Postauksen hieman provosoiva kuvitus ehkä karkoittaa herkimmät mielensäpahoittajat jo nyt. Ja hyvä niin. Multa on kysytty niin usein tätä silikoniasiaa, niin hyvällä kuin pahalla, että ajattelin tehdä siitä nyt ihan oman postauksensa. On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka ihmiset suhtautuvat rintaimplantteihin. Ne jakavat valtavasti mielipiteitä ja usein silikonit, eli implantit (en tykkää tuosta termistä ’silikonit’ yhtään) koetaan varsin negatiivisena asiana. Aihe kuitenkin kiinnostaa todella monia. 

En ole koskaan salaillut asiaa mitenkään, mutta en myöskään tuo tissejäni esille sen kummemmin. Mulla on siis rintaimplantit, jos nyt joku ei vielä tiennyt. En tiedä miten paljon toiset tuijottelevat tissejäni, mutta joskus keskustelupalstalla on spekuloitu aihetta, toisaalta edes kaikki ystävänikään eivät välttämättä tiedä rintojen suurennusoperaatiostani. Halusinkin kirjoittaa aiheesta nyt täysin omasta näkökulmastani.

Halusin aina isommat rinnat. Koin jo vuosia ennen implanttien laittoa, että silloin olen naisellisempi. En hakenut niillä mitään itsevarmuutta enkä huomiota. Sitä niillä kyllä saa jos haluaa vääränlaista huomiota, jota en itse kyllä arvosta pätkääkään.. Olisitko itse otettu siitä, että joku kiinnostuu sinusta rintojesi takia? Tuskin. Tai jos olet, tee arvomaailmallesi jotain ja äkkiä. On kiva näyttää hyvältä muiden silmissä, mutta kauneus on kyllä jotain aivan muuta kuin ihon alle laitetut kaksi silikonipalloa.

Niin, hain ainoastaan naisellisuutta ja tasapainoa kroppaani. Niin että se miellyttäisi omaa silmääni. Oli kiehtova ajatus, että voisin leikkauksella tehdä vartalostani sellaisen, kuin olin aina halunnut.

Ja niin minä teinkin. Rinnat eivät lisänneet itsevarmuuttani. Itsevarmuuteeni ovat vaikuttaneet aivan muut asiat, kuten esimerkiksi äitiys ja oikea seura. Mutta rinnat lisäsivät naisellisuuttani. Olin tyytyväisempi kroppaani, joten sen kautta ne ehkä myös lisäsivät onnellisuuttani. Minulla ei ollut mitään sen suurempaa syytä rintojen suurennukseen kuin tuo vartalon muokkaaminen naisellisemmaksi.

Mutta, en menisi uudestaan. En ole katunut leikkausta missään vaiheessa. Silikonit ovat osa minua, enkä nyt lähtisi niitä poiskaan ottamaan, mutta jos nyt pitäisi lähteä leikkaukseen, jättäisin väliin. Pidin tyytyväisyyttä omaan vartalooni ennen liian tärkeänä, nykyään se ei ole sitä ollenkaan. Naisellisuus on minulle myös jotain aivan muuta kuin isot rinnat. Implantit hankaloittavat jonkin verran elämää sillä ne painavat ja heikentävät ryhtiä. Vatsallaan oleminen ei ole niin helppoa kuin ennen. Muuten en edes ajattele niitä enää, unohdan implanttien olemassaolon aina siihen asti, kunnes joku niistä huomauttaa. Olen miettinyt usein, kannattiko leikkaus? Toisaalta kannatti, sillä hetkellisesti se lisäsi onnellisuuttani. Mitään, mikä tuo hyvää mieltä, ei pitäisi katua. En kuitenkaan haluaisi olla esimerkki ihmisestä, joka on tullut onnellisemmaksi muokkaamalla vartaloaan keinotekoisesti. Toisaalta olen ainakin siinä asiassa rehellinen. Implantit tekivät musta joskus onnellisen, eivät tee enää. Siksi kannatan ehdottomasti ajatusta, että kauneusleikkauksissa olisi korkeampi ikäraja kuin se täysi-ikäisyys.

Mutta, lopuksi pieni infopaketti aiheesta jos olet vakaasti päättänyt jo hankkia silikonit. Silti, suosittelen miettimään vielä hetken.

Laitoin omat implanttini Suomessa. En tuomitse ketään etelään lähtenyttä, mutta itse en lähtisi Viroon. Turvallisuus, jälkitarkastukset ja yöksi kotiin pääseminen olivat asioita, jotka saivat minut valitsemaan Suomen. Helsingissä on monta hyvää paikkaa, itse valitsin Helsinki Clinicin ja olen ollut päätökseeni 100% tyytyväinen. Henkilökunta ja leikkauksen lopputulos olivat jopa parempia kuin mitä olin ajatellut.

Leikkaustapa on tietysti yksilöllinen, mutta suosittelen lämpimästi laittamaan implantin ainakin osittain rintalihaksen alle jos omaa rasvakudosta ei juurikaan ole. Silloin se ei näy eikä tunnu yläosasta ollenkaan. Omani ovat puoliksi lihaksen alla, jolloin yläosa näyttää ihan ”normaalilta” mutta alaosassa on kumartuessa implantista syntyviä ns. poimuja/aaltoja. Ne näkyisivät myös yläosassa jos implantit olisivat kokonaan rintalihaksen päällä.

Implantin valinta on tietenkin myös yksilöllistä, joten en takerru tähän lainkaan. Omani ovat pyöreät, mutta alasti ollessani ne myös näyttävät epäaidoilta. Ystävälläni on pisaranmuotoiset implantit ja ne näyttävät aivan luonnollisilta isoilta rinnoilta. Tämä tietysti riippuu ihan siitä, millaista lopputulosta haet. Lähdin leikkaukseen vähän sellaiselta ”jos kerran laitetaan niin laitetaan sitten niin että näkyy” -asenteella, mutta se oli ehkä virhe. Vaikka omat rintani ovatkin nykyään melko suuret verrattuna edelliseen, en kuitenkaan korosta niitä enää pukeutumisellani. Pikemminkin vähän jopa piilotan.

Leikkaus itsessään on yllättävän iso. Minulle on tehty sektio, joka luokitellaan nykyään isoksi avoleikkaukseksi. Sektiosta ja siitä toipumisesta verrattuna implanttien laittoon ei voida puhua samana päivänäkään. Rintaleikkaus vie sektion kauheudessaan ihan 6-0.

Kivut olivat aivan hirveät. Vaikka sain todella vahvat kipulääkkeet, olin todella, todella kipeä. Sektion jälkeen kävelin 4. päivänä vaunulenkkejä, rintojen suurennuksen jälkeen talutin viikon päästä hädin tuskin parikiloista koiraa sataa metriä pidemmälle. Kivun kokeminen on yksilöllistä ja riippuu toki paljon leikkaustavasta, mutta ainakin minut ne kivut yllättivät ihan kunnolla. Kannattaa muuten varmistaa, ettet saa antibiooteiksi fluorokinoloniantibiootteja. Toisille ne toki sopivat, mutta itse saan niistä paniikkikohtauksia, joten olen tässä aina tarkka, ettei niitä määrätä.

Paraneminen on nimittäin hidasta. Vasta 4 viikkoa leikkauksen jälkeen pystyin kantamaan normaalisti isoa painavaa käsilaukkuani ja silloin taisin jopa lentokentällä nostaa itse matkalaukkuni hihnalta. Sekin tosin edelleen vähän sattui. Rintaa en treenannut salilla yli puoleen vuoteen koska se tuntui niin pahalta. Luulin olevani paljon nopeammin takaisin kunnossa. Verrattuna esimerkiksi siihen sektioon, jossa olin salilla jo 6 viikon päästä leikkauksesta.

Kannattaa varata riittävästi sairaslomaa jos sellaista tarvitsee, apua kotiin ensimmäisiksi päiviksi, useita tyynyjä sänkyyn sillä sieltä ei niin vain noustakaan ylös, helppoa syötävää sekä paljon kipulääkettä. Mitään ei pysty aluksi nostaa, etenkään käsiä ylös. Hiustenpesuapu oli itselleni ainakin todella tervetullutta ja kunnon tukiliivit pelastivat monta itkuista yötä. Ihan oikeasti itkin sitä kipua, niin hirveetä se oli. Rinnat näyttävät aluksi aivan kauheilta ja luonnottomilta, eivätkä ne liiku. Leikkauksen jälkeen koko kroppa on muutenkin täynnä nestettä, joten olo voi olla aika hurja. Kuitenkin kun paraneminen lähtee käyntiin, se edistyykin nopeasti. Ensimmäiset kunnolliset rintaliivit kannattaa ostaa vasta kuukauden-kahden kuluttua leikkauksesta, sillä rintojen koko ja muoto on niin erilainen siihen asti. Käytin ensimmäisen kuukauden ajan pelkkiä urheiluliivejä sekä leikkauksen jälkeen pidettäviä tukiliivejä.

Niin ja tietysti se hinta. Leikkaus maksoi kokonaisuudessaan vajaat 5 000 euroa. Tämänhetkisistä hinnoista en osaa sanoa. Niin ja kaiken maksoin ihan itse omilla rahoillani, ettei nyt kukaan kuvittele mitään muuta.

Saa kysyä ja kommentoida sekä kertoa vaikka omia leikkaustarinoita, on aina kivaa vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia aiheesta vaikka olisitkin eri mieltä.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Lähellä on ollut nyt niin monta sellaista tapausta, kun parisuhteessa on oltu suorastaan sokeita, että halusin kirjoittaa aiheesta. Kirjoitin keväällä, kuinka huonosta parisuhteesta täytyy vaan päästää irti. Sain hiljattain viestin lukijaltani, joka kertoi saaneensa postauksistani sen viimeisen tarvittavan rohkaisun ja voimaa eropäätökseen, ja että päätös oli ollut ehdottomasti oikea ja parisuhde virhe. Aloin ihan itkeä. On uskomatonta, kuinka paljon voikaan pienellä, mutta tärkeällä asialla vaikuttaa.

Olen ihmetellyt, miksi ero tulee usein toiselle osapuolelle niin yllätyksenä. Minullekin on tullut vastaava tilanne vastaan omassa erossani. ”No en mä nyt oikeasti ajatellut, että sä haluat erota..” Joo ihan huvikseni olin sitä puhunut toista vuotta? ”En mä olis uskonut, että se lähtee..” Jos itse käyttäytyy kuin idiootti, kyllä se toinen varmaan ennemmin tai myöhemmin siitä lähtee. ”En mä usko että se oikeasti mua pettää.” No varsinkin siltä pettämiseltä suljetaan aivan liian usein silmät. Ei ehkä haluta uskoa sitä pahinta skenaariota?

En voi väittää olevani itsekään mikään parisuhteiden asiantuntija, saati täydellinen kumppani, en todellakaan. Mutta en ole sokea ihmissuhteideni tilalle. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista kuulla, jos teillä on kokemuksia siitä, kuinka esimerkiksi ero yllättää. Olen kuullut paljon tapauksia, jolloin ero on tullut täysin shokkina. En sano tätä missään nimeässä mitenkään pahalla, mutta olen ihmetellyt sitä. Varsinkin jos on oltu vuosia yhdessä, eikö toisen muuttunutta käytöstä muka ole voinut huomata? Jos parisuhde voi hyvin, ei kai yleensä erota? 

Asian toinen puoli tulee taas vastaan silloin, kun halutaan vain sulkea silmät huonolta suhteelta ja kieltää ongelmat. En osaa kuvitellakaan, kuinka raskasta tuollaisessa tilanteessa voi olla. Olen kuullut myös perustelun ”mun on vaan pakko tyytyä tähän”. Ei, mihinkään ei pidä tyytyä. Ei ikinä. Sinä ansaitset parhaimman mahdollisen parisuhteen. Ansaitset sen jalat alta -tyypin, sen onnentunteen kun et itsekään usko sen olevan todellista, jokailtaisen hyvänyönsuukon ja ihmisen, joka haluaa aidosti jakaa elämänsä kanssasi. Jos sellaista ei löydy, on ehkä parempi olla yksin. Olisi aivan kamalaa vain tyytyä johonkin.

Parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta jos niitä tekee vain toinen, suhde ei toimi. Tiedän, että eroaminen on joskus ihan helvetin hankalaa, mutta huonossa suhteessa kenenkään ei pidä roikkua. Siinä tuhlaa vain molempien kallisarvoista aikaa. Havahduin taas viime viikolla siihen, että elämä on niin kovin lyhyt ja arvaamaton. Suhde, jossa on paha olla, ei ole aikasi tuhlaamisen arvoista. Parempaa on varmasti tarjolla. Ja jos parisuhteesi on edelleen hyvä, pidä silti sille ne silmät auki. Puhu, kuuntele ja tee sen eteen töitä.

 

 FACEBOOK / INSTAGRAM mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Oli aivan älyttömän kylmä. Heräsin perjantain ja lauantain välisenä yönä, mittari näytti -34 pakkasastetta. En oikeastaan koskaan herännyt kesken unien, enkä varsinkaan vienyt koiraa ulos keskellä yötä. En ennen sitä yötä, enkä sen jälkeen. Mietin siinä lasketteluvaatteitani aamukolmelta pukiessa, että tässä yössä on jotain outoa. Seisoin Lilan kanssa ulkona ja tuijotin vain tähtitaivasta. Oli outo olo.

Siitä on kohta seitsemän vuotta. Silti, muistan seuraavan aamun aamiaiseni. Muistan biisit, joita kuuntelin aamupäivällä salilla. Muistan purevan pakkasen ulkoillessa, puhelut iltapäivällä äidiltä. Puhelut, joihin jätin vastaamatta, koska oli niin kylmä, etten voinut ottaa hanskoja pois kädestä. Olin tankkaamassa autoa, kun äiti soitti uudestaan. Ainiin, unohdin soittaa takaisin. En muista mitään matkasta huoltoasemalta kotiin. Muistan vain äidin sanat. ”Iskää ei enää oo.” Seuraava muistikuvani on, että itkin hysteerisenä kotipihallani ilman kenkiä. Mikään, ei mikään, ikinä, ole tuntunut niin pahalta.

Mä olin aina iskän tyttö. Ihan pienestä lähtien, me oltiin ihan samannäköisiäkin. Sisältä vielä enemmän yhteistä. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän tunnistan meissä samoja piirteitä. Ensimmäisen vuoden ajan itkin ihan joka ikinen päivä. Isäni asui Maarianhaminassa. Vaikka näimme harvoin, puhuimme puhelimessa oikeastaan päivittäin. Päivä, jolloin iskä ei olisi soittanut, oli outo. Silloin soitin yleensä itse. Iskä sanoi aina rakastavansa. Niin minäkin.

On oikeastaan aika hullua ajatella, ettei isäni tiedä mitä tällä hetkellä teen. Eikä hän tiedä, että hänellä olisi nyt kaksivuotias lapsenlapsi. Koska jotenkin vain tiedän, että iskä tietää. En voi olla itkemättä, kun ajattelenkin, kuinka paljon hän olisi Micaelia rakastanut. Tai rakastaa, tuolla jossain.

Elämä ilman isää on yllättävän erilaista kuin ennen. Isäni kuoli täysin yllättäen, keskellä sitä kylmää pakkasyötä. Meni pitkään, kun mietin usein koiralenkeillä, että soitan. Moni juttu oli sellainen, että ajattelin ensimmäisenä kertovani iskälle. Ensimmäinen kesä, isänpäivä ja joulu olivat haikeita. Etenkin se joulu. 20 yhteistä joulua ja yhtäkkiä en voikaan miettiä lahjaa, en syödä isän tekemää kalaa enkä käydä hänen kanssaan hautausmaalla. Sen sijaan menen sinne hautausmaalle viemään hänelle sen kynttilän. Ensimmäisten vuosien aikana kävin todella usein isäni haudalla. Saatoin istua siellä kesäiltoina vaikka kuinka pitkään ja jutella itsekseni. Pahinta siinä surussa oli se, kun tuntui että jäi niin paljon sanomatta. Ei ehtinyt hyvästellä, ei ehtinyt kertoa ihan kaikkea. Mutta mä luulen, että iskä tiesi kaiken. Ainahan se tiesi, mitä vain kerroin omasta elämästäni, ”No mä arvasin.”

Olen oppinut elämään surun kanssa nyt jo ihan hyvin. Kultaiset muistot ovat vahvempia kuin paha olo. Isänpäivänä käyn viemässä sen kynttilän haudalle, sytytän varmasti kotonakin yhden. Minulla ei ole vuosiin ollut isoisiäkään, ketä muistaa isänpäivänä. Siksi isänpäivä on tavallaan joka päivä. Sillä muistan isäni aivan joka ikinen päivä. Minulla on edelleen hänen numeronsa puhelimessani, tavaroita ja vaatteita. Vahvimpia ovat silti ne muistot. Muistan isän tuoksun, ne aina lämpöiset kädet. Äänen ja tietyt sanat, joita hän usein käytti.

Sunnuntaina on seitsemäs isänpäiväni ilman isää ja edelleen on aivan älyttömän kova ikävä. ♥

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian