Useamman päivän blogihiljaisuuden jälkeen, hengissä ollaan! Vappujuhlista saimme useammankin ystävän kanssa aivan jäätävän flunssan, kaatoi muuten aivan totaalisesti sänkyyn eikä treenaamista ole voinut ajatellakaan – paitsi unissa, joissa olen ollut joka yö salilla. Nokka on niin tukossa ettei tässä oo enää mitään järkeä, toivon vaan että paranen torstaiksi kun pitäisi olla ihan täysissä voimissa siellä rautatiputuksessa. Eilisestä huonosta olosta huolimatta käytiin kaupungilla (lumisateessa!!) lääkärissä, leffassa ja pyyheostoksilla. Veneeltä puuttui pyyhkeitä ja iskin silmäni Gauhar Helsinki -merkin vohvelipyyhkeisiin jo viime kesänä. Vohvelipyyhe toi ensin itselleni mieleen ne ala-asteella itsetehdyt jumppakassit, mutta kun ostin ensimmäisen kerran kotiin kohta jo pari vuotta sitten Balmuirin vohvelipyyhkeitä, käänsin kelkkani ja olen siitä asti kuivannut itseni himassa lähes aina vohvelipyyhkeeseen.

Meillä on koti ja vene lähes täynnä Balmuirin tekstiilejä, mutta täytyy sanoa että tämä Balmuir-kohu sai tällä kertaa katselemaan muita, ehkä eettisempiä vaihtoehtoja. Vaikka kyseessä taisikin olla nahkatuotteiden valmistajien surkeat työolosuhteet ja -palkat, tässä kohtaa tein itse pienen boikotin vaikka edelleen Balmuirin tuotteiden fani olenkin. Balmuir ei ole missään vaiheessa väittänytkään tuotteidensa valmistuksen tapahtuvan Suomessa saati edes Euroopassa, mikä tuntui monille tulevan yllätyksenä. Kohu paisui ehkä liikaa, mutta mielestäni eettisyyttä ja hyviä arvoja korostavan yrityksen tulee olla täysin tietoinen tuotteidensa valmistusprosessista ja työntekijöiden oloista. Toki kaikkien tulisi olla, mutta aivan erityisesti tällaisen firman. Mutta asiaan on reagoitu, muutoksia toivottavasti tehdään välittömästi ja tästä viisastutaan. Menikö ahneus eettisyyden edelle vai kasvoiko yritys liian nopeasti ja kaikkea ei ehditty valvoa, en tiedä. Hyvä, että asia tuli ilmi.

Mutta takaisin vohvelipyyhkeisiin. Gauhar Helsinki on ihana helsinkiläinen brändi, joka on tunnettu arvoistaan, kotimaisesta designistaan joka on suunniteltu kaupunkilaisittain, muistuttaen samalla niin suomalaisesta saaristoelämästä kuin Välimeren raikkaista aamuistakin. Paljon pellavaa, raikkaita värejä, puhtautta ja tuulahdus auringon polttamilta rantakallioilta. Tykkään! Olen jo vuosien ajan käyttänyt Gauharin tuoksupusseja kotona ja veneellä, niitäkin hamstrasin eilen kivijalkamyymälästään näiden vohvelipyyhkeiden lisäksi. Niin, se vohvelipyyhe. Flunssa-aivot harhailevat nyt ihan missä sattuu..

Kun kerran kokeilet vohvelipyyhettä, ihastut taatusti! Se kuivaa hyvin ja se kuivuu hyvin. Ei enää tunkkaiselta tuoksuvia paksuja froteepyyhkeitä kosteissa kylpyhuonetiloissa. Veneelle ja mökille vohvelipyyhkeet ovat nappivalinta, ne on helppo pestä veneen pienessäkin pyykinpesukoneessa, ne kuivuvat hetkessä ja vievät hyvin vähän tilaa. Täydellinen valinta myös rantapyyhkeeksi tai mukaan otettavaksi reissuun. Ostettiin näitä vaaleanharmaita ja valkoisia veneelle jokaiseen hyttiin kahdessa eri koossa, musta ne olivat niin raikkaan näköiset yhdessä. Kotimaista, eettistä ja helppohoitoista – #everyoneapproves eiks niin?

Nyt on pakko skarpata flunssankin osalta, lapsi ja koirat kun eivät tunne sairaslomaa, ja lähdettävä vähän ulos. Vaikka aina sanotaan että flunssaisena tulisi pysyä vain sisällä, mun parhaimmat tukkoisuuden parannuskeinot ovat ehdottomasti ulkoilma ja sauna. Ainakin hetkellisesti auttaa. Aurinkoa ja hyvää mieltä tähän sunnuntaihin ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Jos nyt saisin lapsen, 30-vuotiaana, toimisin varmasti hyvin eri tavalla kuin silloin viisi vuotta sitten. Tein paljon valintoja äitiydessäni, jotka herättivät pienoista kritiikkiä ja joita toisaalta nyt itsekin vähän ihmettelen, että miksi piti olla niin ehdoton. Toisaalta, sain lapsen yllättäen ja pelkäsin niin paljon menettäväni koko elämäni, joten pidin kynsin hampain kiinni myös omista menoista, itsenäisyydestäni ja mitä sitä valehtelemaan, myös ulkonäöstäni. Nyt viiden vuoden jälkeen olen tajunnut sen olleen todella turhaa, mutta silloin ne olivat isoja asioita. Jos nyt saisin lapsen, olisin varmasti paljon huolettomampi, en stressaisi ulkonäöstäni läheskään niin paljon, ja nauttisin kotona olosta ja vauvaiän helppoudesta täysillä – ne vaikeimmat vaiheet kun kohtasin ainakin oman lapseni kanssa vasta siinä taaperoiässä. Tekisin muutenkin paljon asioita niin kuin ”lapsiperheessä kuuluu tehdä” enkä olisi niin itsekäs ja kiirehtisi takaisin normaaliin elämään. Toisaalta, toimin silloin vähän eri tavalla ja olin silti hyvä äiti. Ei jokaisen tarvitse olla sellainen vauvantuoksuinen unelmamama tai oppikirjan mukainen tavismutsi, vaikka he ovatkin ihan super ihania hekin ♥

En halunnut synnyttää Normaali alatiesynnytys oli mulle sellainen ”vain kuolleen ruumiini yli” juttu joten ilmoitin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä haluavani sitten sektion. Valitsin synnytystapani siis itse ja olen edelleen sitä mieltä, että jokaisen kuuluisi saada se valita. Tottakai kannustan aina kaikkia alatiesynnytykseen ja puhun sen ehdottomien hyötyjen puolesta. Mä en vain pystynyt siihen, en millään. Suunniteltu sektio oli mulle paras mahdollinen synnytystapa, enkä kadu sitä ollenkaan. Helppo se ei missään nimessä ollut eikä kivuton, mutta asiat olivat kokoajan hallinnassa, tiesin mitä tapahtuu jne. Lopulta minulle selvisi mielenkiintoinen seikka, joka sai minut uskomaan entistä enemmän johonkin korkeampaan voimaan ja universumiin. Lapseni olisi voinut kuolla, jos hän ei olisi syntynyt juuri sinä päivänä sektiolla, jonka itse niin kovasti halusin. Sillä oli tarkoitus.

 

Jätin vauvan hoitoon aikaisin Neljän viikon iässä vietimme ristiäisiä joista lähdimme sitten ystävien kesken yöksi juhlimaan. Vauva jäi mummin kanssa kotiin ja jokainen osapuoli oli tähän ratkaisuun tyytyväinen. Micael on ollut paljon hoidossa niin mummin kuin tätinsä luona myös pidempiä aikoja ja heillä on todella läheiset ja lämpimät välit. Hän ei millään lailla unohtanut vanhempiaan edes viikon reissun aikana, uskon että olemme luoneet varsin onnistuneen kiintymyssuhteen ihan jokaisen läheisen aikuisen kanssa.

 

En pitänyt äitiyslomaa Viikko synnytyksestä menin ensimmäistä kertaa kouluun. Opettaja valitti edellisen tunnin poissaolosta ja nauroi, kun sanoin olleeni leikkauspöydällä synnyttämässä. Olin toki vauvan kanssa kotona mutta samaan aikaan kävin koulua ja tein kotoa käsin töitä. Äitiyslomani loppuvaiheessa olin lähes kolme kuukautta sairaalalla kokopäiväisesti töissäkin hoitamassa muiden vauvoja ja lapsi kulki isänsä mukana töissä. Nyt se kuulostaa aivan järjettömältä, silloin sitä vain halusi ”käyttää ajan hyödyksi”. Lapsi meni päiväkotiin kuitenkin vasta 1v 7kk iässä ja se oli juuri sopiva aika hänelle. En itse veisi nuorempaa lasta päivähoitoon ollenkaan jos on vain mitenkään mahdollista olla kotona.

 

Vähän erilaiset lähtökohdat Sain tosiaan shokkiuutisen raskaudestani ollessani 24-vuotias yksin asuva opiskelija, joka ei koskaan halunnut lapsia. Seurustelua lapsen isän kanssa oli takana vain pari kuukautta. Siinä ei kauheasti mietitty että voi miten ihanaa kun meistä tulee nyt vihdoin perhe ja lapsi täydentää kahden ihmisen rakkaustarinan. Ei suunniteltu, ei toivottu, ei käyty yhdessä neuvolassa. Viime hetkellä päätin kuitenkin pitää lapsen ja tuo päätös muutti koko elämäni. Maailman paras päätös, vaikka toki olisi tuo alku voinut vähän helpomminkin mennä.

 

En jaksanut imettää Tätä olen harmitellut jälkeenpäin ihan kauheasti. Miksen jaksanut imetystä kauempaa? Ensimmäiset pari-kolme viikkoa se sujui joten kuten, silloinkin annoin iltaisin korviketta. En vain jaksanut ja imetys tuntui kaikin puolin pahalta. Nyt harmittelen sitä, sillä tiedän jo imetysohjaajan koulutuksenikin myötä niin paljon enemmän sen hyödyistä. Vaikka periaatteessa tiesin jo silloin, mutta.. No, turha sitä on enää surkutella, ehkä joku voi oppia virheistäni kun kerron tästä avoimesti.

 

Olin ihan yksin Mulla ei ollut yhtään äitikaveria, ei seuraa hiekkalaatikoille eikä vertaistukea. Kukaan ei viettänyt kanssani kotona isyyslomaa vaan jäin samantien lapsen kanssa yksin kotiin. Ensimmäiset arkipäivät kotona mietin, että mihin helvettiin mä oon oikein ryhtynyt. Kotona on muutaman päivän ikäinen vauva, pari päivää hänen jälkeensä meille muuttanut koiranpentu (joka kaiken lisäksi kärsi kolme kuukautta suolistotulehduksesta), toinen varsin vilkas, kaiken syövä koiranpentu, sekä yksi sydänsairas viidesti päivässä lääkittävä koirani, jonka kuolema lapsen ollessa kolmen viikon vanha mursi sydämeni pitkäksi ajaksi. Mä en voinut kysyä keneltäkään kaverilta, onks tää nyt ihan normaalia tai miten pitkään lapsi nukkuu neljän kuukauden ikäisenä ja miten teidät yö meni. Mutta niin sitä vaan selvittiin, ilman vertaistukeakin, ihan voittajana maaliin. Silloin vauva-aikana muistan itkeneeni kaksi kertaa sen takia, että oli niin rankkaa. Ensimmäisen kerran, kun lapsi heräsi yhden ainoan kerran keskellä yötä. Ajattelin että nyt se valvominen ja koliikki sitten alkaa. Toisen kerran kaupasta tullessa meinasin oksentaa autoon, kun valtava stressi aiheutti jatkuvaa pahoinvointia. Ajoin itkien kotiin, koska olin vaan niin loppu koirien sairastamiseen ja uuden elämäntilanteen aiheuttamaan stressiin. Kuinka monta kertaa huokaisinkaan syvään noustessani parkkihallissa autosta, ei auta muu kun mennä eteenpäin ja vielä joku päivä se helpottaa. Ja helpottihan se, nopeammin kuin olisin koskaan uskonut. Ja nykyään melkein kaikilla mun kavereilla on lapsia!

 

Priorisoin liikunnan hyvin korkealle Henkireikäni. Ennen lasta liikuin täysin pelkistä ulkonäkösyistä. Jaksoin tehdä kaksikin treeniä päivässä vain timmin kropan ja laihtumisen toivossa. Liikunta ei kuitenkaan koskaan ollut kivaa. Äidiksi tulemisen jälkeen sen sijaan olen liikkunut siksi, että kroppa ja mieli on vaatinut liikuntaa. Aluksi kyseessä olivat ne ulkonäkösyyt ja palasinkin kuntosalille ja juoksulenkeille heti jälkitarkastuksen jälkeen. Vähän kokeilin kyllä jo ennen sitä, tunnustetaan nyt.. Minulle oli alusta asti selvää, että liikun raskausaikana viimeiseen asti ja aloitan heti, kun saan lääkäriltä luvan. Liikunta piti järjissäni mutta palautti kyllä nopeasti myös fyysisesti hyvään kuntoon. Tiedän, että suurin osa tuoreista äideistä ei ajattelekaan treeniä ja monet äidit liikkuvatkin aivan liian vähän. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin lämpimästi suositella ihan jokaiselle äidille paluuta liikuntaharrastusten pariin mahdollisimman pian. Hyvinvoiva äiti on parempi äiti myös lapselleen ja omalla liikunnallisella esimerkillä antaa hyvät eväät liikunnalliseen elämään myös sille kasvavalle lapselle.

Mitä sä oot tehnyt tai ajattelet ehkä tulevaisuudessa tekeväsi toisin, kuin äitien yleensä oletetaan tekevän?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Se iskee yleensä uuden vuodenajan alkaessa tai reissusta palatessa. En tiedä miksi, mutta jo lapsesta asti koin usein lomalta palatessa, että nyt haluan muuttua ja muuttaa itseäni ja elämääni. Onko se sitten sitä, että matkailu kirjaimellisesti avartaa ja saa ajattelemaan asioita eri kantilta? En tiedä. Sitäkään. Kun etsin pitkään inspiraatiota vaatekaapin läpikäymiseen, vanhojen vaatteiden myyntikunnostukseen tai lapsen legojen värijärjestykseen, etsin sitä arjen kiireettömistä hetkistä. En kuitenkaan koskaan saa mitään aikaiseksi silloin. Kun tulen hiihtolomalta, saatan avata matkalaukun, heittää koneellisen pyykkiä ja lähteä Ikeaan etsimään lisää säilytystilaa. Elämäni suurimmat muutokset ja ratkaisut ovat syntyneet aina vuodenaikojen vaihtuessa.

Yksi parhaimmista elämänohjeista, jonka vois omienkin kokemusteni kautta antaa, on varsin tuttu konmarimainen päästä irti. Helppoa se ei ole, kun ihmismieli takertuu jo pelkästään tavaraankin, saati sitten ihmisiin. Tiedän, kuinka periaatteessa tiedän että on päästettävä irti ja lähdettävä pois, mutta silti sitä jää. Oli kyse työpaikasta, parisuhteesta tai yksipuolisesta ystävyyssuhteesta. Vanhoista kengistäkin on voinut olla joskus hankalaa luopua. Mutta se on ainoa keino muuttaa asioita ja saada uutta tilalle. Kun luopuu jostain, jostain tulee uutta. Luopuu sitä sitten hankalasta ex-kaverista tai vaikka siitä aviopuolisosta, luopumisen mukana poistuu myös paljon negatiivisista energiaa joka on usein esteenä uudelle onnelle ja positiivisuudelle. Moni ero on alun vaikeuksista huolimatta ollut maailman paras päätös. Samoin työpaikasta irtisanoutuminen, joka on mahdollistanut uuden uran. Oman elämän inventaario pitäisi tehdä yhtä usein kuin siellä kaupassakin. Tarkastella kerrankin, mitä kaikkea meillä on ja kuinka paljon. Kenkiä tai sitä rakkautta, pois heitettäviä vai kenties edelleen kuin uusia. Kuinka moni onkaan löytänyt pelkän kodin konmarituksen myötä hyvän olon ja saanut feng shuin kohdalleen. Mitäs, kun alkaa konmarittaa ihmissuhteitaan ja arkeaan?

Pelottaa, mutta se kannattaa. Ehkä tiedät itse sisimmässäsi mitä juuri nyt tulee tehdä, mutta et vain uskalla. Tiedän niin hyvin mistä on kyse, vaikka lopulta se irti päästäminen vain palkitsee. Kunpa voisikin saada siihen samanlaista rohkeutta kuin avantouintiin. Ennen en millään uskaltanut. Sitten vain päätin, että minähän näytän kaikille, etenkin itselleni, että selviän tuosta ihan helposti. Syvään henkeä, päättäväisesti kohti pimeää, kylmää vettä. Ja sinne menin. Kun kerran selvisin, tiesin että pystyn siihen uudestaan ihan milloin tahansa. Elämänkumppania kaipaa taatusti enemmän kuin vanhaa lempineuletta, toisaalta omasta kokemuksestani tiedän myös, etten ole kaivannut sekuntiakaan vaikka ensin en uskaltanutkaan erota. Sanoisin kuitenkin, että jos vähänkin siltä tuntuu että nyt on parempi päästää irti, sitä oikeaa hetkeä ei tule koskaan. Se paras hetki siihen on nyt.

Miten sitten tehdä se oman elämän inventaario? Tähän sanaan törmäsin joskus aikanaan jonkinlaisen haasteen yhteydessä, unohdin vain mistä sen silloin aikanaan löysin. Mutta jokainen varmaan ymmärtää idean. Tarkastellaan mitä meillä on, mistä voisimme luopua ja mitä ehkä tarvitsisimme lisää. Sitä tulee niin sokeaksi kaikelle arkiselle, että aika ajoin olisi hyvä pysähtyä ja kirjoitella ajatuksia elämästä ylös. Jokainen voi tehdä sen omalla tavallaan, mutta kannattaa paneutua erikseen ainakin hyvinvointiin (fyysiseen ja psyykkiseen), parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin ja muihin ihmissuhteisiin, työhön ja raha-asioihin sekä itseesi – miten tiukka tai miten armollinen olet itseäsi kohtaan? Voisiko jostain vaatimuksista luopua ja mistä kannattaa päästää irti? Kuulostaa ehkä turhalta liirumlaarumilta, mutta voin melkein väittää, että jokaisen meidän elämässä on tarvetta pienelle inventaariolle. Jos mitään ei tarvitse karsia, ainakin huomaamme mitkä asiat ovat hyvin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian