Tiistai-ilta? Nyt jo?! Viime päivät ovat kuluneet ihan siivillä ja loppuviikko on yhtä lailla täynnä ohjelmaa. Muistan taas millaista on olla kotiäiti.

On katsokaas se hiihtolomaviikko. Unohdin sen viimeksi perjantaina kun sovin autolle huoltoaikaa. Maanantaina ei vietykään lasta aamulla puistoon, koska päiväkoti on kiinni. Aivan. Koska meillä ei ollut hiihtolomaviikolle mitään ihmeellistä tekemistä, sovin tähän sitten kaikkea pientä. Joka päivälle on jotain, mutta ehdin kuitenkin aina jossain välissä fiilistellä, millaista oli olla kotona. Olenhan ollut kohta vuoden kokopäiväisesti töissä – hullua kuinka nopeasti aika on kulunut!

Aamulla saisi nukkua paljon pidempään. Silti kello soi samaan aikaan kuin ”arkena” ja lapsen saa käytännössä repiä sängystä ylös. On hassua, että koirat ehtii viedä ihan rauhassa kävelylle yhdessä lapsen kanssa. Ihanaa, kun voi rauhassa pukea ilman kummankaan osapuolen kiukuttelua. Smoothie kaatuu leikeissä tv-tason taakse ja se on ihan okei. Äiti siivoaa, eikä edes ärsytä. Nukkumaanmeno aika vähän venyy, mut mitäs sitten? Aamulla tarvitsee vasta puoliltapäivin lähteä liikkeelle.

On ihanaa istua rauhassa lattialle leikkimään. Mennä pulkkamäkeen, nähdä ystäviä. Karata yksin kasvohoitoon keskellä päivää. Lähteä roadtripille isovanhempien luo, ostaa puoli vuotta to do -listalla keikkuneita juttuja. Silittää vaatteita, käydä vaikka Ikeassa. Oikeasti olen suunnitellut jopa museoon menoa. Treenillekin löytyy aikaa muutenkin kuin kiireessä töiden ja päiväkodista hakemisen välillä.

Onko sittenkään niin kamalaa olla kotiäiti?

On. Nautin tästä viikosta ja lapseni seurasta ihan täysillä, mutta tiedän etten osaisi nauttia tästä jatkuvana tilanteena. Muutamaksi viikoksi sitä keksii vielä tekemistä, mutta mä en vaan ole mikään kotiäiti vaikka kuinka yrittäisin. Olisihan se ihanteellista, mutta musta ei koskaan olisi tekemään esimerkiksi sitä duunia lapseni eteen, mitä he päiväkodissa tekevät. Ainakaan menettämättä järkeäni. Lapsi ei varmasti osaisi pukea viisivuotiaanakaan vaatteita, saati kasata palikkatornia tai käydä itse kaksivuotiaana vessassa. On oikeastaan aika kamalaa tajuta, että nuo taidot ovat päivähoidon ansiota, eivät minun kasvatukseni.

Sinulle kotiäiti, nostan todellakin hattua. Maailman siistein, mut hemmetin rankka duuni.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Tuijotin nukkumaan mennessä tyhjiä keittiön tasoja. Laitoin vielä viimeisen vesilasin puolityhjään astianpesukoneeseen. Kello ei ollut yhtätoistakaan. Vein viimeiset viikatut pyykit Micaelin kaappiin. Sänky oli yhtä tyhjä kuin se Scavolinin kivitasokin. Krokotiili ja Vero-karhu olivat siinä omalla paikallaan päät tyynyssä. Vaikka rakastan yksinoloa ja omaa rauhaa, nyt oli poikkeuksellisen hiljaista. Ihan tavallinen arki-ilta. Ilman lasta.

Micael on usein tädillään yökylässä, he nauttivat siitä puolin ja toisin aivan yhtä paljon. Yleensä yökyläilyt ajoittuvat kuitenkin niihin hetkiin, kun on jotain sovittuja menoja tai muuten vain järjestän itselleni tekemistä. Viimeksi tosin makasin vain flunssassa ja jetlagissa koko iltapäivän ja kävin kahdeksalta nukkumaan. Eilen illalla koti oli siivottu ja järjestelty jo ennen yhdeksää. Erona tavalliseen se, että sitä ei tarvinnut tehdä uudestaan enää ennen kymmentä. Sitä pystyi miettimään tuntitolkulla mitä leffaa katsoisi, päätymättä lopulta mihinkään. Sai närkkiä ruokaa suoraan lasagnevuoasta jääkaapista, viikata viikkokausia korissa lojuneet puhtaat pyykit ihan rauhassa. Sai olla hiljaisessa kodissa jossa ei soi yksikään hermoja raastava youtuben englanninkielinen lastenlaulurenkutus.

Kokoajan oli myös sellainen olo, että pitäisi lähteä johonkin. Hulluinta oli se tunne, että voisin koska tahansa napata auton parkkihallista ja lähteä ihan minne vaan. Tai pistää lenkkarit jalkaan ja juosta, oli kello mitä hyvänsä.

Micaelin poissaollessa ihan tuollaisena tavallisena arki-iltana sitä vasta tajusi miten paljon lapsi todella muuttaa jokapäiväistä elämää. Vaikka tosiaan usein vähän kadehdinkin sitä helppoutta ja vapautta, sitä mahdollisuutta jota lapsettomana en osannut lainkaan arvostaa. Elämässä ja tavallisessa arjessa on tosiaan paljon enemmän mahdollisuuksia mennä ja tehdä asioita kun lasta ei ole. Mitäs sitä kieltämään. Vaikka lapsi kulkeekin näppärästi mukana kaikkialle, eivät ne menot ole samanlaisia kuitenkaan. Ei yksikään kesäilta terassilla, ei lomamatkat, ei kauppareissut. Puhuttiinkin illalla, että tulisi käytyä kyllä todella paljon enemmän ulkona jos ei olisi lasta. Onneksi on.

Pieni ihminen täyttää kodin valloittavalla olemuksellaan. Vaikka on hurjan helppoa lähteä töihin ilman pikkuisen aamupalan tekemistä, pukemistaistelua ja puiston kautta menemistä, niitä kaipaa silti kokoajan. Aamun halausta, unilampaan aamiaishetkeä, takkuisten kiharoiden harjaamista. Vähän sitä youtubeakin. Elämällä on nykyään niin kullanarvoinen sisältö, etten käsitä sitä aina itsekään. Ehtiihän niitä pyykkejä viikata vielä ihan loppuun saakka. Lapset, ne ovat pieniä vain hetken. Ja ne hetket ovat parasta, mitä elämä on tuonut eteeni.

Millaisia kokemuksia teillä muilla perheellisillä on yksinolosta, kun lapset ovat poissa? Nautitteko täysillä omasta ajasta vai ikävöittekö jatkuvasti?

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Kun ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä siihen että pelkäsin kuollakseni (turhaan) koliikkia, keskityin pienen lapsen hengissä pitämiseen sekä tanssin voitontanssia jokaisen nukahtamisen jälkeen, en ehtinyt lainkaan nauttia siitä oikeasti helposta ajasta. Kun vauva vain nukkui ja söi. Olen kirjoittanut aiemminkin, kuinka kiinnyin lapseeni vasta paljon myöhemmin. Vauvana hän ei oikein edes tuntunut omalta. Mietinkin suurimman osan vauvavuodesta, milloin äitiydestä oppii nauttimaan?

mybabyboy-3

Ensimmäinen vuosi oli vielä ihan iisi. Matkustaminen oli helppoa, Micael nukkui hyvin ja oppi paljon uusia taitoja. Kun lapsi lähti liikkeelle, ymmärsin miksi kaikki puhuivat siitä, kuinka pitäisi nauttia siitä paikallaan olemisesta niin kauan kuin sitä kestää. Oma tahto oli pian näkyvissä, mutta Micaelin ollessa vuoden, minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä olisi luvassa. 366 päivää ensimmäisen ja toisen syntymäpäivän välillä olivat ehdottomasti haastavimmat.

Rakastan vauvoja ja pikkulapsia. Ihastelen ja hoidan heitä mielelläni, mutta podin usein huonoa omaatuntoa kun en osannut nauttia esimerkiksi puolitoistavuotiaan jokaisesta hetkestä. Kärsivällisyyteni on ollut todella koetuksella uhmaraivareiden ja kitinöiden keskellä. On ollut todella ikävää huokaista helpotuksesta kun lapsi nukahtaa yöunille. Kuulostaako kenestäkään tutulta? Päiväkodin aloittaminen 1v 7kk ikäisenä toi vähän helpotusta elämään ja rauhoitti muutoin niin kovin vilkasta lasta. Kuukauden kesäloma tuntui kuitenkin kaikkea muuta kuin lomalta ja tästä syystä oli päivittäin paha mieli. Paha mieli siitä, että mielestäni olisi helpompaa viettää kesäpäivät jopa töissä kuin kotona.

mybabyboy-4

mybabyboy-5

Olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole osannut aina nauttia äitiydestä. Kuten sanoin aiemmin, mietinkin pitkään, milloin äitiydestä oppii nauttimaan? Olen tottakai aina rakastanut lastani aivan valtavasti, mutta miettinyt myös usein, että elämä olisi todella helppoa lapsettomana. Lukemattomat kerrat esimerkiksi matkustaessa olen ajatellut, että ensi kerralla lähden kyllä yksin. Olen sanonut, etten varmasti enää koskaan valita jos on tylsää. Ja ne kerrat kun olen maannut yksin tyhjän hiljaisen asunnon sohvalla ja miettinyt, että elämä olis tälläsenä aivan taivaallisen ihanaa.. Niin hiljaista.

Kuulostaa jonkun mielestä varmasti aika raadolliselta, mutta se on ihan totta. 27-vuotiaan äidin ajatuksia äitiydestä. En todellakaan lähde kaunistelemaan asiaa, haluan olla siinä täysin rehellinen. En halua, että yksikään äiti joutuu potemaan jatkossa huonoa omaatuntoa näistä samoista asioista. Toki joku voi elää siinä vaaleanpunaisessa vauva- ja pikkulapsikuplassa ja se on aivan ihana juttu. Kuitenkin luulen, että suurimmalle osalle pikkulapsiaika on todella haasteellinen. Se yllättää haastavuudellaan. Puhutaan aina vauvavuoden hankaluuksista, mutta minulle ne ovat olleet jotain ihan muuta kuin ne ensimmäiset kuukaudet. Kukaan ei koskaan kertonut mulle sitä, miksi?

Mutta tiedättekö mitä? 2-vuotissyntymäpäivän tienoilla tapahtuu jotain maagista. Oikeasti taikuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä, se on ihan normaalia lapsen kasvua ja kehitystä. Mutta siltä se tuntui. Taikaiskulta.

Malttia tulee lisää aivan hurjasti. Vaipoista luovutaan päiväaikaan, rattaat unohdetaan kokonaan. Vaatteet riisutaan itse, nykyään sisävaatteet jopa puetaankin. Itsesuojeluvaisto lisääntyy ja motoriikka kehittyy huimasti. Tärkeimpänä kuitenkin kommunikaatiotaidot. Yhtäkkiä Micael vain alkoi puhua. Tuo pieni poika, jonka ainut sana oli todella pitkään Cara, jutteli eilen illalla mumminsa kanssa puhelimessa. Kertoi kuinka oli muskarissa soittanut marakassia. Ja kuinka haluaa mennä mummin luokse leikkimään. Kotona hän kertoo aina kun on väsynyt, onko kylmä vai kuuma, mitä haluaa syödä, mitä tehdä. Kuka on kiva ja kuka ei. Pystymme keskustella aamiaispöydässä yllättävän pitkillä lauseilla. Mihin hävisivät pinnasänky, bodyt ja turvakaukalo? Harsoliinat ja ryömimisestä likaantuneet paidat. ”En ole enää vauva!” Hän sanoo itsekin.

Niin, ei hän ole. Ja nyt mä todella nautin äitiydestä. Vaikka menetän temperamenttisen lapsen uhmakohtausten kanssa hermoni edelleen varmasti vähintään kerran päivässä, rakastan nyt ihan jokaista hetkeä. Toisinaan en edes raaski antaa pientä hoitoon. Odotan ensi viikon hiihtolomaa päiväkodista jo nyt. Kesästä nyt puhumattakaan. Meille on myös pari lentomatkaakin tulossa, eikä ahdista yhtään. Viime lennot ovat sujuneet paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Oli kyse sitten matkoista tai ihan tavallisista arkiaamun kaurapuurotaisteluista, äitiys on maailman parasta. Olen niin onnellinen, että mulla on lapsi. Ja tähän meni KAKSI vuotta.

mybabyboy-8

mybabyboy-9

mybabyboy-10

mybabyboy-11

Se huono omatunto on ihan turhaa. Ne negatiivisetkin tunteet ovat aivan normaaleja. Kukaan ei vaan koskaan oikein näytä niitä tai puhu niistä. Ei tarvitse esittää mitään onnellista lapsiperhearkea jos ei siltä aina tunnu. Uskon, että jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin se vaihe, kun äitiys tuntuu ihanalta. Elämä lapsen kanssa on nyt päivä päivältä kivempaa. Ja luulen olevani ainakin itse ihmisenä sellainen, että nautin tästä vain kokoajan enemmän. Mulle ei tule enää lisää lapsia, eikä tarvitse. Mulla on maailman paras 2,5 -vuotias. Micael, joka huutaa aina ovikellon soidessa ”Ruoka tuli!” ja joka muisti sunnuntaina kertoa naapureillekin, että ”Äiti on maailman kaunein.” 

Milloin te opitte nauttimaan äitiydestä?

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian