Viime viikonloppuna kävimme ihanan kahvipöytäkeskustelun ihmisten hyvyydestä. Ja vähän pahuudestakin siinä samalla. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että hyvä tulee hyvän luo. Kirjoitin lokakuussa siitä, kuinka uskon karmaan. Se liittyy juuri tähän, hyvä ihminen saa hyvää. Itse uskon, että jokainen meistä syntyy hyväksi. Riippuen persoonallisuudestamme, kasvatuksestamme ja elämän kohtelusta, toiset ajautuvat väärille poluille ja erkaantuvat hyvyydestä. Olen itsekin sortunut olemaan kateellinen ja katkera. Omaa pahaa oloa on liian helppo purkaa olemalla itsekin paha. Välillä siitä omasta pahasta olosta ei näe mitään muuta pakokeinoa, kuin väärät teot. Silloin niitä ei ehkä itsekään enää näe vääriksi. Katkeruus ja kateus myrkyttävät helposti hyvänkin mielen. Se tuntuu väärältä, niin ulkopuolisen silmin kuin silloinkin, kun itse kohtaa valtavasti vastoinkäymisiä ja tunnistaa niiden negatiiviset seuraukset omassa käytöksessä.

 

 

Siinä kun purat omaa pahaa oloasi toisiin, et voi koskaan tietää toisen ihmisen koettelemuksista. Tähän voin antaa esimerkiksi omankin elämäni. Se näyttäytyy sosiaalisen median kautta helppona ja huolettomana, enkä juuri koskaan puhu mistään vaikeuksistani juuri kenellekään. Ihan lähimmille, mutta heitä on tässä maailmassa hyvin, hyvin vähän. Suorittajaluonteena olen tottunut esittämään reipasta ja kaunistelemaan asioita. Koska kyllä mä pärjään. Toisaalta uskon myös kaiken sen pahan jälkeen, mitä olen itse omassa elämässäni käynyt läpi, että ihan oikeasti pärjäänkin. Sen pahan jälkeen, mistä juuri kukaan ei tiedä yhtään mitään. Etenkin someaikakaudella korostetaan paljon enemmän sitä hyvää, mitä elämässä on ja paha jätetään taka-alalle. Samalla luodaan virheellisesti käsityksiä, että elämä olisi yhtä vaaleanpunaista pumpulia. Toivottavasti toisille se onkin, sillä vaikka koettelemukset vahvistavat, en niitä toivo itse kenellekään. Esimerkiksi oman lapseni elämästä haluan tehdä mahdollisimman helppoa ja onnellista, en työnnä häntä väkisin selviytymään yksin pahaan maailmaan jos ei ole pakko. Kyllä niitä oikeita arvoja ja kunnioitusta oppii muutenkin kuin rämpimällä siellä elämän pohjamudissa. Vaarana siinä kun on katkeroitua ja jopa masentua.

 

Kaikkien hankalien vuosien ja ison itseinhon jälkeen olen alkanut myös ymmärtää, että minähän riitän juuri tällaisena. Tuttavani tokaisi joskus kun olimme juhlimassa, että helppohan mun on kun on niin positiivinen, on niin nuori ja nätti, hyvässä kunnossa, ja on perhe ja parisuhde ja aikaa ja rahaa. Yksikään näistä asioista ei ole kuitenkaan tullut elämääni helpolla. En todellakaan ole se Hannu Hanhi, jonka eteen katetaan aina ilmaiseksi illallinen. Näen kuitenkin ihan valtavasti vaivaa itseni ja hyvinvointini eteen, perheen ja parisuhteen eteen tehdyistä asioista nyt puhumattakaan. Jostain olen aina kaivanut sen vahvuuden mennä eteenpäin. Ja ennen kaikkea vahvuuden olla positiivinen. Asenne vaikuttaa kaikkeen, etenkin silloin kun sen ei vain millään usko vaikuttavan mihinkään ja näkee maailman vain katkeruuden ja pettymysten kyynelten läpi. Juuri silloin, oikea, positiivinen asenteesi on kultaakin kalliimpi työkalu matkalla kohti menestystä.

 

 

Menestys on paljon muuta kuin iso palkkakuitti ja upea työura. Menestys on hyviä ihmissuhteita, onnellisuutta ja onnen tunteiden kokemista. Se on sitä, kun saat käyttää juuri sitä omaa potentiaaliasi, tehdä niitä asioita missä juuri Sinä olet hyvä. Silloin menestyt. Menestyvä ihminen tuntee kiitollisuutta, toteuttaa omia unelmiaan ja elää itselleen. Ja silloin voi levittää hyvää myös muille. Ei kuitenkaan kannata virheellisesti luulla, että vain silloin kun itsellä on hyvä olla, voi olla hyvä muille. Ensimmäiset askeleet kohti onnellisuutta syntyvät usein siitä, että aidosti voi antaa toiselle hyvää ilman että odottaa vastapalvelusta. Silloinkin, kun on siellä aallon pohjalla, voi olla toiselle hyvä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta niiden tehtyjen virheiden ja vääryyksien sijaan meidän tulisi keskittyä enemmän siihen, mitä olemme tehneet oikein. Muistathan, että aina joku on parempi jossain. Itseään ei saisi verrata muihin, vaan pitäisikin tavoitella sitä, että on paras juuri omassa elämässään, sillä paikalla ja juuri siinä mitä nyt teet.

 

 

 

 

On normaalia tuntea kateuden ja joskus jopa katkeruudenkin tunteita. Ne kuuluvat elämään, kuten kaikki negatiiviset tunteet. Tärkeintä on niiden hyväksyminen. Samalla elämässä on hyväksyttävä, että tiettyjä asioita ei voi muuttaa. Silloin on muutettava kuitenkin jotain muuta – asennetta, suunnitelmaa ja toimintatapaa. Negatiivisuuden hyväksyminen ja siihen jähmettyminen on pahinta, mitä voit itsellesi tehdä. Kukaan ei voi loputtomiin vain ihmetellä, että no sillä oli kyllä hyvä tuuri. Hyvä tuuri kun yleensä osuu heihin, jotka ovat positiivisia ja uskovat siihen, että parempaa todellakin on luvassa. Tai näin ainakin itse uskon. Itse jarruttelemme omaa menestystämme sillä, ettemme usko itseemme. Ripaus realismia ei tietenkään koskaan ole pahitteeksi, mutta liian moni upea unelma jää toteuttamatta ja hyvä elämä elämättä, kun ei uskota eikä uskalleta. Totuus on, että sinä pystyt niin paljon enempään kuin ikinä uskallat arvatakaan.

 

Siksi haastan sut nyt sanomaan itsellesi koko loppuvuoden ajan, että sinä pystyt. Jos et ole tyytyväinen elämääsi, mieti koko loppuvuoden ajan, miksi. Mieti myös millaista on unelmaelämäsi ja mikä estää sinua saavuttamasta sitä. Esteet ovat usein vain omassa päässämme. Ensi vuodelle voit asettaa tavoitteeksesi edes yhden unelmasi toteutumisen. Loppuvuosi on aikaa muuttaa asennetta. Sen jälkeen tapahtuu ihmeitä ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Kuusi vuotta yhdessä. Aikamoinen seikkailu. Parisuhde, johon on mahtunut paljon. Niin paljon, että olisi toisinaan vähempikin riittänyt. Paljon rakkautta ja suunnatonta onnea, mutta myös surua ja suuria menetyksiä. Aikamoisia ylä- ja alamäkiä. Silti me ollaan tässä. Mun paras ystävä, mun tuki ja turva, mun toinen puolikas, joka teki musta kokonaisen. Mikään ihmissuhde ei ehkä koskaan voi kasvattaa minua niin paljon kuin tämä. Muutit maailmani, ajatukseni, arvoni. Sinun kanssasi löysin itseni. Kukaan koskaan ei ole tehnyt minusta niin onnellista kuin sinä – mutta etten lähtisi nyt kaunistelemaan asioita liikaa – en tiedä, onko kukaan saanut mua myöskään suuttumaan niin kuin sinä. Yhdessä me ollaan käyty läpi isoja asioita, eikä se matka ole kai koskaan valmis.

 

Kuuden vuoden aikana olen oppinut ja ymmärtänyt niin paljon. En osaa kuvitella enää elämää ilman sinua, mutta senkin olet opettanut, että pärjään aina, myös ilman sinua. Sulla on maailman hauskin huumorintaju, oot mun rakas aamuihminen, niin innovatiivinen ja suuruudenhullu sekä sulla on järjettömän ihailtava työmoraali. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, oot mun sielunkumppani. Ja mikä parasta, niin ihana ja rakastava isä yhteiselle lapsellemme. Kiitos joka ikisestä yhteisestä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta. Niissä kaikissa on ollut aina jotain hyvää. Anteeksi niin monesta turhasta riidasta, äkkipikaisesta luonteesta ja kaikista virheistäni. Ottaisin vielä ainakin kuusikymmentä vuotta kanssasi lisää, kiitos  ♥

 

 

Love is meant to be an adventure.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen varmasti sanonut ja kirjoittanut jo miljoona kertaa, kuinka minulla on maailman ihanin pikkuveli. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kahdeksan kuukautta, joten suhteemme on aina ollut todella läheinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa sen takia myös riitaisa. Viime viikolla äiti lähetti mulle meidän yhteiskuvia ja mun suosikkiposeeraus näyttikin olevan pikkuveljen kuristaminen, haha. Suurimman osan ajasta kuitenkin olimme ihan sovussa, vai kultaako aika muistot? No, eivätkö pikkuveljet olekin aina vähän tyhmiä? Lapsuudessamme äiti ja isä veivät meitä hienoihin juhliin ja erilaisiin arvokkaisiin tilaisuuksiin. Minä olin se, joka reippaasti esitteli itsensä lisäksi myös selän takana piileskelevän pikkuveljen (joka AINA kuiskasi ”Mirva, sano mun nimi”) niille kunniamerkkejä kantaville herroille, joille me sitten naureskeltiin kahdestaan kabinetissa, jossa pakoiltiin aikuisten tylsiä kestejä. Näin aikuisiällä, vaikka itse olen meistä vanhempi ja minulla on jo oma lapsi, olen tuntenut itseni kuitenkin ennemminkin pikkusiskoksi ja veljeni pikemminkin viisaaksi isoveljeksi. Harva se päivä kysyn neuvoa ja apua erilaisissa asioissa. Koulussa olin aina parempi (olin, ihan turha kiistellä) ja muistan monet kerrat miettineeni, että toi ei kyllä varmaan pääse edes lukioon. Mutta pääsihän se. Ja muutaman välivuoden jälkeen jatkoi vielä vähän pidemmällekin.

 

 

Tänään juhlitaan valmistujaisia. Mun koulunkäyntiä inhonneesta pikkuveljestä tuli nimittäin kauppatieteiden maisteri. Siinä vaiheessa kun pikkuveli avasi yliopiston ovet ja itse kannoin vastasyntynyttä lasta kotiin, mietin, että nyt on kyllä elämä vienyt kummalliseen suuntaan. Mutta sinne se vei, minne pitikin. Tiistaina juhlittiin viisivuotiasta Micaelia, tänään juhlitaan uutta ekonomia. Hyviä esimerkkejä siitä, että elämässä voi päästä ihan mihin tahansa. Niitä ovia vaan täytyy avata, nähdä ja kokea. Kuten joka päivä, tänäänkin saan olla valtavan ylpeä (pieni) isosisko, kun tuo 30 senttiä pidempi pikkuveli saa juhlistaa yhden oven sulkeutumista ja uusien avaamista. Elokuu ja koko kesä onkin hyvä päättää skoolaten uudelle alulle. Vitsi, kuinka onnellinen mä olen mun ihanasta perheestä. Meitä on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Plussaa pikkuveljelle muuten myös täydellisestä naismausta. Tänään on sinun päiväsi, sylin täydeltä onnea rakas Markus! ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian