kuravaatteet. Jotka normaalisti pakkaan aina mukaan, miksen tänään? Miksi annoin sen katsoa vielä illalla sitä telkkaria? Miksen ole edelleenkään ladannut sitä ruutuaikasovellusta (minusta ei ole sitä laskemaan), miksen tajunnut vain ennen ysiä viedä sitä sinne sänkyyn? Olisin ehtinyt joogata, olisin ehtinyt ajatella vähän pidempään sitä päivän säätä, olisin ehtinyt ensimmäistä kertaa tällä viikolla saattamaan Micaelin kävellen puistoon. Raitista ilmaa ja hyvää mieltä kaikille. Lopulta lähdin ajamaan töihin ärsyyntyneenä siitä, että olen ollut itsekäs ja huono äiti, joka ei jaksanut edes herätä tarpeeksi aikaisin.

 

 

 

 

Onneksi ison kahvikupillisen ja rauhoittumisen jälkeen tajusin, että tällaiset aamut tekevät minusta vain inhimillisen. Kun yksin hoitaa koirat ja lapsen, yrittää laittaa itsensä vähän nätimmäksi toimistolle menoa varten ja huolehtii, että kaikki syövät jotain muuta kuin muroja, on aika inhimillistä tehdä joskus vähän virheitä. Täydellisyyteen pyrkivän suorittajan roolimalli tulee vielä toisinaan esiin. Kuten tänä aamuna. Normaalisti olisin ajatellut, että mitäs sitten jos kerran sattuu olemaan vähän huonompi aamu, tämä kuitenkin poikkeaa tavallisesta ja tänään on taas uusi päivä mennä oikeaan aikaan nukkumaan. Meillä on ihanat ja tarkat rutiinit, joista on helppo pitää kiinni. Sitten välillä se suorittajapiru hyppää olalle ja muistuttaa, että on näitä nyt ennenkin sattunut, sä et vaan onnistu pitämään sitä palettia kasassa. Kaikki muut varmasti menevät nukkumaan aikaisin, vievät koirat yhdessä ulos ja lähtevät töihin etuajassa joogan ja ulkoilun jälkeen.

 

Niin varmaan. Tai jos pystyt tähän AINA, kerro salaisuutesi. Ihmisiähän tässä vain ollaan.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Olen varmasti sanonut ja kirjoittanut jo miljoona kertaa, kuinka minulla on maailman ihanin pikkuveli. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kahdeksan kuukautta, joten suhteemme on aina ollut todella läheinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa sen takia myös riitaisa. Viime viikolla äiti lähetti mulle meidän yhteiskuvia ja mun suosikkiposeeraus näyttikin olevan pikkuveljen kuristaminen, haha. Suurimman osan ajasta kuitenkin olimme ihan sovussa, vai kultaako aika muistot? No, eivätkö pikkuveljet olekin aina vähän tyhmiä? Lapsuudessamme äiti ja isä veivät meitä hienoihin juhliin ja erilaisiin arvokkaisiin tilaisuuksiin. Minä olin se, joka reippaasti esitteli itsensä lisäksi myös selän takana piileskelevän pikkuveljen (joka AINA kuiskasi ”Mirva, sano mun nimi”) niille kunniamerkkejä kantaville herroille, joille me sitten naureskeltiin kahdestaan kabinetissa, jossa pakoiltiin aikuisten tylsiä kestejä. Näin aikuisiällä, vaikka itse olen meistä vanhempi ja minulla on jo oma lapsi, olen tuntenut itseni kuitenkin ennemminkin pikkusiskoksi ja veljeni pikemminkin viisaaksi isoveljeksi. Harva se päivä kysyn neuvoa ja apua erilaisissa asioissa. Koulussa olin aina parempi (olin, ihan turha kiistellä) ja muistan monet kerrat miettineeni, että toi ei kyllä varmaan pääse edes lukioon. Mutta pääsihän se. Ja muutaman välivuoden jälkeen jatkoi vielä vähän pidemmällekin.

 

 

Tänään juhlitaan valmistujaisia. Mun koulunkäyntiä inhonneesta pikkuveljestä tuli nimittäin kauppatieteiden maisteri. Siinä vaiheessa kun pikkuveli avasi yliopiston ovet ja itse kannoin vastasyntynyttä lasta kotiin, mietin, että nyt on kyllä elämä vienyt kummalliseen suuntaan. Mutta sinne se vei, minne pitikin. Tiistaina juhlittiin viisivuotiasta Micaelia, tänään juhlitaan uutta ekonomia. Hyviä esimerkkejä siitä, että elämässä voi päästä ihan mihin tahansa. Niitä ovia vaan täytyy avata, nähdä ja kokea. Kuten joka päivä, tänäänkin saan olla valtavan ylpeä (pieni) isosisko, kun tuo 30 senttiä pidempi pikkuveli saa juhlistaa yhden oven sulkeutumista ja uusien avaamista. Elokuu ja koko kesä onkin hyvä päättää skoolaten uudelle alulle. Vitsi, kuinka onnellinen mä olen mun ihanasta perheestä. Meitä on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Plussaa pikkuveljelle muuten myös täydellisestä naismausta. Tänään on sinun päiväsi, sylin täydeltä onnea rakas Markus! ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, niin rauhoittumista ja ihmissuhdetaitoja. Paahdoin menemään täysillä aivan liian monta vuotta, en koskaan pysähtynyt enkä kuunnellut edes oman kehon ja mieleni varoitusmerkkejä. Eikä ihme, että siinä samassa unohtaa itsensä ja sulkee silmänsä omilta ongelmilta ja ajatuksilta. Vuosi sitten oli pakko muuttaa suuntaa, kun fyysinen terveys petti eikä se henkinenkään puoli ollut millään lailla hyvissä kantimissa. Pysähtyminen paitsi paransi terveysongelmiani, se opetti paljon elämästä. Uuden, hitaamman elämäntyylin omaksuminen ei tapahtunut millään lailla hetkessä. Pikemminkin vasta tänä kesänä aloin oivaltaa, kuinka olen rauhoittunut enkä stressaa enää lainkaan samoista asioista saati samalla tavalla kuin aiemmin. Ja kun osaa pysähtyä ja olla, oppii samalla paljon itsestään ja ihmisistä ympärillä. Minut valtaa usein sellainen sisäinen rauha, tietynlainen tyyneys ja viisaus joka tuntuu juontavan juurensa nimenomaan siitä pysähtymisestä ja tarpeeksi hitaasta elämästä.

 

 

Yhtäkkiä on ollut paljon helpompaa analysoida mielessään omaa ja muiden käyttäytymistä. Ymmärrän tekoja, niiden seurauksia ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin koskaan ennen. Mulla ei ole enää mitään tarvetta olla aina oikeassa, pikemminkin väittelyissä yritän ymmärtää vastapuolta ja hänen näkökulmaansa. Temperamenttiseksi joka suuntaan sinkoilevaksi ihmiseksi hämmästytän usein itsenikin sillä rauhallisuudella ja varmuudella, että mun paikka on tässä ja nyt. Toisaalta, ehkä olen vain löytänyt elämässäni nyt siihen tilanteeseen ja siihen pisteeseen, missä mun kuuluu olla. En yhtään ihmettele kun sanotaan, että onnelliset ihmiset menestyvät helpommin. Hulluintahan tässä on se, että kun en ole jatkuvasti säntäilemässä joka paikkaan ja tekemässä sataa asiaa yhtä aikaa, saankin paljon enemmän aikaiseksi. Kun en stressaa, nukun paremmin ja uni on laadukkaampaa. Herään helposti joogaamaan seitsemäksi ja puoli tuntia matolla antaa koko päivälle ja ajatuksille aivan uuden suunnan. Se positiivinen noidankehä. Tätähän on helpompi hehkuttaa nyt, kun olen onnistunut muuttamaan tapojani ja ajatteluani. Sen takia halusinkin kirjoittaa, miten pääsin tähän pisteeseen. Mitä keinoja minulla oli rauhoittaa levoton mieli ja jatkuva stressi sekä ahdistus?

 

 

Aloin keskittyä niihin hetkiin ja asioihin, jotka toivat minulle hyvää oloa ja rauhan tunnetta. Siisti koti oli oikeastaan ensimmäinen. Kun keittiön on vallannut kaaos, kylpyhuone on täynnä pyykkejä ja varastoon vietävät tavarat täyttävät eteisen, en voi hyvin. Feng Shuin mukaan kyse on energioista ja niiden liikkeistä, hyvien blokkaamisesta ja pahojen kerääntymisestä. Koska voin paljon paremmin siistissä kodissa, uhraan mielelläni vaikka yhden illan viikosta pelkälle siivoukselle ja kodin järjestyksen ylläpidolle. Silloin ei tarvitse olla jatkuvasti tekemässä jotain eikä voida pahoin ympäristössä, joka on täynnä sitä huonoa energiaa. Kiukku ja ärsytys kaikkoavat treenillä. Juoksulenkki käy nykyään terapiasta, sinne on vain ensin lähdettävä vaikka sitten pakolla, ennen kuin liikuntaan jää koukkuun. Sellaisina viikkoina, kun olen treenannut päivittäin, havaitsen sen rauhallisuuden ja tyyneyden joskus jopa kesken työpäivän. Urheilussa on taikaa. Silloin kun en viime vuoden lopulla pystynyt urheilemaan, kävin kuitenkin väkisin kävelyillä vesi- ja räntäsateessakin, joogasin ja opettelin hierojan suosituksesta rauhoittavia hengitysharjoituksia. Niistä oli todella paljon apua, kuten säännöllisestä hieronnastakin. Avantouinti rauhoittaa yliaktiivista mieltä ja kehoa, siihen jäin aivan koukkuun viime vuonna.

 

 

Pyrin myös puhumaan – aina kun joku painaa mieltä, avaan suuni ja yritän selvittää asiat. Olen opetellut sanomaan ei ja pyrkinyt sietämään epätäydellisyyttä. Välillä se on, anteeksi nyt vaan, ihan s**tanan vaikeaa, mutta muu ei auta. Kukaan, ei edes se ihailemasi somepersoona, ole jatkuvasti täydellisen kauniisti pukeutunut, tehokas, siisti ja hyvällä tuulella. On myös jännä huomata, mikä merkitys puhtaalla, kauniilla ja värikkäällä ruoalla on hyvinvoinnille. Sitä on kiva tehdä, vielä kivempi syödä ja vaikutus jatkuu vielä pidempäänkin, tiedät ravinneesi kehoasi oikein.

Samalla olen havahtunut myös siihen, kuinka paljon aiemmin yritin miellyttää ihmisiä ja ajattelin mitä muut minusta ajattelivat. Hain hyväksyntää eri keinoilla, halusin olla kaikkien mielestä kiva ja olin huono sanomaan ei. Samalla päästin lähelleni negatiivista energiaa esimerkiksi ihmisten ja hankalien ystävyyssuhteiden muodossa. Nykyään mulla on vähemmän ystäviä, en välitä mitä muut ajattelevat ja otan joskus itselleni mieluummin sen vittumaisen ihmisen maineen, kuin että esittäisin pitäväni ihmisistä tai asioista, joista en oikeasti pidä. Elämä on liian lyhyt sietämään negatiivisuutta. Täällä on tarkoitus olla onnellinen.

 

 

Oikotietä siihen onneen ei tässäkään tapauksessa ole. Ei kai kenellekään voi olla täysin suoraa ratkaisua, miten toimia kun stressi ja ahdistus kasvavat liiallisiin mittasuhteisiin. On pakko vähentää ja hidastaa tahtia, mutta se ei ole helppoa. Joskus psyykkisille oireille ei löydy edes järkevää selitystä omasta elämästä, silloin kannattaa käydä vaikkapa kattavissa verikokeissa. Oireet voivat johtua fyysisen puolen ongelmista, kuten vitamiinin puutoksista tai vaikkapa alhaisista rauta-arvoista. Väitän, että huono stressinsietokykyni sekä ahdistukseni kumpusivat osittain myös vakavasta raudanpuutteesta. Negatiivista noidankehää aiheuttivat fyysiset oireet, uupumus ja jatkuva ärsytys, jotka vain lisäsivät stressiä. Kun niitä yritti lievittää liian kovatehoisella liikunnalla, stressi syveni syvenemistään ja pian oltiinkin jo pohjalla. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tämäkin piti käydä läpi, sillä vasta nyt tiedän omat rajani ja tunnistan ajoissa, jos jokin ei ole ihan normaalia. Hassua, että vuosi sitten en osannut lainkaan nauttia elämästä, koin kaiken vain suurena taakkana, vertailin jatkuvasti itseäni muihin enkä ollut tyytyväinen mihinkään. Stressasin pienimpiäkin asioita, ahdistuin ihan kaikesta, en pitänyt lainkaan arjesta saati jaksanut suunnitella tulevaa. Olin niin rauhaton ja negatiivinen, etten nyt edes tunnista itseäni niistä ajoista kun tarkastelen elämää taaksepäin. Jokaisen on vain tehtävä se matka itseensä, etsiä ne omat keinot rauhoittua ja vähentää kaikkea ylimääräistä. Pelottavan paljon tapahtuu jo sillä, että alkaa tarkkailla puhelimen ruutuaikaa ja vähentää sitä huomattavasti.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian