Minut tunsi kaikki naiset kaupungin, ja minä kaikki naiset tietenkin.

Charmia riitti, vaikka jakaa muillekin. 

En tiedä minkälainen oli Casanova aikoinaan, mut sanon teille vaan.

Että jotain kyllä tiesin minäkin. 

 

Mä vannoin, etten koskaan mene naimisiin.

En rahojani tuhlaa sormuksiin.

En koskaan helly naisen kyyneliin. 

Mut surullinen on laulun loppu, arvaatko sen?

Mä ostin sormuksen.

Lopun laululleni silloin sanoin: ”Tahdon”.

 

Matti Johannes Koivu (Irwin Goodmanin lauluja – En kerro Kuinka Jouduin Naimisiin)

 

 

Lyhyestä virsi kaunis: Olen ollut noin kuukauden verran kihloissa. Kihloissa. Kyllä. Vähän kuin ranskalaiseen tyyliin, aluksi salaa muilta ja ilman jättimäisiä timantteja. Koska halusimme itseasiassa nimenomaan ranskalaiset sormukset, päätimme kertoa kihlauksesta muille vasta Ranskassa  kun saimme läheiset ystävät saman pöydän ääreen ja sitä ennen kävimme salaa hakemassa itse valitsemamme sormukset. Kun yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen kihlautuu, ovat reaktiot olleet lähinnä väliltä ”Mitä helv…” ja ”Vihdoinkin!” Oma reaktioni yllätyskosintaan oli jotain aivan saman suuntaista. En olisi koskaan osannut odottaa tätä.

Ja eikö ole jopa aika hauskaa, että aina kun vannoo ja olettaa, elämä päättää vähän sekoittaa pakkaa. Todistettavasti tätä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa.

 

Kun yhteisiä vuosia on näinkin paljon, on yhteinen lapsi ja tuhat muuta yhteistä asiaa, ei kihlaus tai naimisiinmeno enää tässä vaiheessa muuta oikeastaan mitään. Tietysti, tietyllä tavalla, sillä on minulle suuri merkitys ja se, että kositaan vielä yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin, on jo merkityksellistä sekin. Etenkin, kun on aina puhuttu ettei mennä naimisiin. Yhteinen lapsi tai pikemminkin yhteinen vanhemmuus on lopulta se todellinen yhteen lopullisesti sitova tekijä ja muun muassa tästä(kin) syystä olen ajatellut, ettei minun ”tarvitse” koskaan mennä naimisiin. Aiemmin ajattelin näin siksi, etten ole lapsuuden prinsessaleikkien jälkeen koskaan halunnut häitä.

Enkä halua vieläkään.

 

Mutta rakastan häitä. Sitä iloista, rakkaudentäyteistä juhlatunnelmaa. Kuplivaa juotavaa, vieraiden värikkäitä asuja ja sanoja rakkaudesta. Kukkia, kakkua, yön pikkutunneille tanssimista ja aina sen yhden vieraan itsensä nolaamista. Polttareita, kaasojen pukuja, morsiamen puvun odotusta.. Juhlapaikan koristeluja, ruusunterälehtiä ja saippuakuplia. 

 

Niin kauan, kun ne eivät ole omat. Jos pitäisin häät, menisin naimisiin kahdestaan New Yorkissa tai Pariisissa. Tai jos olisi kutsuttava vieraita, niin Etelä-Ranskassa. Tästä saisin muuten kivan postauksenkin ”jos pitäisin häät, ne olisivat..” Mutta jossittelu, mitä ajanhaaskausta. Eletään tässä, nyt ja juuri omannäköistä elämää.

 

Me emme pidä häitä. Onneksi kihlattuni (onpa ihana kirjoittaa näin!) on asiasta samaa mieltä, emme kumpikaan pidä huomion keskipisteenä olemisesta enkä itse ole koskaan ollut se, joka laittaisi järjettömän summan rahaa kiinni juhliin. Kaikkeen muuhun turhaan sitä olen kyllä liiankin hyvä tuhlaamaan.. Olemme saaneet kymmeniä kysymyksiä tulevista häistä ja olen vastannut kaikille avoimesti, että emme pidä häitä. Menemme jossain välissä sitten naimisiin maistraatissa ja meille sopivin tyyli olisi ”hoitaa asia alta pois” esimerkiksi arkena silloin lounasaikaan hyvin vähäeleisesti ja kaikessa hiljaisuudessa.

 

Jopa osa läheisistämme on ollut tästä kovin hämmästyneitä. Meiltä odotettiin hulppeita ja isoja juhlia, joka tuntuu itseasiassa aivan hullulta, sillä emme kumpikaan osaisi kuvitella meille sellaisia. Koko kosinta oli itselleni täysi yllätys, Hangossa juuri sellaisena maanantaina, kun en ollut käynyt melkein kahteen päivään suihkussa, olin pukeutunut Lidlin huppariin ja likaisiin shortseihin ja näytin kerrassaan karmealta. Ei ollut punaisia ruusuja, kynttiläillallisia, huvijahteja ja viulisteja. Ja se on just hyvä niin.

 

Osaan helposti kuvitella elämäni ilman sinua, mutta niin kauan kuin saan valita, en halua sitä elää.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

The problem is, that you think you have time. Buddhalainen viisaus, jota yritän aina aika ajoin palauttaa mieleeni. Kuten Instagramissa kerroinkin, tänään on tasan 10 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Äkillisesti, viisikymppisenä, terveenä juuri lääkärissä käyneenä. Sydän petti, kammiovärinä keskellä yötä isän nukkuessa. Puolitoista vuotta aiemmin menetin 45-vuotiaan äitipuoleni. Nuo hetket opettivat, ettei sitä aikaa ehkä olekaan. Isän kuolemaa seuraavana kesänä ostin halpahallin kassalta kortin jääkaapin oveen. Tärkeintä ei ole paljonko elämässäsi on päiviä, vaan paljonko päivissäsi on elämää.

 

 

Aloin elääkin siten. Otin ihan hassuja riskejä, perustin oman yrityksen hetken mielijohteesta, vietin yhden elämäni hauskimmista kesistä, annoin itseni ihastua sen kummempia miettimättä moneenkin kertaan, tanssin ja lauloin usein aamuun asti. Aloin tehdä päätöksiä, jotka tuntuivat hyvältä. Väliin mahtui vähän kehnompikin ajanjakso vaikean ihmissuhteen takia, mutta siitäkin otin opikseni. Sain yllätyslapsen, muutin ja otin suuria riskejä. Hyppyjä tuntemattomaan, ja toteutin ex tempore -ideoita. Nykyään äitinä tietysti vähän varovaisemmin, mutta viimeisen kymmenen vuoden teot ovat saaneet minut elämään. Minulla on kiikkustuolissa jo nyt niin sellaista muisteltavaa, että varmaan vähän itseäkin hirvittää kun ajattelen – jos vain sinne asti pääsen. Parasta on tunne, että jos nyt kuolisin, olisin todella elänyt kaikkien näiden vuosien edestä ja vähän enemmänkin.

 

Luulemme, että meillä on aikaa. Itsekin lykkäsin moneen kertaan unelmieni toteuttamista. Ehtiihän sitä, Miksukin on vielä niin pieni, onhan tässä aikaa, nyt ei vaan jaksa. Kunnes päätin, että nyt on tehtävä jotain. Elämä oli pitkään ikään kuin paikoillaan, viime vuoden aikana halusin siihen muutosta. Elämäntavat menivät uusiksi. Ajatukset ja arvot siinä samassa. Voihan se olla vain sitä, että olin vasta nyt valmis tekemään asioita unelmieni eteen, tai sitten oikeasti sain itseäni vihdoin niskasta kiinni laiskottelun ja mukavuudenhaluni jälkeen. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että aikaa emme saa mistään lisää.

 

Elä. Kerro että rakastat, sano kaikki mitä haluat. Toteuta se unelmasi, tai tee ainakin suunnitelma milloin sen teet. Viikot, kuukaudet ja vuodet lipuvat ohi nopeammin vuosi vuodelta. Aloita elämänmuutoksesi pienin askelin tänään, vaihda alaa, jätä huono mies, pidä se yllätyslapsi. Sinä selviät, sinä elät. Toivon koko sydömestäni, että osaisit tehdä asioille jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Ajattelin vuosia, miten paljon jäi sanomatta. Se on ehkä musertavinta kuolemassa, tiesikö hän että ajattelin näin? Uskon, että tiesi. Hyvää vuosipäivää sinne johonkin, iskä. Suru ei häviä koskaan, mutta nyt sen kanssa jo elää ihan hyvin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Viime viikonloppuna kävimme ihanan kahvipöytäkeskustelun ihmisten hyvyydestä. Ja vähän pahuudestakin siinä samalla. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että hyvä tulee hyvän luo. Kirjoitin lokakuussa siitä, kuinka uskon karmaan. Se liittyy juuri tähän, hyvä ihminen saa hyvää. Itse uskon, että jokainen meistä syntyy hyväksi. Riippuen persoonallisuudestamme, kasvatuksestamme ja elämän kohtelusta, toiset ajautuvat väärille poluille ja erkaantuvat hyvyydestä. Olen itsekin sortunut olemaan kateellinen ja katkera. Omaa pahaa oloa on liian helppo purkaa olemalla itsekin paha. Välillä siitä omasta pahasta olosta ei näe mitään muuta pakokeinoa, kuin väärät teot. Silloin niitä ei ehkä itsekään enää näe vääriksi. Katkeruus ja kateus myrkyttävät helposti hyvänkin mielen. Se tuntuu väärältä, niin ulkopuolisen silmin kuin silloinkin, kun itse kohtaa valtavasti vastoinkäymisiä ja tunnistaa niiden negatiiviset seuraukset omassa käytöksessä.

 

 

Siinä kun purat omaa pahaa oloasi toisiin, et voi koskaan tietää toisen ihmisen koettelemuksista. Tähän voin antaa esimerkiksi omankin elämäni. Se näyttäytyy sosiaalisen median kautta helppona ja huolettomana, enkä juuri koskaan puhu mistään vaikeuksistani juuri kenellekään. Ihan lähimmille, mutta heitä on tässä maailmassa hyvin, hyvin vähän. Suorittajaluonteena olen tottunut esittämään reipasta ja kaunistelemaan asioita. Koska kyllä mä pärjään. Toisaalta uskon myös kaiken sen pahan jälkeen, mitä olen itse omassa elämässäni käynyt läpi, että ihan oikeasti pärjäänkin. Sen pahan jälkeen, mistä juuri kukaan ei tiedä yhtään mitään. Etenkin someaikakaudella korostetaan paljon enemmän sitä hyvää, mitä elämässä on ja paha jätetään taka-alalle. Samalla luodaan virheellisesti käsityksiä, että elämä olisi yhtä vaaleanpunaista pumpulia. Toivottavasti toisille se onkin, sillä vaikka koettelemukset vahvistavat, en niitä toivo itse kenellekään. Esimerkiksi oman lapseni elämästä haluan tehdä mahdollisimman helppoa ja onnellista, en työnnä häntä väkisin selviytymään yksin pahaan maailmaan jos ei ole pakko. Kyllä niitä oikeita arvoja ja kunnioitusta oppii muutenkin kuin rämpimällä siellä elämän pohjamudissa. Vaarana siinä kun on katkeroitua ja jopa masentua.

 

Kaikkien hankalien vuosien ja ison itseinhon jälkeen olen alkanut myös ymmärtää, että minähän riitän juuri tällaisena. Tuttavani tokaisi joskus kun olimme juhlimassa, että helppohan mun on kun on niin positiivinen, on niin nuori ja nätti, hyvässä kunnossa, ja on perhe ja parisuhde ja aikaa ja rahaa. Yksikään näistä asioista ei ole kuitenkaan tullut elämääni helpolla. En todellakaan ole se Hannu Hanhi, jonka eteen katetaan aina ilmaiseksi illallinen. Näen kuitenkin ihan valtavasti vaivaa itseni ja hyvinvointini eteen, perheen ja parisuhteen eteen tehdyistä asioista nyt puhumattakaan. Jostain olen aina kaivanut sen vahvuuden mennä eteenpäin. Ja ennen kaikkea vahvuuden olla positiivinen. Asenne vaikuttaa kaikkeen, etenkin silloin kun sen ei vain millään usko vaikuttavan mihinkään ja näkee maailman vain katkeruuden ja pettymysten kyynelten läpi. Juuri silloin, oikea, positiivinen asenteesi on kultaakin kalliimpi työkalu matkalla kohti menestystä.

 

 

Menestys on paljon muuta kuin iso palkkakuitti ja upea työura. Menestys on hyviä ihmissuhteita, onnellisuutta ja onnen tunteiden kokemista. Se on sitä, kun saat käyttää juuri sitä omaa potentiaaliasi, tehdä niitä asioita missä juuri Sinä olet hyvä. Silloin menestyt. Menestyvä ihminen tuntee kiitollisuutta, toteuttaa omia unelmiaan ja elää itselleen. Ja silloin voi levittää hyvää myös muille. Ei kuitenkaan kannata virheellisesti luulla, että vain silloin kun itsellä on hyvä olla, voi olla hyvä muille. Ensimmäiset askeleet kohti onnellisuutta syntyvät usein siitä, että aidosti voi antaa toiselle hyvää ilman että odottaa vastapalvelusta. Silloinkin, kun on siellä aallon pohjalla, voi olla toiselle hyvä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta niiden tehtyjen virheiden ja vääryyksien sijaan meidän tulisi keskittyä enemmän siihen, mitä olemme tehneet oikein. Muistathan, että aina joku on parempi jossain. Itseään ei saisi verrata muihin, vaan pitäisikin tavoitella sitä, että on paras juuri omassa elämässään, sillä paikalla ja juuri siinä mitä nyt teet.

 

 

 

 

On normaalia tuntea kateuden ja joskus jopa katkeruudenkin tunteita. Ne kuuluvat elämään, kuten kaikki negatiiviset tunteet. Tärkeintä on niiden hyväksyminen. Samalla elämässä on hyväksyttävä, että tiettyjä asioita ei voi muuttaa. Silloin on muutettava kuitenkin jotain muuta – asennetta, suunnitelmaa ja toimintatapaa. Negatiivisuuden hyväksyminen ja siihen jähmettyminen on pahinta, mitä voit itsellesi tehdä. Kukaan ei voi loputtomiin vain ihmetellä, että no sillä oli kyllä hyvä tuuri. Hyvä tuuri kun yleensä osuu heihin, jotka ovat positiivisia ja uskovat siihen, että parempaa todellakin on luvassa. Tai näin ainakin itse uskon. Itse jarruttelemme omaa menestystämme sillä, ettemme usko itseemme. Ripaus realismia ei tietenkään koskaan ole pahitteeksi, mutta liian moni upea unelma jää toteuttamatta ja hyvä elämä elämättä, kun ei uskota eikä uskalleta. Totuus on, että sinä pystyt niin paljon enempään kuin ikinä uskallat arvatakaan.

 

Siksi haastan sut nyt sanomaan itsellesi koko loppuvuoden ajan, että sinä pystyt. Jos et ole tyytyväinen elämääsi, mieti koko loppuvuoden ajan, miksi. Mieti myös millaista on unelmaelämäsi ja mikä estää sinua saavuttamasta sitä. Esteet ovat usein vain omassa päässämme. Ensi vuodelle voit asettaa tavoitteeksesi edes yhden unelmasi toteutumisen. Loppuvuosi on aikaa muuttaa asennetta. Sen jälkeen tapahtuu ihmeitä ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian