Kun ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä siihen että pelkäsin kuollakseni (turhaan) koliikkia, keskityin pienen lapsen hengissä pitämiseen sekä tanssin voitontanssia jokaisen nukahtamisen jälkeen, en ehtinyt lainkaan nauttia siitä oikeasti helposta ajasta. Kun vauva vain nukkui ja söi. Olen kirjoittanut aiemminkin, kuinka kiinnyin lapseeni vasta paljon myöhemmin. Vauvana hän ei oikein edes tuntunut omalta. Mietinkin suurimman osan vauvavuodesta, milloin äitiydestä oppii nauttimaan?
Ensimmäinen vuosi oli vielä ihan iisi. Matkustaminen oli helppoa, Micael nukkui hyvin ja oppi paljon uusia taitoja. Kun lapsi lähti liikkeelle, ymmärsin miksi kaikki puhuivat siitä, kuinka pitäisi nauttia siitä paikallaan olemisesta niin kauan kuin sitä kestää. Oma tahto oli pian näkyvissä, mutta Micaelin ollessa vuoden, minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä olisi luvassa. 366 päivää ensimmäisen ja toisen syntymäpäivän välillä olivat ehdottomasti haastavimmat.
Rakastan vauvoja ja pikkulapsia. Ihastelen ja hoidan heitä mielelläni, mutta podin usein huonoa omaatuntoa kun en osannut nauttia esimerkiksi puolitoistavuotiaan jokaisesta hetkestä. Kärsivällisyyteni on ollut todella koetuksella uhmaraivareiden ja kitinöiden keskellä. On ollut todella ikävää huokaista helpotuksesta kun lapsi nukahtaa yöunille. Kuulostaako kenestäkään tutulta? Päiväkodin aloittaminen 1v 7kk ikäisenä toi vähän helpotusta elämään ja rauhoitti muutoin niin kovin vilkasta lasta. Kuukauden kesäloma tuntui kuitenkin kaikkea muuta kuin lomalta ja tästä syystä oli päivittäin paha mieli. Paha mieli siitä, että mielestäni olisi helpompaa viettää kesäpäivät jopa töissä kuin kotona.
Olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole osannut aina nauttia äitiydestä. Kuten sanoin aiemmin, mietinkin pitkään, milloin äitiydestä oppii nauttimaan? Olen tottakai aina rakastanut lastani aivan valtavasti, mutta miettinyt myös usein, että elämä olisi todella helppoa lapsettomana. Lukemattomat kerrat esimerkiksi matkustaessa olen ajatellut, että ensi kerralla lähden kyllä yksin. Olen sanonut, etten varmasti enää koskaan valita jos on tylsää. Ja ne kerrat kun olen maannut yksin tyhjän hiljaisen asunnon sohvalla ja miettinyt, että elämä olis tälläsenä aivan taivaallisen ihanaa.. Niin hiljaista.
Kuulostaa jonkun mielestä varmasti aika raadolliselta, mutta se on ihan totta. 27-vuotiaan äidin ajatuksia äitiydestä. En todellakaan lähde kaunistelemaan asiaa, haluan olla siinä täysin rehellinen. En halua, että yksikään äiti joutuu potemaan jatkossa huonoa omaatuntoa näistä samoista asioista. Toki joku voi elää siinä vaaleanpunaisessa vauva- ja pikkulapsikuplassa ja se on aivan ihana juttu. Kuitenkin luulen, että suurimmalle osalle pikkulapsiaika on todella haasteellinen. Se yllättää haastavuudellaan. Puhutaan aina vauvavuoden hankaluuksista, mutta minulle ne ovat olleet jotain ihan muuta kuin ne ensimmäiset kuukaudet. Kukaan ei koskaan kertonut mulle sitä, miksi?
Mutta tiedättekö mitä? 2-vuotissyntymäpäivän tienoilla tapahtuu jotain maagista. Oikeasti taikuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä, se on ihan normaalia lapsen kasvua ja kehitystä. Mutta siltä se tuntui. Taikaiskulta.
Malttia tulee lisää aivan hurjasti. Vaipoista luovutaan päiväaikaan, rattaat unohdetaan kokonaan. Vaatteet riisutaan itse, nykyään sisävaatteet jopa puetaankin. Itsesuojeluvaisto lisääntyy ja motoriikka kehittyy huimasti. Tärkeimpänä kuitenkin kommunikaatiotaidot. Yhtäkkiä Micael vain alkoi puhua. Tuo pieni poika, jonka ainut sana oli todella pitkään Cara, jutteli eilen illalla mumminsa kanssa puhelimessa. Kertoi kuinka oli muskarissa soittanut marakassia. Ja kuinka haluaa mennä mummin luokse leikkimään. Kotona hän kertoo aina kun on väsynyt, onko kylmä vai kuuma, mitä haluaa syödä, mitä tehdä. Kuka on kiva ja kuka ei. Pystymme keskustella aamiaispöydässä yllättävän pitkillä lauseilla. Mihin hävisivät pinnasänky, bodyt ja turvakaukalo? Harsoliinat ja ryömimisestä likaantuneet paidat. ”En ole enää vauva!” Hän sanoo itsekin.
Niin, ei hän ole. Ja nyt mä todella nautin äitiydestä. Vaikka menetän temperamenttisen lapsen uhmakohtausten kanssa hermoni edelleen varmasti vähintään kerran päivässä, rakastan nyt ihan jokaista hetkeä. Toisinaan en edes raaski antaa pientä hoitoon. Odotan ensi viikon hiihtolomaa päiväkodista jo nyt. Kesästä nyt puhumattakaan. Meille on myös pari lentomatkaakin tulossa, eikä ahdista yhtään. Viime lennot ovat sujuneet paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Oli kyse sitten matkoista tai ihan tavallisista arkiaamun kaurapuurotaisteluista, äitiys on maailman parasta. Olen niin onnellinen, että mulla on lapsi. Ja tähän meni KAKSI vuotta.
Se huono omatunto on ihan turhaa. Ne negatiivisetkin tunteet ovat aivan normaaleja. Kukaan ei vaan koskaan oikein näytä niitä tai puhu niistä. Ei tarvitse esittää mitään onnellista lapsiperhearkea jos ei siltä aina tunnu. Uskon, että jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin se vaihe, kun äitiys tuntuu ihanalta. Elämä lapsen kanssa on nyt päivä päivältä kivempaa. Ja luulen olevani ainakin itse ihmisenä sellainen, että nautin tästä vain kokoajan enemmän. Mulle ei tule enää lisää lapsia, eikä tarvitse. Mulla on maailman paras 2,5 -vuotias. Micael, joka huutaa aina ovikellon soidessa ”Ruoka tuli!” ja joka muisti sunnuntaina kertoa naapureillekin, että ”Äiti on maailman kaunein.”
Milloin te opitte nauttimaan äitiydestä?
♥♥♥
FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian
