Ihan hiljaa narisevat köydet. Ei liian kovaa ääntä, silloin on solmittu yleensä väärin, opetti iskä. Suojaisat poukamat, kaiteella kuivuvat pyyhkeet. Saunakassi, jaloissa vuosien myötä pehmenneet purkkarit ja se aamukahvi hiljaisuudessa, josta voi kaupungissa vain unelmoida. Aika on pysähtynyt saaristossa. Meriveden hiomat sileät rantakalliot, auringon haalistamat ex-punaiset poijut. Tää vaan on parasta Suomessa.

 

 

En ole oikein koskaan ollut mikään kotimaan matkailija. Viimeisten vuosien aikana ajatukseni ovat kuitenkin sen(kin) osalta muuttuneet. Suomen matkailua ei enää brändätä pelkäksi landeksi, järvimaisemaksi tai Keski-Suomen kaupungeiksi, joiden tarkka sijainti ei ole mua kiinnostanut oikeastaan ollenkaan. Luonto on ainutlaatuinen valttikortti, jota on nyt onneksi alettu hyödyntää. Sillä eihän tällaista ole missään. Saariston lisäksi Lapin lumo on toinen, joka huumaa minut joka talvi. Jos onnellisuutta voisi kuvata, kuvassa olisivat lumen peittämät puut ja hiihtolatu tai punaiset venevajat, harmaantuneet laiturit ja kelopuun nokassa kirkuva lokki.

 

 

Ihminen kuuluu luontoon. Henkeen ja vereen kaupunkilainenkin rakastaa tätä. Saaristossa tuntuu, kuin olisi kotona. Vain alle tunnin matkan päässä kotoa voin käydä yhdeltätoista illalla alasti meressä uimassa, koirat saavat juosta vapaana rantakallioilla ja aaltojen lisäksi ainoaa ääntä pitävät vain linnut. Täällä ei kaipaa musiikkia, ei asfalttiteitä, ei meikkipussia. Hyvinvointini kulmakiviin kuuluu ehdottomasti luonnossa vietetty aika. Olin kaikki lapsuuden kesät aina saaristossa, ja tänne mä kuulun edelleen.

 

 

Jos voit vielä yhden asian lisätä kesän bucket listallesi.. Mene saareen.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

 


 

Tiesitkö, että olen ihan viimeisen päälle hihhuli ja uskon kaikkeen yliluonnolliseen ja johonkin korkeampaan voimaan? Viime yönä näin unta, että lapsuudenystäväni kuoli. Kuolema unessa tietää tosin käänteisesti aina hyvää. Se on merkki uudesta alusta. Heräsin mitä kauneimpaan kesän ensimmäiseen päivään. Kuu on vaihtunut nyt ihan oikeasti kesäkuuksi. Koulunsa päättäville täydellinen päivä. Vaikka iltapäivä ja ilta on kulunut ainakin täällä saaristossa sadetta pidellen, juuri silloin paistoi kun pitikin. Aika tyypillinen kesäkuun ilma, eikö? Ilmassa on vain uusi alku eikä kukaan tiedä mitä tästä kesästä tulee.

 

Koulut ovat päättyneet, kesäloma on alkanut. Se oli joka vuosi niin suuri käännekohta pienelle tytölle. Kesäloma, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Vaikka nyt teenkin kokoajan töitä, olen yrittänyt elää tuota kesälomaa uudestaan. Ajatuksissani kesä kun on juuri siinä, kesäkuun alusta elokuun puoliväliin. Ehkä se voisi olla sitä myös nyt, ainakin lomaa siitä jatkuvasta suorittamisesta ja muka-kiireestä. Mulla ei edes ole enää mikään oikea kiire mihinkään.

 

 

Koulujen loppuminen ei kuitenkaan ole pelkän kesäloman alkua. Se on monille täysin uusi alku koko elämälle. Uusi opiskelupaikka, työelämään siirtyminen, ehkä lapsen muutto kotoa? Tämä kesäkuun ensimmäinen on suuri päivä. Muistan oman lakkiaispäiväni kuin eilisen, vaikka siitä on jo 11 vuotta. Äidin tekemät lusikkaleivät, iskän ruoat ja boolin. Täydellisen aurinkoisen sään, ihanat vieraat, mutta myös sen jännityksen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mihin minä menen, mihin elämä minua vie? Moni asia meni aivan toisin kuin kuvittelin, mutta uskon tarkoituksiin. Jos sinä, tänään lakkisi päähän painanut uusi ylioppilas et pääsekään sinne kouluun mihin niin kovasti halusit tai sinä kesälomasi aloittava et saanutkaan sitä unelmien kesätyöpaikkaa, sillä oli tarkoitus.

 

 

Älä koskaan lakkaa uskomasta itseesi ja unelmiisi. Mulla oli aina visio aivan erilaisesta elämästä mitä elin silloin ylioppilasjuhlapäivänä. Vaikka olin silloin onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä minulla oli, jossain sisälläni tunsin kuuluvani muualle. Olen aloittanut opiskelut kahdessa eri korkeakoulussa aivan eri alalla. Toisen tutkinnon suorittanut lähestulkoon loppuun (jos kiinnostaa miksen ole koskaan valmistunut sairaanhoitajaksi, kysy niin kerron – siihen on syy miksi olen jättänyt tarkoituksella viimeiset 10 op suorittamatta) mutta kumpikaan ei ollut sitä mitä lopulta olen nyt päätynyt tekemään. On hienoa jos tietää mitä haluaa jo silloin ylioppilaslakkia päähän painaessaan. Samaa toivon omalle pojallenikin. Itse aion ohjata häntä akateemiselle uralle jo ennen ensimmäistä luokkaa, mutta tiedän jokaisen tekevän lopulta omat ratkaisunsa. Ja aina kannattaa kokeilla, jos ei ole ihan varma. Enemmän kaduttaa tekemättä jättäminen kuin itse tekeminen.

 

Sillä tänään koulunsa päättäville toivon ennen kaikkea rohkeutta. Sitä samaa rohkeutta, millä itse menin uimaan mereen hyisen kylmänä toukokuun iltana. Ennen en koskaan uskonut pystyväni. Vihasin kylmää vettä, vapisinhan jo uima-altaankin reunalla lomareissulla. Äiti houkutteli avantoon, en koskaan suostunut mukaan. Kunnes pari vuotta sitten päätin, että minähän menen tuonne mereen. Rohkeus näyttäytyi sillä hetkellä, kun varpaat osuivat tummanvihreään, hyytävään ja pimeään veteen. Sinne oli vain mentävä, rohkeus ei jättänytkään enää vaihtoehtoa jänistämiselle. Kun kerran pystyin, pystyin toistekin. Aloin käymään avannossa, viime talvena kävin siellä ensimmäisen kerran jopa ilman saunaa yli -20 asteen pakkasessa. Vaikka voin nyt sanoa jopa nauttivani kylmästä vedestä, joka ikisen kerran portaille astuessani muistan miten joskus pelotti. Silloin tiedän, mitä on olla rohkea. Ja pystyn siihen aina uudestaan ja uudestaan. Se on sitä samaa rohkeutta, jota tarvitsin silloin kun muutin käytännössä yksin, ilman yhtään ystävää, pienenä tyttönä pääkaupunkiseudulle. Samaa rohkeutta, jolla selvisin pääsykokeista ja ensimmäisistä päivistä uusissa työpaikoissa. Samaa rohkeutta, jolla kannoin tavarani pois ensimmäisestä omistusasunnostani ja suljin oven parisuhteeseen jossa en oikeasti koskaan halunnut olla. Sitä rohkeutta, jolla sanoa ei raskaudenkeskeytyslääkärille ja kantaa lapsi ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiin.

 

Kesäkuun ensimmäinen. Tää on uusi alku ja me pystytään ihan mihin tahansa.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Aiemmin tällä viikolla jo ajatuskin pojan päästämisestä Ruotsin risteilylle tuntui kauhealta, ehdimmehän olla yhdessä Monacosta paluuni jälkeen vain pari päivää. Kävin pikakelauksella mielessäni läpi kaikki huonon äidin ajatukset ja lapsen hylkäämiskokemukset, mutta ei tarvittu kuin nopea kyselytuokio neljävuotiaalta ja mieli muuttui taas valoisammaksi.

 

Äiti, milloin me lähdetään? Äiti, monta yötä pitää vielä nukkua? Äiti, mä niin odotan että pääsen tädin kanssa laivalle! 

 

Tänään vein pikkuisen Olympiaterminaalin eteen ja se lähdön riemu oli aivan käsinkoskeltavaa. Nopeat pusut äidille, tädin ja serkun kanssa riemusta kiljuen, omaa pientä matkalaukkua perässä raahaten, kohti laivaa. Siinä kohtaa ei voi itse olla huono äiti eikä lapsi voi olla muuta kuin äärimmäisen rakastettu ja parhaimmassa mahdollisessa seurassa. Yhtä hymyä itse kukin.

 

 

Jokainen vanhempi varmasti tietää sen olon, kun vie lapsen hoitoon ja lähtee yksin kotiin. Tai kun lapsi jää kotiin hoitoon ja äiti tai iskä lähtee yksin ulos (kutsutaan toisinaan myös voitontanssiksi). On tavallaan hetken aikaa helpottunut – kun ei tarvitse olla ihan niin läsnä ja valveutunut jatkuvasti. Yksin reissatessani rakastan aina ihan erityisesti sitä tunnetta kun minun ei oikeasti tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni. Sellainen turha valppaus ja stressi häviävät äkkiä. Siitä nauttii hetken aikaa, mutta äkkiä sitä jo kaipaa pientä höpöttäjää ja mamman viereen kömpijää. On kuitenkin aivan eri asia olla itse reissussa, kuin nyt kun lapsi on reissussa.

 

Ajettiin laivaterminaalista Kämpin spahan. Kolme tuntia vierähti saunassa ja hoidoissa helposti. Kotimatkalla poikettiin Frida’siin syömään, illallinen venyikin yhtäkkiä kolmetuntiseksi maistelumenuksi sekin. Valoisa alkukesän ilta muistutti sinkkuajoista. Treffeistä, jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään, myöhään venyneistä juhlista, aikaisista töihin kävellyistä aamuista. Havahduin siitä sitten ajatukseen, että onpa hullua kun me ollaan kaksin. Lähes koko parisuhteemme ajan meitä on nimittäin ollut kolme. Välillä mietin millaista elämä olisi, jos emme olisikaan saaneet tuota pientä haikaran ylläriä. Mitä jos olisimmekin kaksin? Varmasti tavallaan helpompaa, mutta niin paljon tyhjempää. Rakastan tätä vapaa-aikaa, mutta perheen merkitystä ei voi kuvaillakaan. En osaa kaivata parisuhteesta oikeastaan mitään ajasta ennen Micaelin syntymää. Kaikki tapahtui niin nopeasti, hyvä kun tunsimme kunnolla toisiamme. Ehkä sen takia ajatukset ajasta ilman lasta vievätkin niin nopeasti niihin sinkkuvuosiin. Tässä itsekseni illalla keittiönpöydän ääressä istuskellessa mietin, että onpa elämä muuttunut. Välillä se on muuttunut niin paljon, että olen hukannut itseni ja ajatukseni tässä kyydissä. Kannustan kaikkia kyllä lapsen hankkimiseen, mutta ehkä ensin kannattaa olla hetki ihan kahdestaan. Kantapään kautta opittua.

 

Nyt me ollaan koko loppuviikko kaksin. Valtavan siivousoperaation ja kaikkien kodin pikkukremppojen korjaamisen (mulla tulee välillä näitä päiviä että NYT on hoidettava joka ikinen juttu kuntoon) jälkeen huomenna töihin ja sieltä veneelle. Joku sanoi että veneily muuttuu niin paljon hankalammaksi lasten myötä. Mä en tiedä oikeastaan siitäkään yhtään mitään. Ehkä se oli mun onni, tai ehkä osaan sitten arvostaa jatkuvasti helpottuvaa arkea enemmän ja enemmän. Mitä te teette ilman lapsia? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian