Tai meidän tapauksessa koirat. Koirani ovat tottuneita matkustajia, mutta autoilusta he eivät liiemmin pidä. Frida yleensä nukkuu, mutta Cara on hereillä kaikki matkat ja tarkkailee pelokkaana ympärilleen. Sen sijaan lentäessä he nukkuvat poikkeuksetta aina. Vähän epäuskoisesti otin tytöt viime kesänä venereissulle ensimmäistä kertaa, mutta pelko osoittautui onneksi turhaksi.

Koirat nukkuvat nimittäin AINA kun vene liikkuu. Sama ilmiö kuin vauvoilla ja autoilla. Siihen nukahtavat omaan sänkyynsä heti ja silmät avataan yleensä vasta sitten, kun ollaan rantauduttu. Satamissa on näkynyt paljon muitakin laivakoiria ja mitä olen omistajien kanssa jutellut, suurin osa koirista tykkää olla veneessä. Pelastusliivejä käytetään aina liikkeellä ollessa, joskus myös uidessa jos olen uittanut koiria yksin suoraan veneestä. Laiturissa ollessa en pidä liivejä koirilla, toisaalta tytöt ovat niin pieniä, etteivät kävele kannella. Silloin laittaisin kyllä ehdottomasti liivit, sillä toisten veneiden aallot saattavat yllättää ja koira tippua veneestä horjahtaessaan. Tytöt selvästi nauttivat veneessä olemisesta, eivätkä onneksi voi huonosti. Ihanan helpot reissukoirat.

Tytöt eivät ole tosiaan koskaan nukkuneet niin sikeästi, eivätkä syöneet niin suurella ruokahalulla kuin venereissuilla. Oon kyllä niin ylpeä mun pienistä laivakoirista! 1,5 kiloiselle chihuahualle oli muuten todella vaikea löytää sopivia pelastusliivejä. Onko teillä kokemusta koirien kanssa matkustamisesta tai nimenomaan juuri veneilystä?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


En voi uskoa, että olen ollut veneellä jo kaksi ja puoli viikkoa. Aivan kuin se olisi ollut eilen, kun pakkasin viimeisiä tavaroita kotona, juoksin vakkarilenkkiäni stressihormonitasot huipussaan ja mietin, että miten hitossa me selvitään – minä, mies, kohta 4-vuotias poika ja kaksi koiraa. Veneessä – lähes kolme viikkoa.

Asenteella pääsee toden totta pitkälle. Kun varautuu aivan kaikkeen, ennen kaikkea pahimpaan ja pyytää kauniisti etukäteen, että ei nyt sit ihan hirveästi viitsittäis tapella tänä aikana, mahtuu päivään aika monta hetkeä, jolloin miettii vain, että eihän tää nyt niin paha ollutkaan. Kotona valittaisin paljon enemmän niskakivusta, jonka takia pää ei käänny. Saati mustelmista, haavoista tai irronneista kynsistä. Kun vuosisadan flunssa iskee Ahvenanmaan ulkosaaristossa, naureskellen hörppää naapurin Fernet Brancasta huikan lääkkeeksi ja yrittää jättää flunssapöpöt keskiyöllä mereen saunan (jossa ei ole edes suihkua saati vesipataa) laiturissa ja siinä onnistumatta tuskailee aamuyön tunneille sängyssä tukkoisen olon takia, miettii vaan, että tää on varmasti tähänastisista kesistä paras.

Meillä on vihdoin lomaa ja vaikka työt ovat täälläkin osa jokaista päivää, tuntuu siltä kuin ihan sillä tavallisella kesälomalla. Pitkä matka kotiin, täysin erilainen elämäntapa ja kadonnut ajantaju olivat juuri sitä, mitä mä oikeasti tarvitsin. Kohta kymmenen vuoden takainen unelmani omalla veneellä reissaamisesta Ahvenanmaalle toteutui, mutta samalla toteutui jotain muutakin. Ihmeellinen rauha ja tasapaino ovat vallanneet mielen ja olen muutenkin ollut tänä kesänä onnellisempi kuin vuosiin. Ehkä lopulta onnellisempi kuin koskaan. Aurinko, helle, meri ja kiireettömyys kuulostavat tietenkin hyvältä, mutta veneilyn merkityksen tajuaa vasta, kun on tehnyt muutaman sata solmua ja maksanut yhden palkan verran satamamaksuja. Hemma bra men båten bäst ♥ Tänään me lähdettiin ajamaan Turun saaristosta Hankoon, joka on tavallaan meidän toinen kotisatama. Yhden yön stoppi siinä ja sunnuntaina Helsinkiin. Tuntuu aika hullulta avata kotiovi.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Tiedättekö sen tunteen? Haluaisit tietää mitä lomallasi tapahtuu, suunnitella ja elää sen mukaisesti, mitä milloinkin on tiedossa. Valmistautua rauhassa lähtöihin, turhia kiirehtimättä ja olla vain, koska tiedät mitä milloinkin tapahtuu.

Aiemmin olin huoleton, päivä kerrallaan elämänreppu selässä reissaava nuori aikuinen, joka osti kun teki mieli ostaa, meni kun teki mieli mennä, aloitti yhden jos toisenkin koulun vaikka hetken mielijohteesta, rakastui yhdessä illassa ja muutti muutaman kuukauden välein. ”It’s not the years in your life that count, it’s the life in your years” luki vaaleanpunaisella tekstillä mun jääkaapin ovessa. Edelleen haluan olla vähän vilkas, vähän vapaa, spontaani ja mieluummin katsoa kuin katua, mutta jotain on muuttunut.

Minä, joka aiemmin kammosin järjestelmällisiä kontrollifriikkejä, olen itse sellainen. Yhtäkkiä elämäni onkin hyvää vain silloin, kun sen langat ovat tiukasti käsissäni eikä silloin, kun olen heittänyt solmuun menneen kerän odottamaan jotain vähän fiksumpaa ja maltillisempaa purkajaa. Tasainen arki rutiineineen on parasta mitä tiedän ja ahdistun eniten kiireestä, sotkusta ja epätietoisuudesta. Olen ihminen, jonka täytyy tietää missä olen viikon päästä siihen ja siihen kellonaikaan. Ja samalla kun ajattelen kaikkia niitä elämäni hulluimpia ja hauskimpia asioita, ne ovat niitä, jotka ovat tapahtuneet ihan ex tempore. Hullua, mutta luulen sen osittain johtuvan myös elämäntilanteestani. Hektinen lapsiarki leviää käsiin hetkessä, jos heittäytyy liian suurpiirteiseksi. Tiedän, että minun pitäisi oppia sietämään epävarmuutta, mutta miten ihmeessä? Epämukavuusalueelta poistumisen toteutan lähinnä treenatessa, en arjessa, joka luo perustan koko hyvinvoinnilleni.

2,5 viikon venereissulle lähtö sekä remontin valmistelu edellyttivät tietenkin valtavan määrän valmistelua ja etukäteissuunnittelua. Kesäkuu meni suorittaen ja kun loma vihdoin alkoi, tuntui kaikki lähinnä kaoottiselta. Vaikka olinkin periaatteessa varautunut kaikkeen, en ollut varautunut siihen, että lomaa pitäisi oikeasti elää päivä kerrallaan. Kun vastaus kysymykseen ”mitä me tehdään huomenna” on ”en tiedä”, voi se olla jollekin unelmien täyttymys. Minusta se tuntui painajaiselta. Vaikka emme edes purjehdi, veneily, varsinkin ulkosaaristossa, sekä pitkien matkojen siirtymiset eivät olekaan sellaisia, että päätetään vain viikkoa aiemmin, että ens keskiviikkona sit lähdetään Kökarista Maarianhaminaan aamupalan jälkeen. Säätä täytyy seurata vähän väliä, tuulet ja aallot muuttavat suuntaansa hyvinkin nopeasti. Satamat ovat heinäkuussa täynnä, joten varasuunnitelman voi joutua keksimään rannassa jos ei ole saanut etukäteen varattua paikkaa juuri sieltä, mihin tänään on menossa. Epävarmuus on läsnä jokaisessa hetkessä, ruokaa laittaessa voi ollakin, että grilli ei just nyt tänään toimi. Apteekki oli kiinni sähkökatkon takia, yhtenä aamuna sitä vain nukkui puoli yhteentoista vaikkei koskaan ole niin tehnyt.

En olisi uskonut sopeutuvani tähän niin nopeasti. Tälläkään hetkellä en tiedä, mitä teemme loppuviikosta. Mennään sinne, missä on hyvät säät, pikkuhiljaa kotia kohti. Tänään ajettiin Maarianhaminasta Naantaliin, reissun ainoa kohde, jossa oli ikään kuin pakko käydä – koska Muumimaailma. Helle vie viimeisenkin stressin epävarmuudesta, lähinnä se sumentaa päätä niin, etten todellakaan tiedä mikä viikonpäivä tänään on. Kuulemma maanantai. Tätä ei tajua, ennen kuin pakkaa perheensä lähes 20 päiväksi veneeseen ja antaa sokkona jonkun toisen tehdä omassa kodissaan remonttia. Tekee hyvää ja uskon, että syksyllä arki on taas vähän vähemmän suorittamista. Siedättekö te epävarmuutta ja jatkuvasti muuttuvia suunnitelmia? Vai ovatko rutiinit ja aikataulut hyvän elämän edellytys?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria