Nyt kun ympärillä on paljon lapsiperheitä, on jaettu myös paljon kokemuksia eri perheiden tavoista ja arjen käytännöistä. Kun ystäviä on myös tällä hetkellä raskaana, on ollut paljon puhetta myös asumisasioista. Minkä kokoiseen asuntoon perhe mahtuu ja missä lapsiperheen kannattaa asua?

Mielestäni yllättävän monet haluavat kasvattaa lapsensa ”maalla” kaukana keskustan vilinästä, turvallisessa ympäristössä. En ole tähän päivään mennessä keksinyt, miten esimerkiksi vähän kauempana keskustasta omakotitaloalueella asuminen olisi yhtään sen turvallisempaa. Miten te, jotka ajattelette näin perustelette tämän? Liikenne, vähemmän asukkaita vai mitkä ovat ne tekijät? Perheen kasvaessa tilaa tarvitaan enemmän ja varsinkin tästä syystä monet joutuvat tinkimään asuinalueesta. Sieltä, mistä on varaa ostaa kaksio, ei jokainen välttämättä pystykään ostamaan kolmiota saati isompaa asuntoa. Toisaalta lasten myötä voi alkaa kaivata omaa pihaa ja asumisen helppoutta. Hissittömän 100-vuotiaan jugendtalon käytännöllisyys ei välttämättä ole ihan sen vastarakennetun Kannustalon luokkaa.

Jokainen perhe tekee omat valintansa – itse en halua muuttaa pois keskustasta. Koen sen perheeni ja lapseni kannalta todella toimivana asuinalueena. Alue jossa asumme on rauhallinen, mutta kävelymatkan päässä ydinkeskustasta. Päiväkotiin kävelee alle 10 minuuttia ja ilman autoakin pärjäisi jos työmatka ei sitä vaatisi. Elämää helpottavat todella paljon puistot, muut viheralueet sekä merenranta näköetäisyydellä. Arvostan myös isoa terassia, johon sai pikkulapsi aikana kätevästi rattaat päiväsaikaan. Taloyhtiön lastenvaunuvarasto ei myöskään ole mikään itsestäänselvyys, kerrostaloasujalla saattaa olla hankala tilanne edessä jos talosta ei löydy vaunujen säilytystilaa eikä omaa parveketta ole.

Minusta oli ihanaa kävellä äitiyslomalla Ullanlinnan ja Eiran kauniita katuja, napata kahvi mukaan lähikahvilasta, fiilistellä pastellinsävyisiä taloja ja merenrantaa kaikkina vuodenaikoina. Vaikka muualla Helsingissä ja lähikunnissa on paljon kauniita alueita, tiedän etten viihtyisi niissä niin hyvin. Asuntomme hinnalla saisi varmasti ison omakotitalon pääkaupunkiseudulta, mutta se ei olisi minua varten vaikka meillä olisi useampia lapsia. Vastaavasti se on taas jonkun toisen suurin unelma.

Olisi tosi kiva kuulla teidän ajatuksia tästä aiheesta. Missä lapsiperheen kannattaa asua vai onko sillä mitään väliä? Kannatatko ehdottomasti espoolaista omakotitaloasumista, isoa taloa maalla vai pientä keskustakotia nokkeline tilaratkaisuineen?

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 


Olen oikeastaan alusta asti odottanut, että lapseni kasvaa niin isoksi että voimme keskustella aamukahvin äärellä, kuunnella yhdessä musiikkia automatkoilla ja kertoa toisillemme päivästämme. Rakastan vauvoja, taaperoita ja pikkulapsia mutta olen aina toivonut omani kasvavan nopeasti vähän isommaksi. Kaikki vauvatavarat lähtivät alta aikayksikön uuteen kotiin heti kun niille ei ollut enää käyttöä. Sayonara turvakaukalo, selkä vääränä raahaamistasi ei tule ikävä!

Micael sai vihdoin uuden sängyn. Kasasimme sen eilen oikein ennätysajassa, roikuin vielä iltakymmeneltä kolmen metrin korkeudessa katonrajassa solmimassa uutta canopya (onko sen oikea nimi sänkykatos, leikkikatos vai mikä?) paikoilleen. Jes, ison pojan iso sänky oli hetkessä valmiina ja viimeinenkin vauvatavaramme lähtee pian kohti uutta kotia. Stokken Sleepi oli yksi ensimmäisistä ostoksista ja vaikkei se pinnasänkynä ole toiminut aikoihin, sama runko on tällä hetkellä juniormallina keskellä olohuonettamme. Se sänky, missä vastasyntynyt kolmekiloinen nukkui ensimmäisen yönsä kahden vuorokauden ikäisenä. Ja kohta siinä nukkuu joku muu.

Pienen pojan ilme, kun huoneessa olikin yhtäkkiä iso sänky ja ihana pesämäinen leikkikatos, oli näkemisen arvoinen. ”Minä olen iso poika!” huutojen saattelemana hän hyppi uudessa sängyssään ja halusi heti mennä nukkumaan.

Ja silloin se haikeus iski. Olisittepa nähneet kuinka kyyneleet valuivat pitkin poskia,  vain yhden sängyn takia. Pinnasängyn kasaaminen oli silloin jotenkin niin konkreettinen asia, sitä ymmärsi että kohta siinä nukkuu aivan uusi ihminen. Ja nyt tuo sänky on ilman laitaakin sille ihmiselle liian pieni.

Minulle ei tule lisää lapsia eikä minulla sinänsä ole edes ikävä vauvaikää. En tule kuitenkaan koskaan heittämään pois paria vanhaa vaatetta, niitä ihan ensimmäisiä. Saati rakkaimpia leluja. Voi sitä päivää, kun Micael luopuu unileluista. On viimeistä päivää maailman ihanimmassa päiväkodissa. Pelkkä ajatuskin itkettää. Aina sanotaan, että aika kuluu lasten kanssa todella nopeasti mutta jotenkin vasta eilen siinä lastenhuoneen lattialla itkiessäni tajusin mitä se oikeasti tarkoittaa. Uskomaton haikeus valtasi mielen. Olin niin keskittynyt siihen kasvamisen odottamiseen, että taisin unohtaa nauttia vauva- ja pikkutaaperoajasta. Enkä saa niitä enää takaisin.

Tänään me keskusteltiin aamukahvin äärellä siitä, kuinka huomenna aamulla syömme aamiaista lentokentällä. Vein hänet töihin mennessäni puistoon ja ehdimme juuri kuunnella tuon lyhyen matkan aikana Micaelin suosikkibiisin. ”Äiti laita kovemmalle!” kuului takapenkiltä. Kerroin meneväni töihin ja vieväni koirat hoitoon mummille. Micael kertoi, että tänään on muskaripäivä.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Meillä on ollut aivan ihana, rento ja ulkoiluntäyteinen viikonloppu kotona. Se sai tänään kuitenkin ikävän käänteen. Micael halusi dinosaurusmuseoon ja matkalla poikkesimme Stockalle. Dinosaurusmuseon sijaan matka jatkui kuitenkin lääkäripäivystykseen.

Silmän räpäys sai ajanmääreenä aivan uuden merkityksen. Sitäkin lyhyemmässä ajassa pieni poika putosi ostoskärryistä pää edellä maahan. Kaatumisten tai muiden pikkuhaavereiden jälkeen viiden minuutin itkukin tuntuu tunnilta. Puolen tunnin itkukohtaus tuntui siltä, ettei se lopu ikinä. Sen jälkeen Micael menikin aivan flegmaattiseksi, oli hyvin unelias ja nukahti siihen saman ostoskärryyn heräten välillä nyyhkyttämään ja valittamaan kovaa päänsärkyä.

Mehiläisen päivystys toimi taas kerran paremmin kuin hyvin. Pääsimme samantien lääkärille, joka tutki Micaelin perusteellisesti. Koska lapsi oli niin unelias ja valitti kovaa kipua päässä, emme saaneet lähteä heti kotiin. Hän sai kipulääkkeetja  jouduimme odottamaan Töölössä pari tuntia. Jos vointi huononisi, joutuisimme Lastenklinikalle pään kuvauksiin mahdollisen kallonsisäisen vuodon varalta. Kipulääkkeet alkoivat onneksi vaikuttaa pian ja kävimme siinä välissä Elitessä myöhäisellä sunnuntailounaalla. Micael oli aluksi vähän pahoinvoiva, mutta piirtäminen ja pelit saivat hänet pian ennalleen. Takaisin lääkärin vastaanotolle menikin aivan eri poika. ”Ei oo enää pää kipee” sekä pikatsekkaus vointiin riitti ja pääsimme jatkamaan matkaa kotiin. Diagnoosina aivotärähdys.

Lapsen pään alueen vammat on aina otettava vakavasti. Aivotärähdyksistä on onneksi harvoin kyse, mutta jos isku on kova ja itku jatkuu tavanomaista pidempään, käynti lääkärillä on tarpeen. Tajuttomalle lapselle soitetaan ambulanssi, muuten riittää ihan visiitti päivystyksee. Pään vammojen kanssa aikuinenkin pääsee aina kaiken jonon ohi ja lapset ovat tietysti etusijalla, joten jonottamista ei tarvitse kauhistella etukäteen. Jälleen kerran myös lapsen vakuutukselle oli käyttöä. Se on maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin, vaikka meillä onkin oltu melkein poikkeuksellisen terveitä.

Onneksi selvisimme säikähdyksellä. Dinosaurukset saavat odottaa museossa ja laskiaissunnuntain pulkkailut taitavat jäädä vain pieneen pulkka-ajeluun koiranulkoilutuksen yhteydessä. Huomenna taas paluu arkeen, päiväkotiin ja töihin. Kiitos suojelusenkelit, taas kerran. 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian