Ahdistus. Yksi sosiaalisen median mukanaan tuomista ilmiöistä. Kuka bloggaaja on lopulta onnellinen? Satatuhatta seuraajaa ei tunnu enää missään, kansainväliset lehdet kalpenevat ihan tavallisen bloggaajan muotikuville, vaikuttajia lennätetään maailman ympäri kohteisiin, joiden rinnalla aiemmin kaikkien unelmissa näyttäytynyt valkoinen hiekka ja turkoosi vesi ovat tylsiä, kodit ovat kauniimpia kuin yksikään luksushotelli ja ruoka-annokset näyttävämpiä kuin Michelin-tähdillä.
Ei kukaan halua sitä. Blogit, Instagram ja Youtube muuttivat maailmaa. Ne loivat paljon uutta, uusia ammatteja, uusia aloja, uutta rahaa. Ne loivat kuitenkin liian paljon, liian nopeasti. Toivat toisille miljoonia, toisille ahdistusta. Blogimaailma ja muu sosiaalinen media kiipesi liian korkealle. Se, mistä kaikki alkoi, oli sitä, mikä yleisöä kiinnosti. Arki, tavallinen elämä, samaistuminen. Kuka samaistuu enää muotikuviin? Ketä kiinnostaa kiiltokuvamaailma, kun oikea elämä on sitä, jossa kaikilla naisilla on menkat, huonoja hiuspäiviä, edes vähän selluliittia ja aina huolta rahasta?
En uskalla edes arvailla, kuinka moni on masentunut sosiaalisen median takia. En puhu enää pelkästään bloggaajista, joista heistäkin huomaa monista kuinka ahdistuneita he ovat sisällöntuotannostaan ja pyrkivät väkisin aina vain parempaan. Se tunne kuitenkin välittyy postausten läpi vähän liiankin hyvin. Puhun kuitenkin nyt myös seuraajista, varsinkin nuorista tytöistä joiden elämä voi tuntua aivan hirveältä silloin, kun se on ihan tavallista ja tylsää. Sitä, mitä meidän jokaisen elämä suurimmaksi osaksi on. Somessa sitä piilotellaan kaikin keinoin ja luodaan seuraajille kuva, että arki on sitä täydellisesti käsiteltyä kuvaa, erikoisia matkakohteita, kertakäyttöisiä vaatteita ja ravintolaruokaa tapahtumasta toiseen. Miettikää nyt, joku ihan oikeasti uskoo sen menevän niin. Eikä vain joku, vaan ehkä suurin osa seuraajista.
Blogimaailma elää valtavaa murrosvaihetta. On alkanut olla todella tylsää, että kaikkialla on samat kasvot, samat blogit, samat asunnot, samat elämät. On tullut blogikliseitä, kaikilla on ne tietyt sisustustavarat, laukut ja filtterit. Kuitenkin alunperin blogimaailman tarkoitus oli jotain aivan muuta. Kertoa päiväkirjamaisesti tavallisen ihmisen elämästä, ei olla naistenlehti, ei olla suuri mainostaja. Välillä mä mietin, että haluanko tehdä tätä enää vain siksi, koska en pidä yhtään tämänhetkisestä blogimaailmasta. En voi sietää sen tuomaa ahdistusta, en sitä julkisuusriippuvuutta, en paineita enkä sitä, mitä se on tehnyt minunkin tuttavilleni. Ei perheen pidä kärsiä sisällön tuottamisesta, ei vaikka se olisikin työ. Eivät blogit olleet sitä varten. Kuka jaksaa selata netistä täydellisiä, loppuun asti hiottuja mainoksia, kun voisi niiden sijaan saada vanhaa kunnon vertaistukea ja inspiraatiota? Tässä on tietysti ristiriita itsellänikin, saanhan minäkin kirjoittamisestani ja yhteistöistäni korvauksen. Mutta.. Ei kai kukaan lukisi blogiani sellaisen sisällön takia, kuin esimerkiksi naistenlehtiä. Nyt myös suositaan podcasteja jotka avaavat bloggaajien elämää paljon henkilökohtaisemmin kuin kirjoitetut tekstit, mutta blogeissa suosituimmat ovat yhtä kuin kaupallisuutta ja kiiltokuvaa. Tää on aika hassua.
Viimeisen parin vuoden aikana on puhuttu myös paljon mikrovaikuttajista, eli pienemmän seuraajakunnan omaavista vaikuttajista. Mainostajat ovat alkaneet suosia yhä enemmän heitä, sillä he ovat samaistuttavampia. En ainakaan itse ihmettele yhtään, miksi. Olisi kiva tietää mitä mieltä te olette? Mistä te inspiroidutte? Tavallisesta elämästä vai siitä Pinterest-materiaalista? Blogit vai podcastit, rehellinen arki, tarinat oikeasta elämästä, syvälliset pohdinnat vai se kertakäyttövaatteiden esittely?
PS. Ihanaa joulukuuta ja terveisiä lumisesta Wienistä ♥ Illaksi kotiin!
Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria
