Me oltiin eilen vähän väsyneitä viikonlopusta. Maattiin melkein koko päivä sängyssä, tilattiin kotiin pizzaa ja lähdettiin illaksi tekemään veneelle ruokaa. My happy place, indeed. Kuljin tukka tuolla ikivanhalla hainhampaalla ihan koko päivän, ilman meikkiä riittää pelkkä rusketus. Senkin on saanut tänä kesänä Suomesta. En voi sanoin kuvailla, kuinka onnelliseksi tämä kesä minut tekee. Silti päässä soi joka päivä Lana Del Rayn Summertime sadness, ja sitä jotenkin vain odottaa sitä karua paluuta siihen jatkuvaan +14 asteeseen, joka tuli viime vuosina liian tutuksi. Toisaalta, on siinä puolensa – tulee tehtyä niin paljon asioita, nyt kun on vielä lämmin. On vasta toukokuu ja moni on tehnyt paljon enemmän kesäjuttuja kuin viime kesänä yhteensä. Kun viikonloppuna kävelin satiinipupuissa kotiin ja jouduin pimeälläkin riisumaan nahkatakin, koska oli niin lämmin, meinasin ihan itkeä onnesta. Viime kesältä musta on yksi kuva, jossa olen tässä veneen kannella pelkässä uikkarissa ja farkkushortseissa. Sekin on Hangosta ja silloinkin oli oikeasti tosi kylmä ja heti kuvan jälkeen kaivoin purjehdustakin lämmittämään. Eilen illalla mentiin vasta puoli yhdeltätoista kotiin, mekossa ja ohuessa neuleessa.

Veneellä on muutenkin se mun happy place. Pikkutytöstä asti veneet on ollut mun juttu ja meri mulle se tärkein elementti. En mä saa mitään sellaista fiilistä kukkaniityistä tai mökkitiestä. Aalloissa, meren tuoksussa ja köysien narinassa on jotain taikaa. Jos on lämmin, vielä enemmän. Kun auringonlaskun aikaan tulee kotisatamaan, on tosi onnellinen olo. Se, että lapseni saa viettää lapsuuden kesänsä veneillen, on suuri etuoikeus. Tykkäättekö te veneillä? 

Lue lisää aiheesta:

Mitä se #yachtlife ihan oikeasti on?

Kauden päätös

 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Joka ikinen päiväni sisältää vähän ihmettelyä. En minä pitänyt pikkupoikia koskaan millään tavalla suloisina ja ennen lapsen saamista ajattelinkin, että pojat ovat tosi söpöjä juuri silloin vastasyntyneinä ja seuraavaksi sitten yli kolmekymppisinä. Mutta voi hyvänen aika, (ehkä just heti koiranpennun jälkeen) suloisinta maailmassa on pieni poika! Siis miten joku voi edes olla niin söpö ja ihana? Rakkaudesta voi tietää (ja luulla tietävänsä) niin paljon, mutta rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain ihan järjetöntä. Oikeasti ymmärrän, että joku haluaa lisää lapsia vain siksi, että haluaisi kokea mahdollisimman paljon sitä rakkautta.

Kunnioitan jokaisen valintoja ja tiedän, että yhä useampi on vapaaehtoisesti lapseton. Eihän pikkulapsiarki välttämättä ole todellakaan mitään elämän parasta aikaa, se rajoittaa paljonkin menoja ja toisinaan ihmettelen, kuinka monta kertaa päivässä voikaan menettää hermonsa. Kuulostaa järjettömältä, mutta silti se on kaiken sen arvoista. En usko, että olisin koskaan päättänyt haluta lasta ja mulla ei varmaan nyt olisi perhettä, jos en olisi vahingossa sitä saanut. Koska uskon, että kaikella on tarkoitus – muutamasta jutusta mulla on kyllä vähän epäilyksiä -, minun oli tarkoitus saada kokea tätä rakkautta ja saada lapsi. Juuri tällä tavalla. Lapsi opettaa niin paljon epäitsekkyyttä, inhimillisyyttä, kärsivällisyyttä ja saa ainakin itseni miettimään paljon enemmän omaa käyttäytymistäni ja asioiden seurauksia. Lapsi tekee monesta vanhemmasta paljon paremman ihmisen. Joskus haaveilen siitä huolettomuudesta ja sopivasta vastuuttomuudesta, mutta se unohtuu aika äkkiä. Kuten joskus sanoinkin, en haluaisi olla viisikymppisenä lapseton. Se oli ajatus, joka kantoi sen elämäni vaikeimman päätöksen yli, pitääkö lapsi vai ei.

Vaikka lapsivapaa aika on joskus aivan ihanaa ja ihan hurjan tervetullutta vaihtelua arkeen, ikävöi sitä pientä rakasta kuitenkin kokoajan. Rakkaus on kuitenkin vahvistunut pikkuhiljaa, enkä Micaelin ollessa vauva, tuntenut läheskään samanlaisia tunteita häntä kohtaan, vaikka rakas hän oli toki silloinkin. Olen yrittänyt ikään kuin suunnitella elämäni aina niin, että vaikka mitä tapahtuisi, pärjäisin yksin. Menettäisin mitä tahansa, selviäisin kuitenkin. Mutta lapsen menettäminen ei vain sovi tuohon ajatusmaailmaan mitenkään. Se on suurin pelkoni ja varmasti jokainen vanhempi ajattelee näin. Eihän se rakkaus mihinkään häviä, mutta se, ettei minulla olisi jonain päivänä sitä omaa pientä rakasta, on jo ajatuksena sellainen, ettei sitä voi käsitellä. Sekin kertoo sen rakkauden suuruudesta, se on jotain ihan uskomatonta. Miten paljon edes voi rakastaa? Ikäväkseni tuttavapiiriini kuuluu useampikin oman lapsensa menettänyt. He ovat kauniisti osoittaneet omassa elämässään sen, ettei se äidin ja isän rakkaus koskaan katoa. Omaa lastaan rakastaa vielä sadan vuoden päästäkin. Enemmän kuin mitään muuta.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Olisipa jokainen nainen joskus äiti. Kaikki eivät sitä halua, kaikille se ei sovi, joku ei koskaan sitä saa, vaikka tekisi mitä. Jos vähänkin mietit, yritä edes. Lapset opettavat niin paljon, he muuttavat maailmaa, muuttavat ajatuksia ja tuovat esiin sellaisia tunteita, joita muuten ei koskaan koe. En tarkoita, etteikö lapseton tietäisi, mitä rakkaus on. He eivät kuitenkaan tiedä, mitä äidinrakkaus on. Pakahtua onnesta saa aivan uuden merkityksen. Aiheuttavathan lapset meille joskus harmaita hiuksia, mutta lopulta se vaikeinkin aika kestää vain hetken. Joku sanoo, että lapsi rajoittaa elämää. Tottakai, olen sen itsekin kokenut. Mutta ajatus siitä, että ehkä vielä jonain päivänä saan olla se aikuinen, jonka luokse lapset tulevat syömään ja viettämään joulua, ja joka saa ehkä vielä joskus hoitaa lapsenlapsiaan viikonloppuisin, ja viedä heitä sitten päiväkotiin ja harrastuksiin. Se ajatus sai minut haluamaan äidiksi. En halua olla viisikymppisenä lapseton.

Suuren suuri kiitos omalle äidilleni, joka on ollut niin rakastava ja sydämellinen äiti ja mummi, sekä epäitsekkäästi auttanut minua ja pikkuveljeäni aina, kun olemme häntä tarvinneet. Ja mummo ja mamma, esimerkkinä itsenäisistä supernaisista, jotka selviävät mistä tahansa. Hyvää äitienpäivää, rakastan teitä ♥