Olin vielä jonkin aikaa sitten muuttamassa 1800-luvun jugendtaloon. Sinne, mistä on kivenheitto Stockalle, toinen Kaivopuistoon. Iloitsin, että pääsen vihdoin itse ostamaan asunnon sieltä, johon olen aina kokenut kuuluvani.. Koska elämässä tulee kuitenkin vastaan niitä kuuluisia muuttujia kerta toisensa jälkeen, tuohon kotiin muuttaa nyt kuitenkin nyt joku muu. Asunto meneekin nyt  kauppojen ja remontin valmistumisen jälkeen vuokralle, mutta tulen varmasti jakamaan siitä vähän remppa- ja sisustusjuttuja täällä blogissakin. Siitä tulee aivan ihana koti, olisinhan tosiaan voinut muuttaa siihen itsekin. Kerron ja kirjoitan tästä ihanasta kaupunkiasunnosta lisää kuitenkin myöhemmin. Ensin on hoidettava oma muutto alta pois. Kuten viime viikolla kerroin, meidän nykyinen koti on myyty ja sen tulee olla heinäkuun alussa tyhjä. Kesän vietän pitkälti Hangossa, mutta kun lomat on lomailtu, on aika kääntää elämässä uusi sivu. Uusi koti on löytynyt.

 

 

Olo on vähän samanlainen kuin silloin, kun totesin raskaudenkeskeytykseen mennessäni lääkärille, että en sittenkään halua tehdä sitä. Sanat vain tulivat suustani, vaikken olisi koskaan ajatellut sanovani niin. Intuition johdattama, ehkä? Siihen kai pitäisi aina luottaa. Nyt sanoin kyllä vähän erilaiselle asialle. Meidän uusi koti on TALO. Kyllä, luit oikein. Muutan pois kantakaupungista. TALOON. Olen jollain kummallisella tavalla tästä jopa vähän innoissani. Koen edelleen Eiran, Ullanlinnan ja Kaivopuiston kodikseni ja varmasti palaan vielä jonain päivänä takaisin. Käyn täällä jatkossa kuitenkin joka arkipäivä ja Miksu jatkaa tutussa päiväkodissa ja eskarissa syksyllä. Mutta uusi koti on jatkossa isompi, kauempana ja voi hy-vä-nen aika, se on ta-lo.

 

Kirjoitan huomenna vielä erikseen postauksen siitä, miten ihmeessä suostuin muuttamaan kantakaupungista ja mikä sai minut sanomaan kyllä omakotitaloasumiselle? Tämä ilta menee ihmetellessä uutta taloa. Olen käynyt siellä jo monta kertaa, mutta ehkä vihdoin voin esimerkiksi Instagramin storyn puolella näyttää siitä vilauksen teillekin. Parasta meidän uudessa kodissa on sen koko, luonnon läheisyys, merenranta ja oma laituri. Ja sopivan lyhyt matka keskustaan, heh. Talo on kauttaaltaan juuri remontoitu, mutta remontoimme siitä kuitenkin nyt ennen muuttoa vielä omannäköisen, teemme keittiön, vaihdamme osan lattioista sekä yhden pienen kylpyhuoneen. Muutama seinä lisää, muutama pois. Terve. Lähden sinne Hangon rauhaan karkuun. Blogi tulee täyttymään remontti- ja sisustuspostauksista varmasti tämän vuoden aikana ja kunhan se unelmieni keittiö on valmis, ruoka- ja leivontajuttuja saa lukea kyllästymiseen asti. Mitään perinteisiä kuraeteisiä ei täällä tosin nähdä, vaan pidän edelleen kiinni tyylistäni. Vihreää marmoria, taidetta, ripaus kultaa ja kipsilistoja. Ja se suorastaan lumoava näköala suoraan merelle. Uskon, että tuolla talossa on helppo rauhoittua ja olla vaan. Arvaako joku mihin me muutetaan?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Neljäs viikko päiväkotia alkoi tänään. Neljäs, uskomatonta. Pitkän harkinnan ja seitsemän viikon poissaolon jälkeen Miksu palasi vappuviikolla päivähoitoon. Nyt muutkin lapset ovat tulleet takaisin ja meno on rajoituksista huolimatta jo, uskaltaisiko sanoa, melkein normaalia. Sydäntä raastavat kuitenkin eskarilaisten perutut päätösjuhlat,  kevätjuhlien, äitienpäiväesitysten ja retkien väliin jääminen. Kasvattajien epävarma työtilanne, kaikkien yhteinen huoli tulevasta ja rajoitusten täyttämä päiväkotiarki luovat varjon viskarivuoden päätökselle. Typerä korona, niin kuin lapset sanovat. Paitsi meidän aikuisten, myös lasten arki muuttui tänä keväänä täysin. Tenniskausi päättyi, juuri kun olimme ottaneet lisää pelivuoroja ja Miksu viihtyi hallilla kuin kotonaan. Jääkiekkokaudesta nyt puhumattakaan. Vastahan me istuttiin Jokereiden toimistolle pienen pelaajan kanssa kuuntelemassa mitä tuleva kevätkausi tuo tullessaan joukkuetoimintaan. Ja yhden sähköpostin jälkeen koko kausi on peruttu, tulevasta ei ole tietoakaan. Ensin aktiivisen arjen pysähtyminen tuntui tekevän meidät molemmat hulluiksi, mutta onneksi reipas ja ulkoiluntäyteinen päiväkotitoiminta on tuhlannut ylimääräiset energiat viime viikkoina. Koska tilanne luonnollisesti harmittaa meitä kaikkia, päätin että nyt on keskityttävä niihin hyviin asioihin ja aloin puhua niistä myös lapselle.

 

 

 

 

Olemme olleet tänä keväänä paljon kahdestaan kotona. Siinä samassa ehkä vieläkin enemmän lähennytty, jos se nyt vain mitenkään on mahdollista. Maailman kummallisimpana keväänä. Olen samalla ollut ihan äärettömän onnellinen äitinä. Vaikka välillä menettänytkin hermoni aivan täysin, mutta samalla rakastanut enemmän kuin koskaan. Tuo pieni lapsi on suurin syyni elää, käydä töissä, pyörittää arkea, pitää huolta itsestäni ja on hän jopa suurin motivaationi liikkua. Olemme harjoitelleet yhdessä lasten maratonia varten, johon Miksu halusi itse osallistua. Liikunnallisuus on yksi hienoimmista asioista joita voin lapselleni opettaa, tunnetaitojen lisäksi tietysti. Saan itse liikunnasta niin paljon hyvää elämääni, joten haluan samoja fiiliksiä myös omalle lapselleni. En tiedä onko hänen liikunnallisuutensa jo syntymälahjana saatua, vai onko siihen vaikuttanut äidin esimerkki. Samapa tuo, tärkeintä että hän siitä nauttii. Nyt olen yrittänyt mahdollisimman paljon järjestää yhteisiä liikuntahetkiä. Miten niihin ei muka aiemmin ollut aikaa? Veivätkö harrastukset ja matkat tilaa siltä, mikä olisi oikeasti tärkeintä? Vai oliko se vain se muka-kiire, jonka järjestin pakenemalla omaa ahdistunutta ja stressaantunutta oloani? Kun mietin tätä tarkemmin, ei se korona ole pelkästään typerä juttu ollut. Kaikesta kurjuudesta huolimatta se on tehnyt minulle, äitiydelleni ja lapselleni myös paljon hyvää.

 

 

Joka ilta nukkumaan mennessä kysyn Miksulta kolme asiaa, jotka tänään olivat kivoja. Ensin lapsen oli vähän vaikea listata niitä, mutta auttavien kysymysten avulla (mikä tuntui tänään kivalta, milloin sua nauratti, mikä oli hauskin juttu päiväkodissa?) lapsi oppii nopeasti tunnistamaan positiivisia tunteita. Tällaisina kummallisina aikoina se on erityisen tärkeää. Yleensä kivojen asioiden joukossa on lelujen ja pelien lisäksi yhdessäolo, yhteiset leikit ja vanhempien läheisyys. En usko olevani ainoa, joka on huomannut läheisten ja perheen merkityksen aivan eri tavalla nyt, kun on ollut pakko pysähtyä ja olla vain. Äitinä oleminen on ollut aivan erilaista kuin aiemmin, pakeninhan äitiyslomallakin sitä tavallista arkea ja jatkuvaa läsnäoloa aina koulu- ja työasioihin. Erikoinen, mutta niin tarpeeseen tullut kevät. Muistan kun alkuvuodesta kuvasin storya, jossa suoraan töistä juoksen Miksun kanssa lätkän oheistreeneihin. Söimme molemmat leipää autossa, ehdimme nipin napin ajoissa paikalle ja treenien ajan selasin vain päämäärättömästi somea, yritin lähettää ja ideoida pari työjuttua ja samalla seurata ja kannustaa toista treeneissä. Keskittymiskyky  nollassa, kortisolit katossa. Samalla laskin päässäni, että voi helvetti, parin viikon päästä on taas pakattava laukut reissua varten.

 

 

Miksu auttoi viime viikolla kantamaan kesätakit varastosta. Matkalaukut ovat aina ensimmäisenä häkkivaraston ovella, niille on eniten käyttöä. Lapsi alkoi työntää marvelkuvitettua matkalaukkuaan pitkin varaston käytävää ja kysyi ”Äiti, milloin mun matkalaukku lähtee taas lentokentälle?” Vaikka matkustaminen on meille molemmille suuri rikkaus, se on ihanaa ja antaa lopulta kuitenkin enemmän kuin ottaa, oli jopa helpottavaa sanoa hymyillen pikkuiselle ”En tiedä rakas, en yhtään tiedä. Nyt ei kukaan tiedä. ” Lapsi rullasi laukun takaisin. ”Ei haittaa äiti, ei haittaa.

 

Jätettiin takit eteiseen kassiin (ovat siinä muuten edelleen) ja mentiin ulos heittelemään frisbeetä.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian