Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä DNA:n kanssa

 

Saaristoon tullessa lapsuusmuistot nostavat päätään. Miltä tuntuikaan viettää koko päivä aamusta iltaan ulkona.. Hyppiä kallioilla, katsella läheisestä satamasta lähteviä veneitä. Onko tuo jo töistä palaava isä? Mökille saatettiin jättää yksi ainoa toimiva puhelin, soitat sitten sillä töihin tai äidille jos tulee joku hätä. Aina löytyi grillattavaa ruoaksi. Saariston kävijät huomaavat, kuinka aika siellä on pysähtynyt. Sitä unohtaa puhelimen helposti tunneiksi johonkin, kun keskittyy nauttimaan luonnosta, liikkumaan ulkona, tutkimaan ympäristöä. Kuuntelemaan kirkuvia lokkeja ja lentoon lähteviä joutsenia. Yhtäkkiä muovipussi on täynnä kuusenkerkkiä, grillipaikan puut on pilkottu ja hiillos valmiina. Saunaan saa edelleen lisätä puita, asfalttitiestä ei ole tietoakaan.

DNA haastoi minut viime kuussa kertomaan tavallisesta päivästäni ja miten nettiyhteys kuuluu siihen. Länsimaissa netin käyttö on jo lähes hengitystä vastaava osa arkipäivää. Yhtä itsestäänselvää, ja kokoajan läsnä. Kaupallisessa yhteistyössä DNA:n kanssa kirjoitin myös tämän postauksen, jossa haluankin nyt miettiä, mitä jos meillä ei olisi nettiä? Täytyy sanoa, että en varmasti lopulta edes osaa ajatella tätä asiaa loppuun asti. Niin itsestäänselvää se netin käyttö meille kaikille on.

 

 

Aloitetaan jo ihan siitä, että ilman nettiä minulla ei olisi edes tätä työtäni. Kaikki perustuu (nopeaan) ja edulliseen nettiyhteyteen. On oltava käytännössä yhteydessä ulkomaailmaan netin kautta koko ajan. Mitähän edes tekisin työkseni? Nyt kun mietin ihmisiä elämässäni, kaikki tärkeimmät olen tavannut onneksi muualla kuin netissä. Mutta miettikää vaikkapa Tinder-pareja. Yhden sovelluksen ansiosta on perustettu perheitä ja löydetty suurta rakkautta. Ei olisi älypuhelinta, ei sovelluksia joilla päivittää muille oman päivän kulkua. Ei sähköpostia (!!), ei verkkopankkia laskujen maksuun. Loppujen lopuksi tästä ei ole edes kauaakaan, kun kukaan ei kertonut sosiaalisessa mediassa itsestään yhtään mitään. Tiesit, mitä kaveri tekee kun soitit tai laitoit tekstarin. Liikkuisimmekohan muuten enemmän ilman nettiä? Aivan varmasti.

 

Ilman nettiä sosiaalinen elämäni olisi varmasti paljon rajoittuneempaa. En tietäisi mitä vanhoille koulukavereille kuuluu, enkä olisi perillä parhaan ystäväni jokaisesta liikkeestä. Toisaalta, siinä hetkessä kun tapaamme, uskoisin olevani paljon enemmän läsnä. Intohimoisena googlaajana ja tiedonjanoisena ihmisenä kaapissani olisi ainakin valtava kasa tietokirjoja. Ja voi, reseptivihkoja ja keittokirjojakin! Ja enemmän pölyä, kirjahyllyjä ja paperiroskiksia. Telkkarista katsottais just sitä mitä sieltä tulee ja radiosta kuunneltais sitä mitä siellä soitetaan. Nettiaikakaudella on muuten paljon helpompaa olla persoonallinen, eikö? On vapauksia valita.

 

Mutta muistaako kukaan kuinka juostiin laittamaan parkkimittariin lisää rahaa? Kuinka bussiaikataulu tsekattiin pysäkin seinästä ja puhelinluettelo painoi enemmän kun pino tiiliskiviä? Tai kuinka nettiyhteydet olivat ennen ihan luokattoman hitaita? Eipä ladattaisi sellaisilla nopeuksilla kuvia someen, ei.

 

 

On asioita joita olen halunnut säilyttää ajasta ennen tätä nettivallankumousta. Pidän kovasti käsin kirjoittamisesta. Kirjoitan kaikki muistiinpanoni ja to do-listani aina käsin. Miettikääpä muuten kun pitäisi palata kirjeaikaan.. Siis mä muistan senkin, apua kun tunnenkin oloni vanhaksi. Oliko teillä kirjekavereita? Eikö muuten jossain oltu tutkittu, että suomalaisten käsiala on jatkuvasti huonontunut kun suurin osa kirjoitustyöstä tehdään koneella jo koulussakin? Nämä ovat juuri tällaisia arkisia asioita, joita ei tule edes ajatelleeksi. En käytä oikeastaan lainkaan sähköistä kalenteria, vaan kirjoitan paperikalenteriini kaiken muistettavan. Jos se ei satu olemaan käsillä, viimeistään seuraavana päivänä kopioin puhelimeen kirjoitetun muistiinpanon tai varatun ajan sinne käsin. Rakastan myös lukea oikeita kirjoja, mieluummin soitan äidille whatsappin sijaan, ja sanomalehden haluan todellakin paperisena omasta postiluukusta viikonloppuaamujen iloksi.

 

Veneily olisi muuten aika lailla erilaista ilman nettiä sekin. En todellakaan osaisi lukea pelkkää paperista merikorttia tai löytäisi yhteenkään saareen.

 

 

Maailma on muuttunut ja me muutumme sen mukana. Nettiyhteydet vaikuttavat varmasti evoluutioonkin. Aina ryhdistä siihen persoonallisuuteen. Nyt introvertinkin on helppo olla sosiaalinen. Vaikka liikunta ja normaali päiväaktiivisuus ovatkin vähentyneet, toisaalta on helpompaa lähteä liikkeelle ja olla aktiivinen. Treeniohjelmat löytyvät puhelimesta, samanhenkistä seuraa saa somesta. Elämä on helpompaa, välillä mietin, onko se liiankin helppoa? Mukana on kuitenkin mentävä ja nettiyhteys kulkeekin mukana aivan kaikkialle. Veneeseen, ja sinne saaristoon jossa aika on pysähtynyt. DNA:lle ja muille operaattoreille kiitos siitä, että mahdollistatte työnteon ympäri maailmaa. Oletteko muuten ikinä ajatelleet tällaisia asioita itse? Vaikka nopeat ja toimivat nettiyhteydet helpottavatkin sitä jokapäiväistä elämäämme, aina aika ajoin kannattaa irrottautua hetkeksi jatkuvasta yhteydestä ulkomaailmaan. Unplugged moments alkaa olla iso trendi maailmalla. Älkää unohtako niitä ♥

 

Yhteistyössä: DNA  &

 


 

Ihan hiljaa narisevat köydet. Ei liian kovaa ääntä, silloin on solmittu yleensä väärin, opetti iskä. Suojaisat poukamat, kaiteella kuivuvat pyyhkeet. Saunakassi, jaloissa vuosien myötä pehmenneet purkkarit ja se aamukahvi hiljaisuudessa, josta voi kaupungissa vain unelmoida. Aika on pysähtynyt saaristossa. Meriveden hiomat sileät rantakalliot, auringon haalistamat ex-punaiset poijut. Tää vaan on parasta Suomessa.

 

 

En ole oikein koskaan ollut mikään kotimaan matkailija. Viimeisten vuosien aikana ajatukseni ovat kuitenkin sen(kin) osalta muuttuneet. Suomen matkailua ei enää brändätä pelkäksi landeksi, järvimaisemaksi tai Keski-Suomen kaupungeiksi, joiden tarkka sijainti ei ole mua kiinnostanut oikeastaan ollenkaan. Luonto on ainutlaatuinen valttikortti, jota on nyt onneksi alettu hyödyntää. Sillä eihän tällaista ole missään. Saariston lisäksi Lapin lumo on toinen, joka huumaa minut joka talvi. Jos onnellisuutta voisi kuvata, kuvassa olisivat lumen peittämät puut ja hiihtolatu tai punaiset venevajat, harmaantuneet laiturit ja kelopuun nokassa kirkuva lokki.

 

 

Ihminen kuuluu luontoon. Henkeen ja vereen kaupunkilainenkin rakastaa tätä. Saaristossa tuntuu, kuin olisi kotona. Vain alle tunnin matkan päässä kotoa voin käydä yhdeltätoista illalla alasti meressä uimassa, koirat saavat juosta vapaana rantakallioilla ja aaltojen lisäksi ainoaa ääntä pitävät vain linnut. Täällä ei kaipaa musiikkia, ei asfalttiteitä, ei meikkipussia. Hyvinvointini kulmakiviin kuuluu ehdottomasti luonnossa vietetty aika. Olin kaikki lapsuuden kesät aina saaristossa, ja tänne mä kuulun edelleen.

 

 

Jos voit vielä yhden asian lisätä kesän bucket listallesi.. Mene saareen.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

 


 

Tiesitkö, että olen ihan viimeisen päälle hihhuli ja uskon kaikkeen yliluonnolliseen ja johonkin korkeampaan voimaan? Viime yönä näin unta, että lapsuudenystäväni kuoli. Kuolema unessa tietää tosin käänteisesti aina hyvää. Se on merkki uudesta alusta. Heräsin mitä kauneimpaan kesän ensimmäiseen päivään. Kuu on vaihtunut nyt ihan oikeasti kesäkuuksi. Koulunsa päättäville täydellinen päivä. Vaikka iltapäivä ja ilta on kulunut ainakin täällä saaristossa sadetta pidellen, juuri silloin paistoi kun pitikin. Aika tyypillinen kesäkuun ilma, eikö? Ilmassa on vain uusi alku eikä kukaan tiedä mitä tästä kesästä tulee.

 

Koulut ovat päättyneet, kesäloma on alkanut. Se oli joka vuosi niin suuri käännekohta pienelle tytölle. Kesäloma, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Vaikka nyt teenkin kokoajan töitä, olen yrittänyt elää tuota kesälomaa uudestaan. Ajatuksissani kesä kun on juuri siinä, kesäkuun alusta elokuun puoliväliin. Ehkä se voisi olla sitä myös nyt, ainakin lomaa siitä jatkuvasta suorittamisesta ja muka-kiireestä. Mulla ei edes ole enää mikään oikea kiire mihinkään.

 

 

Koulujen loppuminen ei kuitenkaan ole pelkän kesäloman alkua. Se on monille täysin uusi alku koko elämälle. Uusi opiskelupaikka, työelämään siirtyminen, ehkä lapsen muutto kotoa? Tämä kesäkuun ensimmäinen on suuri päivä. Muistan oman lakkiaispäiväni kuin eilisen, vaikka siitä on jo 11 vuotta. Äidin tekemät lusikkaleivät, iskän ruoat ja boolin. Täydellisen aurinkoisen sään, ihanat vieraat, mutta myös sen jännityksen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mihin minä menen, mihin elämä minua vie? Moni asia meni aivan toisin kuin kuvittelin, mutta uskon tarkoituksiin. Jos sinä, tänään lakkisi päähän painanut uusi ylioppilas et pääsekään sinne kouluun mihin niin kovasti halusit tai sinä kesälomasi aloittava et saanutkaan sitä unelmien kesätyöpaikkaa, sillä oli tarkoitus.

 

 

Älä koskaan lakkaa uskomasta itseesi ja unelmiisi. Mulla oli aina visio aivan erilaisesta elämästä mitä elin silloin ylioppilasjuhlapäivänä. Vaikka olin silloin onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä minulla oli, jossain sisälläni tunsin kuuluvani muualle. Olen aloittanut opiskelut kahdessa eri korkeakoulussa aivan eri alalla. Toisen tutkinnon suorittanut lähestulkoon loppuun (jos kiinnostaa miksen ole koskaan valmistunut sairaanhoitajaksi, kysy niin kerron – siihen on syy miksi olen jättänyt tarkoituksella viimeiset 10 op suorittamatta) mutta kumpikaan ei ollut sitä mitä lopulta olen nyt päätynyt tekemään. On hienoa jos tietää mitä haluaa jo silloin ylioppilaslakkia päähän painaessaan. Samaa toivon omalle pojallenikin. Itse aion ohjata häntä akateemiselle uralle jo ennen ensimmäistä luokkaa, mutta tiedän jokaisen tekevän lopulta omat ratkaisunsa. Ja aina kannattaa kokeilla, jos ei ole ihan varma. Enemmän kaduttaa tekemättä jättäminen kuin itse tekeminen.

 

Sillä tänään koulunsa päättäville toivon ennen kaikkea rohkeutta. Sitä samaa rohkeutta, millä itse menin uimaan mereen hyisen kylmänä toukokuun iltana. Ennen en koskaan uskonut pystyväni. Vihasin kylmää vettä, vapisinhan jo uima-altaankin reunalla lomareissulla. Äiti houkutteli avantoon, en koskaan suostunut mukaan. Kunnes pari vuotta sitten päätin, että minähän menen tuonne mereen. Rohkeus näyttäytyi sillä hetkellä, kun varpaat osuivat tummanvihreään, hyytävään ja pimeään veteen. Sinne oli vain mentävä, rohkeus ei jättänytkään enää vaihtoehtoa jänistämiselle. Kun kerran pystyin, pystyin toistekin. Aloin käymään avannossa, viime talvena kävin siellä ensimmäisen kerran jopa ilman saunaa yli -20 asteen pakkasessa. Vaikka voin nyt sanoa jopa nauttivani kylmästä vedestä, joka ikisen kerran portaille astuessani muistan miten joskus pelotti. Silloin tiedän, mitä on olla rohkea. Ja pystyn siihen aina uudestaan ja uudestaan. Se on sitä samaa rohkeutta, jota tarvitsin silloin kun muutin käytännössä yksin, ilman yhtään ystävää, pienenä tyttönä pääkaupunkiseudulle. Samaa rohkeutta, jolla selvisin pääsykokeista ja ensimmäisistä päivistä uusissa työpaikoissa. Samaa rohkeutta, jolla kannoin tavarani pois ensimmäisestä omistusasunnostani ja suljin oven parisuhteeseen jossa en oikeasti koskaan halunnut olla. Sitä rohkeutta, jolla sanoa ei raskaudenkeskeytyslääkärille ja kantaa lapsi ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiin.

 

Kesäkuun ensimmäinen. Tää on uusi alku ja me pystytään ihan mihin tahansa.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian