No, kriisi kuulostaa ehkä vähän turhan dramaattiselta mutta se nyt sopi otsikkoon. Ystävät ovat saaneet viimeaikoina vauvoja, lisääkin on vielä tulossa. Kuulen päivittäin kaikkialta juttuja puhkeavista hampaista, katkonaisista öistä, vatsalihasten erkaumista ja kotihoidontuen kuntalisistä. Ja välillä sitten unohdan, että mähän olen itsekin äiti. Välillä kun näen rattaita tai vaippapaketteja, en edes muista milloin meillä oli niitä viimeksi. Micael täytti elokuun lopulla viisi vuotta ja yhtäkkiä pikkulapsiaika on unohtunut ihan täysin. Jos parisuhteessa puhutaan seitsemän vuoden kriisistä (vai voisko se olla seitsemän vuotta yhtä kriisiä..) lasten kasvatuksessa on ehkä sellainen viisivuotiskriisi aika totuudenmukainen. Pienestä pojasta on silloin kasvanut jo aika iso poika.

 

 

Viisivuotias on vielä tosi pieni. Rakastaa unilelujaan ja tykkää, kun äiti laittaa kengät jalkaan. Mutta yhtäkkiä se jo käy kavereiden luona kylässä, juttelee ihan järkeviä, luistelee nopeammin kuin äiti ja on muutenkin kaikin puolin todella paljon itsenäisempi kuin vaikka vuosi sitten. Vähitellen aletaan puhua koulusta ja mua itkettää välillä jo nyt, kun maailman ihanin päiväkoti vaihtuu puolentoistavuoden päästä koulumaailmaan. Samalla saan vähän väliä kriiseillä äitinä. Lapsi on jotenkin kokoajan enemmän ja enemmän oma persoonansa eikä häntä voi enää ajatella vain huollettavana ja hengissä pidettävänä olentona. Jatkuvasti joutuu miettimään sanomisia ja niitä vaikutteita, joita lapselle antaa. Hän on niin paljon viisaampi kuin osaan kuvitellakaan, mutta yhtäkkiä vastaa kysymykseen, tiedätkö sä mitä äiti tekee työkseen, että no en tiedä, no töitä? Että mitäs se sitten mun muistakaan jutuista ymmärtäisi.

 

Välillä mietin surullisena, että kohta se ei enää tarvitse mua samalla tavalla kuin vuoden vanhana pikkutaaperona. Ja hetken päästä iloitsen, että kohta on taas niin paljon enemmän aikaa itselle. Jo nyt kaukana ovat aamut, jolloin ei ehtinyt edes hiuksia laittaa ja rappukäytävässä tuoksuva naapurin hajuvesi sai surkuttelemaan kiirettä ja omaa nuhjuista olemusta – en vain ehtinyt mitään muuta kuin juosta lapsen perässä, syöttää sen, tapella pukemisesta ja kirjaimellisesti raahata sen päiväkotiin. Nyt juon aamukahvini ihan rauhassa, usein joogaankin. Meikkaan, herätän pikkuisen joka syö itsekseen aamiaisen ja saattaa kiltisti pukeakin jos oikein hyvin on onnistuttu uhkailemaan tontuilla tai luistelun perumisella (kauheeta, tiedän, mutta pelastaa monta kiireaamua). Vaikka lapsen kehitys on suurinta vauva- ja pikkulapsiaikana, tämä tuntuu ainakin minusta suurimmalta muutokselta. Ei suinkaan kävelemään oppimiset tai ensimmäiset ymmärrettävät lauseet. Vaan nimenomaan se itsenäistyminen. Miksu on jo paljon sitä, mitä hän tulee olemaan aikuisenakin. Toivottavasti vielä silloinkin äidin pieni rakas.

 

Kuulostaako tällainen viisivuotiskriisi tutulta muista vanhemmista? Tai mitkä ovat teidän tähänastisen vanhemmuuden taipaleen isoimpia muutoksia?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen varmaan usein kertonut olevani paljon yksin. Tai no, kaksin. Olen vuosien varrella tottunut siihen ja olemme pärjänneet kahdestaan niin matkustaessa kuin kotona arjessakin. Monet vanhemmat pelkäävät esimerkiksi eroa siksi, etteivät tiedä miten pärjäisivät lapsen kanssa yksin. No, varmasti paremmin kuin yksin parisuhteessa. Vaikka toisaalta rakastan yksinoloa ja esimerkiksi sitä, että koti on kokoajan siisti kun ainoa aikuinen siellä olen minä ja kuinka yksin ollessa rutiineista on helpompi pitää kiinni, näin marraskuussa tämä yksin oleminen on alkanut ärsyttää ja kunnolla. Sori nyt pieni avautuminen, ehkä tämä on oma versioni pimeysväsymyksestä.

   

 

Olen ollut tänä vuonna yksin enemmän kuin koskaan aiemmin. Siis todella paljon. Koska olen kuitenkin nauttinut kotona olosta ja muutenkin rauhoittunut takavuosien seikkailuista, en sinänsä kaipaa tämän enempää omia menoja ilman Miksua enkä ollenkaan haikaile esimerkiksi baareihin. Mikä on ollut ihanaa. Olisi kauheaa jos ei saisi elää sellaista elämää kuin haluaa. Mutta.. Ajatus siitä, että taas vaihteeksi pyöritän tätä arkea yksin ja  olen yksin vastuussa paitsi arjesta, myös siitä lapsesta. Varsinkin sellaisina aikoina kun kaikilla Micaelin tutuilla hoitajillakin on muuta ohjelmaa ja isä tuhansien kilometrien päässä kotoa, se vastuu ja yksinäisyys konkretisoituvat jotenkin ihan toden teolla.

 

Kunnes taas havahdun miettimään, että onhan täällä paljon yksinhuoltajia jotka handlaavat vastuun ja useammankin lapsen ihan hyvin. Yksinhuoltajalla tarkoitan nyt tilannetta, että lapset ovat kokonaan toisella vanhemmalla. Viikko-viikkosysteemi kun kuulostaa korviini toisinaan jopa luksukselta.

 

 

Marraskuun pimeydessä pitäisi hoitaa työt, kotityöt, omat harrastukset, lapsen harrastukset, laittaa ruokaa, laittaa koirille ruokaa, viedä lapsi ulos, viedä koirat ulos. Pysyä järjissään ja kantaa vastuu tosiaan siitä lapsesta ja kodista. Jos mietitte lasten hankintaa, miettikää myös sitä tukiverkoston laajuutta. Välillä taas mietin että onko mulla edes oikeutta valittaa, koska on kuitenkin oma valintani ettei meillä ole esimerkiksi lastenhoitajaa sillä haluan olla mieluummin lapseni kanssa itse vaikka se sitten tarkoittaisikin yksin olemista. No, marraskuussa saa ainakin vähän valittaa eiks niin?

 

 

Lapsi on kuitenkin niin vähän aikaa niin pieni että tarvitsee jatkuvaa läsnäoloa. Pari vuotta eteenpäin ja se on jo yksin kotona pidempiäkin aikoja kuin vain pikaisten  koiralenkkien verran. Haluan, että hän muistaa äitinsä ennen kaikkea läsnäolevana äitinä. Löydän tästä tilanteesta kuitenkin onneksi paljon positiivista. Osaan arvostaa vapaata aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Mun ja Miksun välit ovat hioutuneet tänä vuonna jotenkin entistäkin läheisimmiksi ja tiedän selviytyväni vaikka mistä. Tiedättekö kun aina sanotaan, että voidakseen olla toisen ihmisen kanssa, on opittava ensin olemaan yksin? Sitä on ainakin harjoiteltu. Koska tiedän, etten ole ainoa (onnea on muuten rakas ystävä joka jakaa saman ”kohtalon”), olisi ihanaa kuulla muilta vähän yksinäisiltä äideiltä, kuinka te handlaatte arjen ja vastuun yksin? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Tämä postaus sai alkunsa kritisoivasta kommentista, jonka sain paljon keskustelua herättäneeseen Dubai-postaukseen viime viikolta. Pienten lasten kanssa ei saisi matkustaa, sillä he eivät muista matkoistaan yhtään mitään. Tämä pätee kuulemma myös pitkälle alakouluikään. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

 

 

Olen matkustanut lapseni kanssa siitä asti, kun hän oli kuukauden ikäinen. Lapsen kanssa matkustaminen on helppoa, hauskaa ja antaa paljon niin lapselle kuin vanhemmillekin. Lapsi ei muista matkoista tai oikein muustakaan mitään ennen kolmatta ikävuotta, mutta ainakin he nauttivat lämmöstä, auringosta ja aikuisten jatkuvasta läsnäolosta. Sen jälkeen tapahtumat ja reissut alkavatkin jäädä lapsen mieleen. Micaelilla on paljon muistoja jo nyt meidän yhteisistä lomista, vaikka hän on vasta viisivuotias. Hän laskee päiviä reissuihin ja jakaa matkakokemuksia jo päiväkotikavereidensa kanssa. Matkustaminen on antanut hänelle paljon. Uskon, että hauskojen kokemusten lisäksi myös rohkeutta, avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta. Miksu oppi myös uimaan kolmevuotiaana, ei todellakaan olisi onnistunut jos emme olisi matkustaneet niin paljon lämpimissä maissa, jossa lapsi viettää ison osan päivästään vedessä.

 

 

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän tietysti saa irti matkustamisestakin. Koulun aloitus rajoittaa toki matkustamista ja se on myös yksi syy siihen, miksi olemme halunneet reissata nyt niin paljon, kun se on vielä mahdollista. Koulusta ei niin vain enää ollakaan pois. Kouluikäiselle matkustaminen olisi kuitenkin taas vielä suurempi rikkaus, sillä koulussakin opetetaan paljon asioita maailmasta, jotka havainnollistuvat lapselle, kun ne kokee itse. Se, että luet kirjasta Aasian maiden kulttuurista tai ilmastosta, on hieman eri asia kuin nähdä ja kokea se paikan päällä. Mitä tämä kertoo yhteiskunnasta, kun ihmiset ajattelevat näin? Maailmaa voi avartaa matkustamisen sijaan lukemalla kirjaa? En ihmettele, että syntyvyys vähenee, kun lapsiinkin suhtaudutaan nykyään niin negatiivisesti.

 

 

Ruotsalaisbloggaaja Kenza sai viime viikolla arvostelua osakseen Dubaihin matkustamisen takia, mutta myös siitä, että lensi lapsensa kanssa Dubaihin businessluokassa. Lasta ei saisi viedä kuulemma sinnekään, sillä businessluokan lipun maksaneet asiakkaat haluavat rauhaa ja hiljaisuutta. Entä se perhe, joka maksaa businessluokan lipuista (lapsestakin käytännössä täyden hinnan), he eivät saisi matkustaa toisten mukavuudenhalun takia väljemmin ja huomattavasti mukavammin? Ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmisen päässä liikkuu. Yhtä lailla se perhe on velvollinen huolehtimaan ettei lapsi häiritse muita matkustajia siellä businessluokassa aivan kuten economypuolellakin tai vaikka ravintolassa maan kamaralla. Pikemminkin businesslipun maksamalla nimenomaan antaa sitä rauhaa kanssamatkustajille kun lapselle on mukava olla sekä tilaa nukkua ja leikkiä omalla paikallaan, toisin kuin turistiluokassa. Ihmisten itsekkyydellä ei vaan tunnu olevan mitään rajoja.

 

 

Tähän haluaisin kuulla teidän ajatuksianne. Mitä te ajattelette lasten kanssa matkustamisesta? Kyllä vai ei ja miksi lapsia halutaan viedä reissuun? Oppiiko maailmasta ja kulttuureista todella yhtä lailla kirjaa lukemalla?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian