Tiesitkö, että olen ihan viimeisen päälle hihhuli ja uskon kaikkeen yliluonnolliseen ja johonkin korkeampaan voimaan? Viime yönä näin unta, että lapsuudenystäväni kuoli. Kuolema unessa tietää tosin käänteisesti aina hyvää. Se on merkki uudesta alusta. Heräsin mitä kauneimpaan kesän ensimmäiseen päivään. Kuu on vaihtunut nyt ihan oikeasti kesäkuuksi. Koulunsa päättäville täydellinen päivä. Vaikka iltapäivä ja ilta on kulunut ainakin täällä saaristossa sadetta pidellen, juuri silloin paistoi kun pitikin. Aika tyypillinen kesäkuun ilma, eikö? Ilmassa on vain uusi alku eikä kukaan tiedä mitä tästä kesästä tulee.

 

Koulut ovat päättyneet, kesäloma on alkanut. Se oli joka vuosi niin suuri käännekohta pienelle tytölle. Kesäloma, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Vaikka nyt teenkin kokoajan töitä, olen yrittänyt elää tuota kesälomaa uudestaan. Ajatuksissani kesä kun on juuri siinä, kesäkuun alusta elokuun puoliväliin. Ehkä se voisi olla sitä myös nyt, ainakin lomaa siitä jatkuvasta suorittamisesta ja muka-kiireestä. Mulla ei edes ole enää mikään oikea kiire mihinkään.

 

 

Koulujen loppuminen ei kuitenkaan ole pelkän kesäloman alkua. Se on monille täysin uusi alku koko elämälle. Uusi opiskelupaikka, työelämään siirtyminen, ehkä lapsen muutto kotoa? Tämä kesäkuun ensimmäinen on suuri päivä. Muistan oman lakkiaispäiväni kuin eilisen, vaikka siitä on jo 11 vuotta. Äidin tekemät lusikkaleivät, iskän ruoat ja boolin. Täydellisen aurinkoisen sään, ihanat vieraat, mutta myös sen jännityksen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mihin minä menen, mihin elämä minua vie? Moni asia meni aivan toisin kuin kuvittelin, mutta uskon tarkoituksiin. Jos sinä, tänään lakkisi päähän painanut uusi ylioppilas et pääsekään sinne kouluun mihin niin kovasti halusit tai sinä kesälomasi aloittava et saanutkaan sitä unelmien kesätyöpaikkaa, sillä oli tarkoitus.

 

 

Älä koskaan lakkaa uskomasta itseesi ja unelmiisi. Mulla oli aina visio aivan erilaisesta elämästä mitä elin silloin ylioppilasjuhlapäivänä. Vaikka olin silloin onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä minulla oli, jossain sisälläni tunsin kuuluvani muualle. Olen aloittanut opiskelut kahdessa eri korkeakoulussa aivan eri alalla. Toisen tutkinnon suorittanut lähestulkoon loppuun (jos kiinnostaa miksen ole koskaan valmistunut sairaanhoitajaksi, kysy niin kerron – siihen on syy miksi olen jättänyt tarkoituksella viimeiset 10 op suorittamatta) mutta kumpikaan ei ollut sitä mitä lopulta olen nyt päätynyt tekemään. On hienoa jos tietää mitä haluaa jo silloin ylioppilaslakkia päähän painaessaan. Samaa toivon omalle pojallenikin. Itse aion ohjata häntä akateemiselle uralle jo ennen ensimmäistä luokkaa, mutta tiedän jokaisen tekevän lopulta omat ratkaisunsa. Ja aina kannattaa kokeilla, jos ei ole ihan varma. Enemmän kaduttaa tekemättä jättäminen kuin itse tekeminen.

 

Sillä tänään koulunsa päättäville toivon ennen kaikkea rohkeutta. Sitä samaa rohkeutta, millä itse menin uimaan mereen hyisen kylmänä toukokuun iltana. Ennen en koskaan uskonut pystyväni. Vihasin kylmää vettä, vapisinhan jo uima-altaankin reunalla lomareissulla. Äiti houkutteli avantoon, en koskaan suostunut mukaan. Kunnes pari vuotta sitten päätin, että minähän menen tuonne mereen. Rohkeus näyttäytyi sillä hetkellä, kun varpaat osuivat tummanvihreään, hyytävään ja pimeään veteen. Sinne oli vain mentävä, rohkeus ei jättänytkään enää vaihtoehtoa jänistämiselle. Kun kerran pystyin, pystyin toistekin. Aloin käymään avannossa, viime talvena kävin siellä ensimmäisen kerran jopa ilman saunaa yli -20 asteen pakkasessa. Vaikka voin nyt sanoa jopa nauttivani kylmästä vedestä, joka ikisen kerran portaille astuessani muistan miten joskus pelotti. Silloin tiedän, mitä on olla rohkea. Ja pystyn siihen aina uudestaan ja uudestaan. Se on sitä samaa rohkeutta, jota tarvitsin silloin kun muutin käytännössä yksin, ilman yhtään ystävää, pienenä tyttönä pääkaupunkiseudulle. Samaa rohkeutta, jolla selvisin pääsykokeista ja ensimmäisistä päivistä uusissa työpaikoissa. Samaa rohkeutta, jolla kannoin tavarani pois ensimmäisestä omistusasunnostani ja suljin oven parisuhteeseen jossa en oikeasti koskaan halunnut olla. Sitä rohkeutta, jolla sanoa ei raskaudenkeskeytyslääkärille ja kantaa lapsi ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiin.

 

Kesäkuun ensimmäinen. Tää on uusi alku ja me pystytään ihan mihin tahansa.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Aiemmin tällä viikolla jo ajatuskin pojan päästämisestä Ruotsin risteilylle tuntui kauhealta, ehdimmehän olla yhdessä Monacosta paluuni jälkeen vain pari päivää. Kävin pikakelauksella mielessäni läpi kaikki huonon äidin ajatukset ja lapsen hylkäämiskokemukset, mutta ei tarvittu kuin nopea kyselytuokio neljävuotiaalta ja mieli muuttui taas valoisammaksi.

 

Äiti, milloin me lähdetään? Äiti, monta yötä pitää vielä nukkua? Äiti, mä niin odotan että pääsen tädin kanssa laivalle! 

 

Tänään vein pikkuisen Olympiaterminaalin eteen ja se lähdön riemu oli aivan käsinkoskeltavaa. Nopeat pusut äidille, tädin ja serkun kanssa riemusta kiljuen, omaa pientä matkalaukkua perässä raahaten, kohti laivaa. Siinä kohtaa ei voi itse olla huono äiti eikä lapsi voi olla muuta kuin äärimmäisen rakastettu ja parhaimmassa mahdollisessa seurassa. Yhtä hymyä itse kukin.

 

 

Jokainen vanhempi varmasti tietää sen olon, kun vie lapsen hoitoon ja lähtee yksin kotiin. Tai kun lapsi jää kotiin hoitoon ja äiti tai iskä lähtee yksin ulos (kutsutaan toisinaan myös voitontanssiksi). On tavallaan hetken aikaa helpottunut – kun ei tarvitse olla ihan niin läsnä ja valveutunut jatkuvasti. Yksin reissatessani rakastan aina ihan erityisesti sitä tunnetta kun minun ei oikeasti tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni. Sellainen turha valppaus ja stressi häviävät äkkiä. Siitä nauttii hetken aikaa, mutta äkkiä sitä jo kaipaa pientä höpöttäjää ja mamman viereen kömpijää. On kuitenkin aivan eri asia olla itse reissussa, kuin nyt kun lapsi on reissussa.

 

Ajettiin laivaterminaalista Kämpin spahan. Kolme tuntia vierähti saunassa ja hoidoissa helposti. Kotimatkalla poikettiin Frida’siin syömään, illallinen venyikin yhtäkkiä kolmetuntiseksi maistelumenuksi sekin. Valoisa alkukesän ilta muistutti sinkkuajoista. Treffeistä, jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään, myöhään venyneistä juhlista, aikaisista töihin kävellyistä aamuista. Havahduin siitä sitten ajatukseen, että onpa hullua kun me ollaan kaksin. Lähes koko parisuhteemme ajan meitä on nimittäin ollut kolme. Välillä mietin millaista elämä olisi, jos emme olisikaan saaneet tuota pientä haikaran ylläriä. Mitä jos olisimmekin kaksin? Varmasti tavallaan helpompaa, mutta niin paljon tyhjempää. Rakastan tätä vapaa-aikaa, mutta perheen merkitystä ei voi kuvaillakaan. En osaa kaivata parisuhteesta oikeastaan mitään ajasta ennen Micaelin syntymää. Kaikki tapahtui niin nopeasti, hyvä kun tunsimme kunnolla toisiamme. Ehkä sen takia ajatukset ajasta ilman lasta vievätkin niin nopeasti niihin sinkkuvuosiin. Tässä itsekseni illalla keittiönpöydän ääressä istuskellessa mietin, että onpa elämä muuttunut. Välillä se on muuttunut niin paljon, että olen hukannut itseni ja ajatukseni tässä kyydissä. Kannustan kaikkia kyllä lapsen hankkimiseen, mutta ehkä ensin kannattaa olla hetki ihan kahdestaan. Kantapään kautta opittua.

 

Nyt me ollaan koko loppuviikko kaksin. Valtavan siivousoperaation ja kaikkien kodin pikkukremppojen korjaamisen (mulla tulee välillä näitä päiviä että NYT on hoidettava joka ikinen juttu kuntoon) jälkeen huomenna töihin ja sieltä veneelle. Joku sanoi että veneily muuttuu niin paljon hankalammaksi lasten myötä. Mä en tiedä oikeastaan siitäkään yhtään mitään. Ehkä se oli mun onni, tai ehkä osaan sitten arvostaa jatkuvasti helpottuvaa arkea enemmän ja enemmän. Mitä te teette ilman lapsia? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

No se niistä loman ajaksi ajastetuista postauksista, olin korjaamassa muutamia pikkujuttuja puhelimella kun WordPress päättikin sitten olla ajastamatta näitä. No can do, wifi toimi Monacossa vähän miten sattuu enkä jaksanut säätää puhelimella mitään työasioita. Olin kerrankin niin lomalla kuin suinkin pystyin. Ei läppäriä, ei treenivaatteita. Ja vitsi, että teki hyvää. Illat olivat vähän alkoholipainotteisia mutta mä juhlin ja juon normaalisti niin vähän, että kerrankos sitä. Tänään Suomeen lensi aamukoneella valtava määrä uusia ja vanhoja tuttuja. Tällaisten viikonloppujen jälkeen on aina vähän tyhjä olo. On aivan ihanaa palata kotiin, kun taskussa on niin paljon kokemuksia. Monaco on paikka, jossa suhteellisuudentaju tosiaan aina vähän hämärtyy ja tällainen tavis on äkkiä ihmeissään, kuinka paljon rahaa yhteen pieneen satamaan mahtuu. Överiä överin perään. Mutta mikä parasta, keskustelin niitä näitä esimerkiksi miljardöörin kanssa ilman, että tiesin mitään hänen taustoistaan tai varallisuudestaan. Olisin voinut pitää häntä aivan minun kaltaisena täysin tavallisena työssäkäyvänä tyyppinä. Kaikki olivat ihan samalla viivalla eikä ketään katsottu yhtään alaspäin. Toisaalta mulla kävi myös tuuri, että osuin juuri sellaisten ihmisten kanssa samaan seuraan.

 

 

Paitsi tietysti mitä hulppeimmat puitteet ystäväni jahdilla, pelkkää vaurautta huokuva Monte Carlo ja F1-kisahuumasta sekaisin mennyt maa ja Suomen MM-kulta, reissun kohokohta oli kuitenkin nimenomaan se seura. Vaikka edustimmekin naisina vähemmistöä, meillä oli aivan valtavan hauskaa keskenäänkin. Tapasin monta uutta hyvää tyyppiä ja melkein jokaisesta kanssani viikonloppua viettäneestä tyypistä voisin sanoa, että voin vain nostaa heille hattua ja ihailla, mihin tilanteeseen he ovat päässeet. Se määrätietoisuus, kunnianhimo, älykkyys ja kova työnteko tuottaa tulosta ja on aina ilo kuulla menestyneiden ihmisten tarinoita. Ja toisaalta myös huomata, kuinka jalat maassa sitä voi olla vaikka olisikin varaa kulkea se nokka pystyssä.

Olen aina pitänyt itseäni etuoikeutettuna, kun olen saanut ympärilleni niin hyviä tyyppejä. Ystävämme jonka jahdilla olimme, yllätettiin perjantaina Pasin ja Anssin keikalla – hänen oman veneensä kannella. Arvostan myös tuota mahtavaa heittäytymistä, vaikka sitten mun vaatteisiin pukeutumista tai ex tempore vaellusta kaupoille läpi formulakatsomoiden, vaatteet hiestä märkänä. No joo, on kyllä taas mitä muistella sitten hiusten harmaantuessa ja liikkeiden hidastuessa. Vaikka ajattelin että meidän mm-kultajuhlat olivat aika next level, videot Kauppatorilta todistivat että ehkä me käyttäydyttiin sitten aika rauhallisesti.. Hyvä Suomi!

 

 

 

Nyt on niin ihana olla kotona. Ajettiin eilen aamulla vene Monacosta Cannesiin, lepäiltiin siellä koko päivä ja tänään suunnattiin jo aamunkoitteessa lentokentälle. Oma sänky, oma pieni rakas sekä mamman kotiinpaluusta sekaisin menneet koirat ovat parasta mitä tiedän. Musta on kiva palata aina pienenkin loman jälkeen töihin koska arki ja rutiinit ovat mulle niin tärkeitä. Täytyy vielä tosin tähän loppuun todeta, että tämä oli blogihistoriani aikana toinen Monacon GP-reissu. Näiden lisäksi viime tammikuun Dubain matka kuuluu samaan kategoriaan. Koskaan en ole saanut niin ikäviä viestejä ja kommentteja somekanaviin kuin näiden reissujen aikana. Mua ei hävetä se, että matkustan ”toisen rahoilla” ja elän muutaman päivän ajan elämää joka ei ole oikeasti mun elämää. Jos se joltain on pois, niin voi voi. Jos joku tuntee myötähäpeää, kun aikuiset ihmiset kokoontuvat yhteen maailman upeimmista satamista ystävänsä jahdille, joka on todellakin ansaittu itse tehdyllä työllä, ei voi kuin ajatella, onko kyse enää myötähäpeästä vai ihan puhtaasti siitä, että joku siinä omassa elämässä harmittaa niin paljon. Yhtäkkiä onkin hirveä tarve alkaa arvostella toisten ulkonäköä, kumppanivalintoja ja jopa pukeutumistyyliä. Kateuskortin esiin vetäminen on tietenkin aina synti, siitä nyt ei viitsi edes mainita. Mä poistan jatkossa joka ikisen ilkeän kommentin, toisaalta enpä niitä kyllä normaalia arkea eläessäni jostain syystä saakaan joten ehkä nyt on rauha maassa sen osalta.

Nautitaan nyt kuitenkin Suomessa alkaneesta kesästä. Täällä on niin kaunista ja vihreää. Nyt mä hemmottelen mun rakkaat pikku murut pilalle ja valmistaudun taas siihen arkeen. Puss!

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian