Minut tunsi kaikki naiset kaupungin, ja minä kaikki naiset tietenkin.

Charmia riitti, vaikka jakaa muillekin. 

En tiedä minkälainen oli Casanova aikoinaan, mut sanon teille vaan.

Että jotain kyllä tiesin minäkin. 

 

Mä vannoin, etten koskaan mene naimisiin.

En rahojani tuhlaa sormuksiin.

En koskaan helly naisen kyyneliin. 

Mut surullinen on laulun loppu, arvaatko sen?

Mä ostin sormuksen.

Lopun laululleni silloin sanoin: ”Tahdon”.

 

Matti Johannes Koivu (Irwin Goodmanin lauluja – En kerro Kuinka Jouduin Naimisiin)

 

 

Lyhyestä virsi kaunis: Olen ollut noin kuukauden verran kihloissa. Kihloissa. Kyllä. Vähän kuin ranskalaiseen tyyliin, aluksi salaa muilta ja ilman jättimäisiä timantteja. Koska halusimme itseasiassa nimenomaan ranskalaiset sormukset, päätimme kertoa kihlauksesta muille vasta Ranskassa  kun saimme läheiset ystävät saman pöydän ääreen ja sitä ennen kävimme salaa hakemassa itse valitsemamme sormukset. Kun yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen kihlautuu, ovat reaktiot olleet lähinnä väliltä ”Mitä helv…” ja ”Vihdoinkin!” Oma reaktioni yllätyskosintaan oli jotain aivan saman suuntaista. En olisi koskaan osannut odottaa tätä.

Ja eikö ole jopa aika hauskaa, että aina kun vannoo ja olettaa, elämä päättää vähän sekoittaa pakkaa. Todistettavasti tätä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa.

 

Kun yhteisiä vuosia on näinkin paljon, on yhteinen lapsi ja tuhat muuta yhteistä asiaa, ei kihlaus tai naimisiinmeno enää tässä vaiheessa muuta oikeastaan mitään. Tietysti, tietyllä tavalla, sillä on minulle suuri merkitys ja se, että kositaan vielä yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin, on jo merkityksellistä sekin. Etenkin, kun on aina puhuttu ettei mennä naimisiin. Yhteinen lapsi tai pikemminkin yhteinen vanhemmuus on lopulta se todellinen yhteen lopullisesti sitova tekijä ja muun muassa tästä(kin) syystä olen ajatellut, ettei minun ”tarvitse” koskaan mennä naimisiin. Aiemmin ajattelin näin siksi, etten ole lapsuuden prinsessaleikkien jälkeen koskaan halunnut häitä.

Enkä halua vieläkään.

 

Mutta rakastan häitä. Sitä iloista, rakkaudentäyteistä juhlatunnelmaa. Kuplivaa juotavaa, vieraiden värikkäitä asuja ja sanoja rakkaudesta. Kukkia, kakkua, yön pikkutunneille tanssimista ja aina sen yhden vieraan itsensä nolaamista. Polttareita, kaasojen pukuja, morsiamen puvun odotusta.. Juhlapaikan koristeluja, ruusunterälehtiä ja saippuakuplia. 

 

Niin kauan, kun ne eivät ole omat. Jos pitäisin häät, menisin naimisiin kahdestaan New Yorkissa tai Pariisissa. Tai jos olisi kutsuttava vieraita, niin Etelä-Ranskassa. Tästä saisin muuten kivan postauksenkin ”jos pitäisin häät, ne olisivat..” Mutta jossittelu, mitä ajanhaaskausta. Eletään tässä, nyt ja juuri omannäköistä elämää.

 

Me emme pidä häitä. Onneksi kihlattuni (onpa ihana kirjoittaa näin!) on asiasta samaa mieltä, emme kumpikaan pidä huomion keskipisteenä olemisesta enkä itse ole koskaan ollut se, joka laittaisi järjettömän summan rahaa kiinni juhliin. Kaikkeen muuhun turhaan sitä olen kyllä liiankin hyvä tuhlaamaan.. Olemme saaneet kymmeniä kysymyksiä tulevista häistä ja olen vastannut kaikille avoimesti, että emme pidä häitä. Menemme jossain välissä sitten naimisiin maistraatissa ja meille sopivin tyyli olisi ”hoitaa asia alta pois” esimerkiksi arkena silloin lounasaikaan hyvin vähäeleisesti ja kaikessa hiljaisuudessa.

 

Jopa osa läheisistämme on ollut tästä kovin hämmästyneitä. Meiltä odotettiin hulppeita ja isoja juhlia, joka tuntuu itseasiassa aivan hullulta, sillä emme kumpikaan osaisi kuvitella meille sellaisia. Koko kosinta oli itselleni täysi yllätys, Hangossa juuri sellaisena maanantaina, kun en ollut käynyt melkein kahteen päivään suihkussa, olin pukeutunut Lidlin huppariin ja likaisiin shortseihin ja näytin kerrassaan karmealta. Ei ollut punaisia ruusuja, kynttiläillallisia, huvijahteja ja viulisteja. Ja se on just hyvä niin.

 

Osaan helposti kuvitella elämäni ilman sinua, mutta niin kauan kuin saan valita, en halua sitä elää.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

Seitsemän vuotta sitten laskin päiviä tunteja.. Olisin raskaana enää viisitoista päivää.  Valmistauduin loputtomaan vauva- ja pikkulapsielämään, äitiyteen ja maailmaan, josta en tiennyt yhtään mitään. Elämänvaiheeseen, joka lopulta hujahti ohi silmissä. Kun tänään kirjauduin ensimmäistä kertaa Wilmaan, tuntuivat päiväkodin varavaatepussit ja koon 24 kumisaappaat kovin kaukaisilta.

Miksu aloitti tänään ensimmäisellä luokalla koulussa. 

 

Pieni, iso poika, joka ei osannut jännittää. Paitsi illalla nukkumaan mennessä kysyi, että voiko se opettaja vielä perua sen koulupaikan, että pääsenkö mä nyt varmasti sinne kouluun. Aamulla koulun pihalla ei näkynyt vielä tuttuja kavereita ja pikkuinen piileskeli aidan reunalla. Kun rakas ystävä käveli pihaan, jännitys unohtui saman tien ja luokkaan asteli reipas ja niin kovin rakas koulutiensä aloittaja.

 

Olen halunnut jo pitkään pitää perheeni pois täältä blogista ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta ensimmäinen koulupäivä saa tehdä tähän poikkeuksen. En voisi kirjoittaa ensimmäisenä koulupäivänä mistään muusta, kuin ensimmäisestä koulupäivästä. 

 

 

Miksun koulu on Helsingin Normaalilyseon ala-aste, joka on aivan ihana, pieni kyläkoulu keskellä kaupunkia. Luokkia on vain yksi per luokka-aste ja oppilaita maksimissaan 20 kullakin luokalla. Vanhan, historiallisen rakennuksen tunnelma yhdistettynä kovin sydämelliseen ja lämminhenkiseen henkilökuntaan toi heti mieleeni maailman ihanimman päiväkodin ja esikoulun, Engelin, jossa Miksu sai viettää varhaislapsuutensa leikintäyteiset arkipäivät. Olisinpa itsekin saanut kasvaa ja oppia tuollaisessa ympäristössä.

 

Siirtymä koulumaailmaan on lapselle iso, mutta sopeutuminen koulumaailmaan tuntuu olevan äidille vielä isompi askel. Samalla kasvoin yhdessä aamussa muka ihmisenäkin. En ole enää pikkulapsen äiti, olen nyt koululaisen äiti. Pienelle koululaiselleni toivon loputtomasti uteliaisuutta uusiin asioihin, kiinnostusta oppia, kärsivällisyyttä ottaa askelia välillä eteen ja välillä taakse, malttia keskittyä, sisua nousta aina uudelleen ylös ja suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan. Tuo matka päättyy vasta aikuisena, joten sen tukeminen on jo senkin puolesta niin valtavan tärkeää.

 

Odotan innolla läksyjä ja toki vähän myös sitä, kuinka äiti ei yhtäkkiä enää osaakaan mitään. Lukujärjestyksiä, iltapäiväkerhoa, ensimmäisiä kokeita. Uusia kavereita ja tarinoita oppitunneista. En ehkä ihan vielä edes ymmärrä miten isosta muutoksesta on kyse, mutta onneksi mieltä lämmitti ensimmäisenä aamuna innoissaan luokkaan juossut pieni pojankoltiainen. Vauvastani kasvoi pieni hulivili, joka naapurinpojan kanssa irrottaa salaa heiluvia hampaita solmimalla narun ovenkahvaan, tuo hämähäkkejä sisälle ja vie salaa äidin lompakosta jätskirahaa. Päivä päivältä koulun aloituksen myötä lapsi on itsenäisempi ja tälle täytyy antaa myös mahdollisuus. Onneksi koko kesä on harjoiteltu itsekseen olemista ja sitä, ettei äidin valvova silmä olekaan aina selässä. Uimataito on aika tärkeä juttu myös niissä elämän syvissä vesissä.

 

Tänään palaan kahden kuukauden tauon jälkeen salille. Sen jälkeen haen pikkuiseni koulusta ja menemme syömään hänen lempiravintolaansa.

Tästähän me on puhuttu jo vuosi. Että sit ekana koulupäivänä..

 

”Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää.

Välillä kolttosii tehdään mut kyl äiti ymmärtää..”


 

Oli aikoja, jolloin olin paljon kahdestaan lapsen kanssa kotona. Siinä oli puolensa, tavarat pysyivät yleensä juuri niillä paikoillaan joihin olin ne asettanut. Aikataulut olivat kiinni käytännössä vain minusta ja minun aikatauluistani. Opin myös handlaamaan yksin monta asiaa ja järjestystä rakastavana huithapelina oli pakko kehitellä keinoja, jotka helpottavat yhden aikuisen ja lapsen arkea.

Keittiön siivous illalla oli yksi niistä. Lopulta siitä tuli paljon enemmän kuin keittiön siivous illalla.

 

 

Jos sinulla on koti ja pidät siististä kodista, luultavasti tiedät itsekin että juuri keittiön siivous on yksi tehokkaimmista keinoista saada koko koti näyttämään siistiltä. Kun otin iltarutiinikseni siivota keittiön aina ennen nukkumaanmenoa, aamut tuntuivat alkavan eri tavalla kuin ennen. Kun aloittaa päivän kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä, siitä tulee heti vähän parempi. Ainakin vähän stressittömämpi.

 

Laitan tiskit koneeseen, ja koneen yöksi päälle. Pyyhin tasot, laitan aamupuuron ainekset pöydälle. Putsaan kahvinkeittimen, laitan ehkä jopa suodatinpussinkin paikoilleen. Puhdas kattila liedelle, kananmunakenno viereen. Vitamiinipurkit ruokapöydälle, unohtuvat muuten.

Ensin säästin aikaa. Nyt tuo iltarituaalini tuo tasapainoa, mielenrauhaa ja ennen kaikkea aloittaa päivän ihan eri fiiliksellä, kuin tiskivuoren väistely likaista kahvipannua huuhdellessa. Se jäsentelee ajatuksiani, raivaa tilaa luovuudelle, rauhoittaa.

Niin päivän pitäisikin alkaa.

 

Tuosta rutiinistani en luovu. Pakollinen kuin hampaidenpesu. Ja tuodessaan mukanaan niin paljon hyvää, se on helppo ottaa säännölliseen käyttöön. Muistutan silti, että vaikka siivoankin keittiön joka ilta, tältä se näyttää ehkä kerran vuodessa. Tunnin verran, jos sitäkään. Puhtaudella ja tavaroiden piilottelulla on iso ero. Jälkimmäinen on turhaa.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ