Olen varmaan usein kertonut olevani paljon yksin. Tai no, kaksin. Olen vuosien varrella tottunut siihen ja olemme pärjänneet kahdestaan niin matkustaessa kuin kotona arjessakin. Monet vanhemmat pelkäävät esimerkiksi eroa siksi, etteivät tiedä miten pärjäisivät lapsen kanssa yksin. No, varmasti paremmin kuin yksin parisuhteessa. Vaikka toisaalta rakastan yksinoloa ja esimerkiksi sitä, että koti on kokoajan siisti kun ainoa aikuinen siellä olen minä ja kuinka yksin ollessa rutiineista on helpompi pitää kiinni, näin marraskuussa tämä yksin oleminen on alkanut ärsyttää ja kunnolla. Sori nyt pieni avautuminen, ehkä tämä on oma versioni pimeysväsymyksestä.

   

 

Olen ollut tänä vuonna yksin enemmän kuin koskaan aiemmin. Siis todella paljon. Koska olen kuitenkin nauttinut kotona olosta ja muutenkin rauhoittunut takavuosien seikkailuista, en sinänsä kaipaa tämän enempää omia menoja ilman Miksua enkä ollenkaan haikaile esimerkiksi baareihin. Mikä on ollut ihanaa. Olisi kauheaa jos ei saisi elää sellaista elämää kuin haluaa. Mutta.. Ajatus siitä, että taas vaihteeksi pyöritän tätä arkea yksin ja  olen yksin vastuussa paitsi arjesta, myös siitä lapsesta. Varsinkin sellaisina aikoina kun kaikilla Micaelin tutuilla hoitajillakin on muuta ohjelmaa ja isä tuhansien kilometrien päässä kotoa, se vastuu ja yksinäisyys konkretisoituvat jotenkin ihan toden teolla.

 

Kunnes taas havahdun miettimään, että onhan täällä paljon yksinhuoltajia jotka handlaavat vastuun ja useammankin lapsen ihan hyvin. Yksinhuoltajalla tarkoitan nyt tilannetta, että lapset ovat kokonaan toisella vanhemmalla. Viikko-viikkosysteemi kun kuulostaa korviini toisinaan jopa luksukselta.

 

 

Marraskuun pimeydessä pitäisi hoitaa työt, kotityöt, omat harrastukset, lapsen harrastukset, laittaa ruokaa, laittaa koirille ruokaa, viedä lapsi ulos, viedä koirat ulos. Pysyä järjissään ja kantaa vastuu tosiaan siitä lapsesta ja kodista. Jos mietitte lasten hankintaa, miettikää myös sitä tukiverkoston laajuutta. Välillä taas mietin että onko mulla edes oikeutta valittaa, koska on kuitenkin oma valintani ettei meillä ole esimerkiksi lastenhoitajaa sillä haluan olla mieluummin lapseni kanssa itse vaikka se sitten tarkoittaisikin yksin olemista. No, marraskuussa saa ainakin vähän valittaa eiks niin?

 

 

Lapsi on kuitenkin niin vähän aikaa niin pieni että tarvitsee jatkuvaa läsnäoloa. Pari vuotta eteenpäin ja se on jo yksin kotona pidempiäkin aikoja kuin vain pikaisten  koiralenkkien verran. Haluan, että hän muistaa äitinsä ennen kaikkea läsnäolevana äitinä. Löydän tästä tilanteesta kuitenkin onneksi paljon positiivista. Osaan arvostaa vapaata aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Mun ja Miksun välit ovat hioutuneet tänä vuonna jotenkin entistäkin läheisimmiksi ja tiedän selviytyväni vaikka mistä. Tiedättekö kun aina sanotaan, että voidakseen olla toisen ihmisen kanssa, on opittava ensin olemaan yksin? Sitä on ainakin harjoiteltu. Koska tiedän, etten ole ainoa (onnea on muuten rakas ystävä joka jakaa saman ”kohtalon”), olisi ihanaa kuulla muilta vähän yksinäisiltä äideiltä, kuinka te handlaatte arjen ja vastuun yksin? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Itselleni tuntemattomissa kohteissa haluan aina nähdä mahdollisimman paljon. Vähän turhankin usein olen bookannut ja aikatauluttanut aivan liikaa tekemistä lomapäiville ja stressaan sitten kiirettä sekä sitä, ettei aikaa jää itse lomailuun. Ja kun sitten makaan aurinkotuolissa rannalla, poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole nyt tutustunut kohdemaahan niin perusteellisesti, kuin olisin voinut. Varsinainen suorittajan loma.

 

 

Onneksi olen antanut periksi viimeaikoina ajatukselle, ettei lomalla tarvitse välttämättä tehdä mitään sen ihmeellisempää. Joskus pelkkä auton vuokraus näyttää matkakohteesta enemmän kuin ne ”pakolliset” turistinähtävyydet. Meillä ei ollut tänne tullessa (onneksi) mitään sen suurempia suunnitelmia. Tai no, ajattelin että käydään vähintään Abu Dhabissa ja aavikolla mutta.. Jo parin ensimmäisen päivän aikana rento lomaelämä viehätti niin, ettei jaksanut sen suuremmin suunnitella mitään reissuja. Yhtenä aamuna olimme jo hakemassa autoa, muttei jaksettukaan odottaa ja lähdettiin takaisin nauttimaan auringosta. Ihan hyvällä omallatunnolla.

 

 

Siksi on toisinaan ihanaa tulla kohteisiin, jotka ovat jo tuttuja. Ollaan nähty aavikot ja Abu Dhabit ennenkin ja tähän aikaan vuodesta tarvitsimme eniten nimenomaan sitä lomaa. Lomaa arjen suorittamisesta, rutiineista ja kiireestä. On ollut aivan ihanaa vain olla. Meillä on ollut ihan mahdottoman hauskaa kolmistaan ja Micael on nauttinut valosta ja lämmöstä sekä vanhempiensa seurasta ihan valtavasti. Tällä lomalla on treenattu lähes päivittäin, kävelty ihan älyttömiä matkoja, syöty ja nukuttu hyvin sekä oltu muuten kahta drinkkiä lukuunottamatta täysin ilman alkoholia. On tehnyt niin hyvää, tällainen loman pitäisikin olla. Kerrankin se on tuntunut täysin lomalta.

 

 

Nyt pakataan hotellihuoneessa tavaroita kasaan, illalla pääseekin nukkumaan jo omaan sänkyyn. Akkujen lataaminen on saanut aivan uuden merkityksen, nimittäin kotiin palaa oikeasti todella levänneenä eikä lomasta tarvitse lisää lomaa, kuten ennen on vähän tuntunut. On siis ollut ihana reissu, mutta on myös ihana palata kotiin ja takaisin jouluvalmistelujen pariin.. Huomenna koristellaan kuusi! ♥

Kuulostaako suorittajan loma tutulta sinullekin?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Jos tänään soittaisin isälleni, vaihtaisin kuulumisia Dubaista. Hän kyselisi mikä on viime kerrasta muuttunut, kehottaisi menemään vanhan Dubain puolelle ja käymään tietenkin aavikolla. Hän puhuisi omista matkoistaan niin pitkään, että pyörittelisin silmiäni ja miettisin, milloin kehtaan pyytää vaihtamaan puheenaihetta. Hän kertoisi miten on mennyt töissä, tarinoisi kuluneesta viikonlopusta ja luultavasti jostain kommelluksesta, niitä kun mahtuu jokaiseen päivään. Ja lopuksi hän aina muistuttaisi, kuinka paljon hän meitä rakastaa. Yhdeksän vuoden ja kymmenen kuukauden jälkeenkin muistan, miten isä aloitti aina puhelut. Hellou. 

 

 

Tänään toivon taas kerran, että voisinpa antaa isänpäivälahjan. Se olisi varmasti taas jokin vaate ja itse tehty kortti. Enää en ehkä tarvitsisi äidiltä vinkkejä, osaisin ostaa itsekin. En luultavasti olisi tänään kuitenkaan reissussa vaan olisin tapaamassa häntä taas pitkästä aikaa. Istuisin villapaitaa vasten kainalossa ja kuuntelisin vitsejä vitsien perään. Voi, mikä ikävä. Vieläkin.

 

Kolmasosan elämästäni olen elänyt ilman isää. Juuri sen kolmanneksen, jossa olisin aivan erityisesti halunnut hänen olevan mukana. Hyvällä tavalla olen kateellinen kaikille heille, jotka saavat tänään antaa isälle tai isoisälle halaukset, ehkä ne lahjatkin. Samalla surullinen, ettei oma lapseni ole koskaan nähnyt kumpaakaan isoisäänsä eivätkä he päässeet koskaan tapaamaan häntä.  Onneksi hänellä on kuitenkin se maailman ihanin isi, jota minäkin voin onnitella tällaisena päivänä. Ja niin kliseistä kuin se onkin, hän muistuttaa monellakin tapaa minua omasta isästäni. Ihanaa isänpäivää kaikille isille ja jos sinulla on vielä omasi, arvostathan jokaista hetkeä jonka saat hänen kanssaan viettää ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian