Olen varmasti sanonut ja kirjoittanut jo miljoona kertaa, kuinka minulla on maailman ihanin pikkuveli. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kahdeksan kuukautta, joten suhteemme on aina ollut todella läheinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa sen takia myös riitaisa. Viime viikolla äiti lähetti mulle meidän yhteiskuvia ja mun suosikkiposeeraus näyttikin olevan pikkuveljen kuristaminen, haha. Suurimman osan ajasta kuitenkin olimme ihan sovussa, vai kultaako aika muistot? No, eivätkö pikkuveljet olekin aina vähän tyhmiä? Lapsuudessamme äiti ja isä veivät meitä hienoihin juhliin ja erilaisiin arvokkaisiin tilaisuuksiin. Minä olin se, joka reippaasti esitteli itsensä lisäksi myös selän takana piileskelevän pikkuveljen (joka AINA kuiskasi ”Mirva, sano mun nimi”) niille kunniamerkkejä kantaville herroille, joille me sitten naureskeltiin kahdestaan kabinetissa, jossa pakoiltiin aikuisten tylsiä kestejä. Näin aikuisiällä, vaikka itse olen meistä vanhempi ja minulla on jo oma lapsi, olen tuntenut itseni kuitenkin ennemminkin pikkusiskoksi ja veljeni pikemminkin viisaaksi isoveljeksi. Harva se päivä kysyn neuvoa ja apua erilaisissa asioissa. Koulussa olin aina parempi (olin, ihan turha kiistellä) ja muistan monet kerrat miettineeni, että toi ei kyllä varmaan pääse edes lukioon. Mutta pääsihän se. Ja muutaman välivuoden jälkeen jatkoi vielä vähän pidemmällekin.

 

 

Tänään juhlitaan valmistujaisia. Mun koulunkäyntiä inhonneesta pikkuveljestä tuli nimittäin kauppatieteiden maisteri. Siinä vaiheessa kun pikkuveli avasi yliopiston ovet ja itse kannoin vastasyntynyttä lasta kotiin, mietin, että nyt on kyllä elämä vienyt kummalliseen suuntaan. Mutta sinne se vei, minne pitikin. Tiistaina juhlittiin viisivuotiasta Micaelia, tänään juhlitaan uutta ekonomia. Hyviä esimerkkejä siitä, että elämässä voi päästä ihan mihin tahansa. Niitä ovia vaan täytyy avata, nähdä ja kokea. Kuten joka päivä, tänäänkin saan olla valtavan ylpeä (pieni) isosisko, kun tuo 30 senttiä pidempi pikkuveli saa juhlistaa yhden oven sulkeutumista ja uusien avaamista. Elokuu ja koko kesä onkin hyvä päättää skoolaten uudelle alulle. Vitsi, kuinka onnellinen mä olen mun ihanasta perheestä. Meitä on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Plussaa pikkuveljelle muuten myös täydellisestä naismausta. Tänään on sinun päiväsi, sylin täydeltä onnea rakas Markus! ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, niin rauhoittumista ja ihmissuhdetaitoja. Paahdoin menemään täysillä aivan liian monta vuotta, en koskaan pysähtynyt enkä kuunnellut edes oman kehon ja mieleni varoitusmerkkejä. Eikä ihme, että siinä samassa unohtaa itsensä ja sulkee silmänsä omilta ongelmilta ja ajatuksilta. Vuosi sitten oli pakko muuttaa suuntaa, kun fyysinen terveys petti eikä se henkinenkään puoli ollut millään lailla hyvissä kantimissa. Pysähtyminen paitsi paransi terveysongelmiani, se opetti paljon elämästä. Uuden, hitaamman elämäntyylin omaksuminen ei tapahtunut millään lailla hetkessä. Pikemminkin vasta tänä kesänä aloin oivaltaa, kuinka olen rauhoittunut enkä stressaa enää lainkaan samoista asioista saati samalla tavalla kuin aiemmin. Ja kun osaa pysähtyä ja olla, oppii samalla paljon itsestään ja ihmisistä ympärillä. Minut valtaa usein sellainen sisäinen rauha, tietynlainen tyyneys ja viisaus joka tuntuu juontavan juurensa nimenomaan siitä pysähtymisestä ja tarpeeksi hitaasta elämästä.

 

 

Yhtäkkiä on ollut paljon helpompaa analysoida mielessään omaa ja muiden käyttäytymistä. Ymmärrän tekoja, niiden seurauksia ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin koskaan ennen. Mulla ei ole enää mitään tarvetta olla aina oikeassa, pikemminkin väittelyissä yritän ymmärtää vastapuolta ja hänen näkökulmaansa. Temperamenttiseksi joka suuntaan sinkoilevaksi ihmiseksi hämmästytän usein itsenikin sillä rauhallisuudella ja varmuudella, että mun paikka on tässä ja nyt. Toisaalta, ehkä olen vain löytänyt elämässäni nyt siihen tilanteeseen ja siihen pisteeseen, missä mun kuuluu olla. En yhtään ihmettele kun sanotaan, että onnelliset ihmiset menestyvät helpommin. Hulluintahan tässä on se, että kun en ole jatkuvasti säntäilemässä joka paikkaan ja tekemässä sataa asiaa yhtä aikaa, saankin paljon enemmän aikaiseksi. Kun en stressaa, nukun paremmin ja uni on laadukkaampaa. Herään helposti joogaamaan seitsemäksi ja puoli tuntia matolla antaa koko päivälle ja ajatuksille aivan uuden suunnan. Se positiivinen noidankehä. Tätähän on helpompi hehkuttaa nyt, kun olen onnistunut muuttamaan tapojani ja ajatteluani. Sen takia halusinkin kirjoittaa, miten pääsin tähän pisteeseen. Mitä keinoja minulla oli rauhoittaa levoton mieli ja jatkuva stressi sekä ahdistus?

 

 

Aloin keskittyä niihin hetkiin ja asioihin, jotka toivat minulle hyvää oloa ja rauhan tunnetta. Siisti koti oli oikeastaan ensimmäinen. Kun keittiön on vallannut kaaos, kylpyhuone on täynnä pyykkejä ja varastoon vietävät tavarat täyttävät eteisen, en voi hyvin. Feng Shuin mukaan kyse on energioista ja niiden liikkeistä, hyvien blokkaamisesta ja pahojen kerääntymisestä. Koska voin paljon paremmin siistissä kodissa, uhraan mielelläni vaikka yhden illan viikosta pelkälle siivoukselle ja kodin järjestyksen ylläpidolle. Silloin ei tarvitse olla jatkuvasti tekemässä jotain eikä voida pahoin ympäristössä, joka on täynnä sitä huonoa energiaa. Kiukku ja ärsytys kaikkoavat treenillä. Juoksulenkki käy nykyään terapiasta, sinne on vain ensin lähdettävä vaikka sitten pakolla, ennen kuin liikuntaan jää koukkuun. Sellaisina viikkoina, kun olen treenannut päivittäin, havaitsen sen rauhallisuuden ja tyyneyden joskus jopa kesken työpäivän. Urheilussa on taikaa. Silloin kun en viime vuoden lopulla pystynyt urheilemaan, kävin kuitenkin väkisin kävelyillä vesi- ja räntäsateessakin, joogasin ja opettelin hierojan suosituksesta rauhoittavia hengitysharjoituksia. Niistä oli todella paljon apua, kuten säännöllisestä hieronnastakin. Avantouinti rauhoittaa yliaktiivista mieltä ja kehoa, siihen jäin aivan koukkuun viime vuonna.

 

 

Pyrin myös puhumaan – aina kun joku painaa mieltä, avaan suuni ja yritän selvittää asiat. Olen opetellut sanomaan ei ja pyrkinyt sietämään epätäydellisyyttä. Välillä se on, anteeksi nyt vaan, ihan s**tanan vaikeaa, mutta muu ei auta. Kukaan, ei edes se ihailemasi somepersoona, ole jatkuvasti täydellisen kauniisti pukeutunut, tehokas, siisti ja hyvällä tuulella. On myös jännä huomata, mikä merkitys puhtaalla, kauniilla ja värikkäällä ruoalla on hyvinvoinnille. Sitä on kiva tehdä, vielä kivempi syödä ja vaikutus jatkuu vielä pidempäänkin, tiedät ravinneesi kehoasi oikein.

Samalla olen havahtunut myös siihen, kuinka paljon aiemmin yritin miellyttää ihmisiä ja ajattelin mitä muut minusta ajattelivat. Hain hyväksyntää eri keinoilla, halusin olla kaikkien mielestä kiva ja olin huono sanomaan ei. Samalla päästin lähelleni negatiivista energiaa esimerkiksi ihmisten ja hankalien ystävyyssuhteiden muodossa. Nykyään mulla on vähemmän ystäviä, en välitä mitä muut ajattelevat ja otan joskus itselleni mieluummin sen vittumaisen ihmisen maineen, kuin että esittäisin pitäväni ihmisistä tai asioista, joista en oikeasti pidä. Elämä on liian lyhyt sietämään negatiivisuutta. Täällä on tarkoitus olla onnellinen.

 

 

Oikotietä siihen onneen ei tässäkään tapauksessa ole. Ei kai kenellekään voi olla täysin suoraa ratkaisua, miten toimia kun stressi ja ahdistus kasvavat liiallisiin mittasuhteisiin. On pakko vähentää ja hidastaa tahtia, mutta se ei ole helppoa. Joskus psyykkisille oireille ei löydy edes järkevää selitystä omasta elämästä, silloin kannattaa käydä vaikkapa kattavissa verikokeissa. Oireet voivat johtua fyysisen puolen ongelmista, kuten vitamiinin puutoksista tai vaikkapa alhaisista rauta-arvoista. Väitän, että huono stressinsietokykyni sekä ahdistukseni kumpusivat osittain myös vakavasta raudanpuutteesta. Negatiivista noidankehää aiheuttivat fyysiset oireet, uupumus ja jatkuva ärsytys, jotka vain lisäsivät stressiä. Kun niitä yritti lievittää liian kovatehoisella liikunnalla, stressi syveni syvenemistään ja pian oltiinkin jo pohjalla. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tämäkin piti käydä läpi, sillä vasta nyt tiedän omat rajani ja tunnistan ajoissa, jos jokin ei ole ihan normaalia. Hassua, että vuosi sitten en osannut lainkaan nauttia elämästä, koin kaiken vain suurena taakkana, vertailin jatkuvasti itseäni muihin enkä ollut tyytyväinen mihinkään. Stressasin pienimpiäkin asioita, ahdistuin ihan kaikesta, en pitänyt lainkaan arjesta saati jaksanut suunnitella tulevaa. Olin niin rauhaton ja negatiivinen, etten nyt edes tunnista itseäni niistä ajoista kun tarkastelen elämää taaksepäin. Jokaisen on vain tehtävä se matka itseensä, etsiä ne omat keinot rauhoittua ja vähentää kaikkea ylimääräistä. Pelottavan paljon tapahtuu jo sillä, että alkaa tarkkailla puhelimen ruutuaikaa ja vähentää sitä huomattavasti.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Alussa teet kaikkesi toisen eteen. Huomioit häntä jatkuvasti, laitat itsesi kauniiksi, ajattelematta kaadat toisellekin kahvia. Panostat rakentavaan keskusteluun ja haluat selvittää asiallisesti pienetkin erimielisyydet, ettei vain mikään jäisi kaivelemaan ja suhde voisi jatkua tasapainoisena eteenpäin. Nukutte lähekkäin, ette tiedä mitään parempaa kuin se toinen siinä vierellä. Kunnes koittaa parisuhteen arki. Olet jo saanut sen ihmisen itsellesi, kyllä se siinä pysyy. Laittautuminen unohtuu ensimmäisenä, sänkyynkin jää lähes ihmisen kokoinen väli. Alkaa nalkutus, eikä mielessä käy lainkaan, että se toinenkin olisi ehkä halunnut sitä kahvia. Onko se sittenkään parisuhteen arkea vai sitä, että siitä rakkaasta unelmakumppanista on tullut vain itsestäänselvyys?

 

 

Mun aamurutiineihin kuuluu, että ihan ensimmäisenä selaan sängyssä läpi päivän Hesarin. Yleensä näin pysyn kärryillä päivän puheenaiheesta, tilanteista maailmalla sekä säästä, mutta tänä aamuna huomioni kiinnittyi tärkeämpään aiheeseen. Maaret Kallion kolumnit ovat aina olleet suosikkejani, mutta tämänpäiväinen kolahti ja kovaa. Se on parhaimpia tekstejä Maaretilta, mutta myös parhaimpia ihmissuhdeneuvoja, joihin olen törmännyt. Suoraan Maaretin kolumniin pääset tästä linkistä, jos et ole sitä jo lukenut. Kolumni sai mut ajattelemaan ja tarkastelemaan myös omaa parisuhdettani itsestäänselvyyden kannalta. Minäkin olen sortunut tähän ja myös mua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ihan siihen asti, että olen itse halunnut erota. Aikuinenkin tarvitsee jatkuvaa positiivista huomiota ja läheisyyttä, niin paljon, että hakee sitä tarvittaessa kyllä muualta jos ei kotoa saa.

 

Parisuhteen alkuvaihe on aikaa, jota usein haikaillaan sitten myöhemmin. Silloin uusi suhde voi tuntua maailman onnellisimmalta ajatukselta. Tilalta, jonka saavuttaminen on lottovoittoakin suurempi onni. Koska elämässä arkipäiväistyvät kuitenkin aivan kaikki luksuksesta parisuhteeseen, niihin onnen kukkuloihinkin tottuu nopeasti. Oletko koskaan itse ajatellut, että saatoit joskus unelmoida juuri tästä hetkestä, jossa olet nyt? Minä ainakin. Toisinaan täytyy muistuttaa itseään siitä, että juuri tästä mä haaveilin, juuri tätä mä tavoittelin. Sitä on vain aina menossa niin hirveää vauhtia eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Arjen kiireissä unohtuu helposti se tärkein ja läheisin ihminen. Koska onhan se siinä, kun sen kerran on saanut. Ei se parisuhdestatus, kihlasormus tai edes se papin aamenkaan ole mikään itsestäänselvä yhdessäolon lopullinen side. Ei se toinen pysy siinä rinnalla, jos elämä on pelkkää valitusta, moittimista, negatiivisuutta tai vaikka sitä turhaa mustasukkaisuutta. Usein juuri näissä tilanteissa pidetään sitä toista ihan itsestäänselvänä. Että kun mä olen sen kerran saanut, pysyyhän se siinä kun puran omaa pahaa oloani siihen rakkaimpaani, pidän viikkojen mykkäkoulua ja kaadan kaiken paskan sen päälle. Yhtenä päivänä se ei enää pysykään siinä ja ero tuleekin yllätyksenä. Sen piti olla mun kanssa aina.

 

Ehkä tämä kirjoitus, Maaretin upeasta kolumnista nyt puhumattakaan, saa sinutkin ajattelemaan elämäsi tärkeysjärjestystä. Tottakai siellä on työt, lapset, hyvinvointi, kodin järjestys ja ystävät. Mutta ennen kaikkea siellä on se rakas, jonka olemassaolo ei todellakaan ole itsestäänselvää. Kukaan ei jaksa loputtomiin tukea, ymmärtää eikä kuunnella, jos arvostusta ja välittämistä ei millään lailla osoita. Se voi olla itsestä huolehtimista, eikö jokainen halua kuitenkin näyttää rakkaansa silmissä hyvältä? Vaikka kumppani olisikin kehunut, että olet parhaimmillasi myös verkkareissa ja viikko sitten pestyssä tukassa, laittautuminen toista varten on sekin tietynlaista huomioimista. Saati sitten kainaloon ottaminen, yhteisen ajan järjestäminen, kehut, kiitokset ja arjen pienet teot. Usein kannattaa palauttaa mieleen se aika, kun suhde oli vielä uusi. Miten silloin käyttäydyit, miten puhuit ja huomioit sitä rakasta? Silloin, kun hän oli se juuri toteutunut unelmasi. Parisuhdemaailma on aika julma. Nuoria, kauniimpia ja fiksumpia saattaa tulla mistä tahansa ihan meitä jokaista vastaan. Ei heidän mukaansa ole tarkoitus lähteä, mutta itsestäänselvinä pidetyt kumppanit todennäköisemmin lähtevät kuin jäävät.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian