Olen saanut useamman viestin, jossa on kysytty miten olen opettanut lapseni esimerkiksi uimaan niin nuorena tai miten hän oppi pyöräilemään? Kuinka kauan luistelun opetteleminen kesti ja kävikö hän hiihtokoulussa, kun laskettelee jo isoja mäkiä? Ensinnäkin, olen niin valtavan ylpeä mun pienestä liikunnallisesta pojasta että sydän meinaa pakahtua onnesta. Eikä niinkään sen takia, että lapsi osaisi nuorena jo monia hienoja taitoja, vaan siksi, että hän on itse aivan valtavan onnellinen näistä taidoistaan ja halu liikkumaan on todella suuri. Varmasti moni muukin äiti tietää sen tunteen, kun ensin on saatu lukuisat itkupotkuraivarit laskettelusukset jalassa jo ennen ensimmäistä hissinousua tai lähdetty jäähallilta kiljuen, että en kyllä enää koskaan ikinä luistele. Ja kun lajin hienous on lopulta auennut, pientä ei saisi rinteestä tai mäestä pois millään.

 

Ajattelin itse pitkään, että nämä uimiset, pyöräilyt ja muut opetellaan sitten lähellä kouluun menoa. Olemme aina ulkoilleet ja liikkuneet paljon, mutta siten että se on ollut lapselle mukavaa. Potkulauta, potkupyörä tai apupyörät, pulkkamäki laskettelun sijaan, uimista kellukkeilla.. Hauskaa ja helppoa. Kun viime kesänä naapurini ehdotti, että kokeile uiko se ilman kellukkeita, naureskelin ajatukselle. Tästä meni ehkä viisi minuuttia, niin kolmevuotias snorklasi ilman minkäänlaista kelluketta tai apuvälinettä. Nyt 4-vuotiaana ui sujuvasti jo altaan päästä päähän. Tämä muutti paljon käsitystäni lasten oppimisesta. Jo pienikin lapsi oppii paljon ja valtavan nopeasti, kun vie ja opettaa. Lapsi nauttii kaikkein eniten läsnäolevasta, mukana touhuavasta vanhemmasta. Me ollaan kaikki kolme käyty yhdessä todella paljon uimassa, luistelemassa niin ulkojäällä kuin hallissakin sekä pyöräilty ulkona joka kevät, kesä ja syksy ja talvisin lasketeltu tuntitolkulla. Nyt siitä nauttii itsekin, alussa sitä mietti että voi kun joku muu tekisi tän mun puolesta. Mutta kannatti kiristellä hermoja ja saada raivareita puolin ja toisin. Nyt lapsella on neljä hienoa taitoa takataskussa, hän sietää pettymyksiä ja ymmärtää mitä kaikkea sinnikkyydellä voidaan saavuttaa.

No, miten lapsi oppii uimaan? Olen seurannut kyyneleet silmissä Instagramissa Morgane Beckin ja Nicole Hughesin tilejä. He ovat molemmat menettäneet lapsensa uima-altaaseen hukkumisen seurauksena ja nyt ajavat hyvin tärkeää asiaa pienten lasten uimataidon puolesta. Se pelastaa henkiä ja näiden naisten levittämän sanoman ansiosta lasten hukkumistilastot Yhdysvalloissa ovat laskussa sekä uimataitoisten lasten määrä suuressa kasvussa. Uimataito on äärimmäisen tärkeä taito pienelle lapselle. Sitähän ei opi kuin uimalla, joten ihan pienestä pitäen – veteen, veteen, veteen. Olen päässyt itse eroon uimahallikammostani ja saanut uinnista jopa itselleni uuden liikuntaharrastuksen, sillä halusin opettaa samaa myös lapselle. Hän on uinut vauvaikäisestä asti, ensin uimarenkaalla ja käsikellukkeilla, sitten pelkillä käsikellukkeilla ja tosiaan kolmevuotiaana hän oppi ensin snorklaamaan (asento on luonnollisempi kuin uidessa pää pinnalla) ja sitten uimaan. Helppo tapa on pyytää lasta uimaan ensin esimerkiksi metrin pätkä, sitten kaksi jne.. Meressä, esimerkiksi veneestä veteen mentäessä en antaisi silti hänen uida vielä ilman pelastusliivejä tai käsikellukkeita, sillä täällä Suomessa vesi on niin pimeää, ettei pinnan alle vajonnutta näe juuri ollenkaan ja aallot tuovat aivan omat haasteensa uimiselle. Matalassa rannassa sitten eri juttu. Oon aivan hysteerinen kaikkien pimeiden syvien vesien kanssa muutenkin, mutta yritän olla tartuttamatta tätä lapseen. Tärkeintä uimataidon oppimisen kannalta on, että lapsi viihtyy vedessä.

Entä luistelemaan? Lapsen on hankalaa hävitä tai olla huono jossakin. Tai ainakin meidän lapsen. Luistelu oli juuri tällainen laji. Kun heti ei pysynytkään pystyssä tai ollut hallin nopein, hokkarit meinattiin iskeä naulaan ennen aikojaan. Ainakin Micael tarvitsi paljon rohkaisua, kannustusta ja leikin avulla hänet sai jäälle. Ja voi sitä riemua, kun luistelu alkoi muutaman viikon jälkeen oikeasti sujua. Ensimmäisen kerran kun sai mailan ja kiekon käsiin, lapsi oli kuin luotu olemaan jäällä. Voin sanoa ihan rehellisesti pakottaneeni, mutta myös vähän lahjoneeni alkuun laittamaan ne luistimet jalkaan. Sieltä se liikunnan ilo löytyi kun ei antanut ensin periksi. Liian monen lapsen harrastus katkeaa siihen, kun vanhemmat luovuttavat kiukuttelun edessä.

Laskettelemaan? Laskettelun osalta sanoisin, että mitä aiemmin vie suksille, sen parempi. No, ehkä moni kaksivuotias on liian nuori – motoriikka ei vielä toimi laskettelun vaatimalla tavalla eivätkä jalkojen lihakset ole välttämättä tarpeeksi kehittyneitä kääntämään painavia suksia. Mutta kokeilla kannattaa heti kun lapsi haluaa mäkeen. 3-vuotiaana vein Micaelin ensimmäistä kertaa rinteeseen itse opettamalla. Ei koskaan kokeiltu niitä valjaita, mutta niistä on ollut monille iso apu. Pelkäsin itse vain sitä, että lapsi ei sitten enää uskaltaisikaan laskea ilman niitä ja oppimiseen tulisi takapakkia. 3 vuoden ikä meni harjoitellessa ja ihmetellessä suksia, 4-vuotiaana kokeiltiin kerran hiihtokoulua josta lähdettiin opettajan rohkaisemana 40 minuutin jälkeen jo isoihin mäkiin. Siitä asti on lasketeltu yhdessä niin sinisiä kuin punaisiakin rinteitä ja menty kaikissa hisseissä. Laskettelemaan opettelu vaati kuitenkin multa itseltäni valtavasti hermoja, kärsivällisyyttä ja hyvää kuntoa – välillä tultiin 2 kilometrin rinne alas mun suksien välissä kun voimat loppuivat ja kiukku otti vallan. Huh, tulee hiki kun ajatteleekin. Silti koen päässeeni helpolla, sillä aloitettiin niin aikaisin. Moni lykkää laskettelun aloitusta liian kauan, nuorempana lapsi oppii nopeammin.

Ja pyöräilemään? Tää oli näistä taidoista viimeisenä opittu, mutta lapselle niin tärkeä ja iso juttu. Tein itse sen virheen Micaelin kohdalla, että annoin hänen pyöräillä apupyörillä niin paljon. Potkupyörä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Kyllä meiltä sekin löytyi, mutta lapsi viihtyi paremmin apupyörien kanssa tavallisella pyörällä. No, otapa ne sitten pois.. Pyöräily olikin yhtäkkiä maailman kauheinta puuhaa ja pyörä oli ihan tyhmä ja sitä saattoi potkia ja lyödä. Sen vikahan se oli. Ei siinä auttanut kuin palata hetkeksi aikaa potkupyörän päälle, kokeilla aina pieni hetki kerrallaan tavallista pyörää ja touhuta sitten jotain muuta. Pikkuhiljaa, pyörästä kiinni pitämällä ja työntämällä lyhyitä matkoja päästiin eteenpäin. Mietin jo, että montahan kesää tässä menee opetellessa kunnes lausuin taikasanat.. ”Saat minkä vaan lelun haluut kun opit pyöräilee..” Vartti ja se oli siinä.

Kiristys, uhkailu ja lahjonta. Kärsivällisyys, kannustus ja rohkeus. Näillä Miksu oppi, jakakaa hei muutkin teidän hyväksi havaittuja vinkkejä! Nyt varsinkin uinti ja pyöräily ovat varmasti monella toiveissa oppia näin kesän alussa. Micaelilta kun kysyin että miten ne nyt sujuu niin kuulemma ”helppoa kuin heinänteko!”

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Kuusiviikkoisesta asti maailmalle raahattua lasta ei voi syyttää rohkeuden ja reippauden puutteesta. Omalla hauskalla tavallaan hän osaa sanoa sanoja ainakin viidellä eri kielellä ja ymmärtää neljävuotiaaksi hämmästyttävän paljon eri kulttuureista ja maista. Tuo auringossa kasvanut helposti ruskettuva pieni ihmisen alku on nähnyt maailmaa jo sen verran paljon, etten ole enää laskenut maita pariin vuoteen. Ymmärrän, että aikuiset haluavat joskus omaa aikaa ja olen itsekin matkustanut ilman lasta, mutta ensisijaisesti ottaisi lapsen aina mukaan. Mitä itse muistat lapsuudestasi ensimmäisenä? Mulla ainakin tulee mieleen heti kaikki etelänmatkat äidin tai isän kanssa. Kun palasimme kotiin, pikkuinen kertoi taas aivan innoissaan reissusta. Pitkä viikonloppu tutussa paikassakin voi olla seikkailu. Lapsen kanssa matkustaminen on nykyään niin helppoa, että vähän jopa ihmetellen katson aikaa taaksepäin, sitä kun vielä stressasin reissuun lähdöstä ihan hulluna. Loppujen lopuksi lapsen kanssa voi matkustaa ihan mihin tahansa ja näin isona lapsi on jo mitä mainioin reissukaveri.

Kokemusta on niin arjesta Espanjassa, kaupunkiviikonlopusta Pariisissa museoineen, Aasian suurkaupunkien vilinästä, sairaalareissusta Miamissa kuin ökylomailusta Dubain resorteissa. Ollaan oltu Balilla sadekaudella, roadtripilla Floridassa, nähty Karibian köyhyyttä ja autioita rantoja sekä maattu porealtaassa katolla Bangkokin kattojen yllä. Lapsi otetaan maailmalla todella hyvin vastaan. Matkustaminen on nykyään helppoa ja paljon edullisempaa kuin koskaan aiemmin. Muutamien kalliiden merkkilastenvaatteiden hinnalla lähtee helposti reissuun. Lapsen kannalta matkustaminen on mitä mainioin sijoitus. Ripaus rohkeutta, uteliaisuutta ja seikkailumieltä jokaiseen matkalaukkuun. T. Mirva ja sen paras reissukaveri. Matkustatteko te lasten kanssa ja jos, niin millaisiin kohteisiin? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä DNA:n kanssa

Aamulla sammutan ensimmäisenä herätyskellon. Kirkasvalolamppuakin paremmin herättää kirkkaimmalle säädetty puhelimen näyttö silmien edessä. En koskaan pääse ylös sängystä heti kellon soidessa, keho ja mieli vaativat muutaman minuutin heräilyn sininen valo silmien edessä. Haluaisin pitää puhelimen pois makuuhuoneesta. Vielä ei ole onnistunut.

Arkiaamujen Hesarin selaan sängyssä näytöltä. Tarkistan sään ja valitsen mielessäni vaatteita sen mukaan, postaan ehkä kuvan Instagramiin, jos muistan. Varmistan päiväkodin intrasta, oliko tänään retkiä tai muuta erityistä muistettavaa. Lihapullia näköjään lounaaksi, niiden avulla saakin lahjottua lapsen syömään aamiaisensa. Päiväkodin Whatsapp-ryhmässä muistutetaan vielä aurinkosuojan käytöstä lapsilla, aurinko on jo polttavan kuumaa.

Aina välillä unohdan, kuinka lapsuudessani ei käytetty ollenkaan nettiä. Muistan sen modeemin raksutuksen ja yhdistämisäänen edelleen. Ensimmäiset tekstiviestit, myöhemmin ne, joihin ei mahtunut kuin tietty merkkimäärä eikä sitäkään voinut ylittää saldorajan ylityksen pelossa. Webbikamerat, MSN Messengerin ja viestit yläasteen ensimmäisiltä poikakavereilta. Ensimmäisen läppärin, ensimmäisen älypuhelimen. Tekstarit, joita saattoi lähettää vaikka kuinka monta. Yhtäkkiä kaikki siirtyi nettiin. Bussiaikatauluja ei luettukaan aamulla pysäkin seinästä, tuli Reittiopas. Nykyään jopa matkakorttini on historiaa, kun puhelimessa on julkisen liikenteen sovellus, joka veloittaa liput suoraan luottokortilta.

DNA haastoi minut tässä kaupallisessa yhteistyössä pohtimaan, miten netti kuuluu minun päivääni. Eikä mikä tahansa netti, vaan nopea ja toimiva netti. Reissuissa sitä välillä vielä turhautuu hitaaseen wifiin ja muistaa, kuinka tämä sekunnissa someen -maailma on vielä niin kovin uusi.

Aamun kiireestä selviää kertomalla, että murojen syöjä saa lounaalla lihapullia. Pukemista nopeuttaa Viaplaysta katsottu Blaze ja Monsterikoneet. Kun olen vienyt lapsen päiväkotiin, lähden töihin. Matkalla kuuntelen musiikkia Spotifysta, uusia biisejä on päivittynyt yön aikana suosikkilistoilleni. Mahtavaa. Tiesittekö muuten, että DNA tekee yhteistyötä musiikin suoratoistopalvelun Deezerin kanssa? Tai että Deezer on voittanut monissa arvosteluissa Spotifyn? Pitäisi kokeilla, tää oli mulle ihan uusi juttu. Aamun palaveri on kaupunginosassa, jossa olen käynyt ehkä kerran aiemmin. Pakko laittaa puhelimen karttapalveluun osoite, että löydän perille.

Teen lähes kaiken työni netissä. Tai sanotaanko, että en voisi tehdä työtäni ollenkaan ilman nettiä. Pari vuotta sitten lähdimme kaikki toimistolta kotiin, sillä netti ei toiminut koko päivänä. Netti on mahdollistanut niin paljon, ettei tavallinen ihminen tunnu sitä edes ymmärtävän. Töissä maksan laskut verkossa, varaan ajan kynsihuoltoon ja tarkistan, saiko lemmikkivarauspyyntöni lennolle toteutettua. Katson viikonlopulle sään, pääseeköhän veneilemään? Meillä on muuten veneelläkin netti, helpottaa elämää merellä ja saaristossa kummasti. Töistä kiiruhdan salille. Taas soittolista soimaan, langattomat kuulokkeet päähän ja treenikello käteen. Latasin myös urheilukelloni laatiman juoksuohjelman työkoneelle, aloitan kun ehdin. Matkalla salille yksi Whatsapp-puhelu autossa, kätevää ja turvallista kun voi hoitaa nykyään puhelutkin autossa molemmat kädet ratissa.

Salin jälkeen suoraan päiväkotiin hakemaan pieni rakas. Kavereiden kanssa vietetty päivä näkyy ylienergisyytenä. Selataan hetki uutta kirjaa, sen jälkeen iPad käteen ja sohvalle rauhoittumaan. Opettavaiset pelit ovat lisänneet englannin sanavarastoa ja opettaneet matematiikkaa. Aamulla kesken jäänyt jakso Blazea katsotaan vielä loppuun. Ennen ulkoilua vielä nopea arkiruoka, resepti löytyy hetken googlailun jälkeen. Tytöt lähettävät viestejä yhteiseen Whatsapp-ryhmään, Hannulle muistutus tulevista juhlista Facebookin kautta ja äidille vielä puhelu koiria kävelyttäessä. Ulkona postaan someen videon pyöräilemään oppineesta pienestä pojasta, joka pyytää kuvaamaan uuden tempun. ”Lähetä se Andersin äidille!” Pyykinpesukoneen saa laitettua ulkona päälle puhelimesta, sähköpostiin kilahtaa muistutus huomisesta ajanvarauksesta kasvohoitoon. On aika siirtää puhelin sivuun, lukea iltasatu lapselle oikeasta kirjasta ja käydä itsekin nukkumaan. Kuitenkin vielä juuri ennen nukahtamista avaan ystävältä tulleen kuvan, naurattaa niin vietävästi.

DNA on mahdollistanut helpomman arjen. Välillä haluan tietoisesti laittaa älylaitteet pois ja keskittyä niihin kaikkein tärkeimpiin asioihin, mutta vain hetkeksi. Nopean netin avulla pidän paljon enemmän yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin, koen oloni turvalliseksi, teen työni ja säästän aikaa perheelleni. Meillä on netti kotona, töissä, puhelimissa, tableteissa, mökillä ja veneellä. Ja onneksi onkin.

Yhteistyössä: DNA &

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian