Aina loppuvuodesta tulee sellainen tarve summata yhteen kulunut vuosi. Hektisen vuoden viimeisen viikon takia ajattelin jo, että tuleekohan sitä hetkeä nyt ollenkaan. Tässä mä kuitenkin istun luonnostelemassa tätä Kuopion lentoasemalla, syön pahinta gluteenitonta sämpylää jota olen koskaan maistanut ja odotan melko haikeissa tunnelmissa lentoa kotiin. Kun on viimeiset seitsemän päivää ollut käytännössä kokoajan ystävien, sukulaisten ja kaikkein rakkaimpien ympäröimänä, ensimmäinen hetki yksin on yllättävän masentava. Mutta se on myös hyvä tilaisuus pohtia kulunutta vuotta.

2016 on ollut tietyllä tavalla erikoisin vuosi mitä eteeni on koskaan tullut. Mitään sen konkreettisempaa ei tapahtunut töihinpaluuta lukuunottamatta. Paljon muuta kylläkin. Aloin kirjoittaa postausta kuukausittain, mutta pyyhin sen pois. 2016 oli kaksitoista kuukautta täyttä elämää. Tein paljon asioita joita jopa kadun, mutta elin tämän vuoden ihan täysillä. Syksy oli kovin ankeaa aikaa, mutta nyt kaikki on sen osalta hyvin. Ei masenna eikä ahdista. Asiat tuntuvat taas järjestyvän.

2016 oli ihmissuhdeasioissa hyvin vaikea vuosi. Suhde itseeni ja suhde lapseni isään ovat kokeneet melkoista tarkastelua. Vaikeita valintoja sekä riitoja on ollut enemmän kuin koskaan. Nyt vuoden viimeisinä päivinä tajuan, että sen kaiken piti tapahtua juuri tänä vuonna. Ei yhtään aiemmin eikä yhtään myöhemmin.

2016 oli itselleni tavallistakin enemmän kasvun vuosi. Elämääni tuli valtavasti uusia ihmisiä, joiden olemassaolosta olen äärimmäisen kiitollinen. Olen oppinut kanssaihmisiltäni paljon. Uusia näkökulmia, kärsivällisyyttä (äiti ei kyllä usko tätä) ja sitä, ettei maailma ole niin mustavalkoinen. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Se on ollut aikamoinen matka. Olen tehnyt paljon asioita siksi, että jokin ajatus vain tuntui hyvältä. Tämän intuition mukaan ei ehkä aina olisi pitänyt elää, mutta onpahan taas niitä käpyjä siinä elämän korissa.

Kiitos 2016, kaikesta. Siitäkin, että tätä postausta kirjoitellessa lentokoneessa ihan itkin, kun mietin mitä kaikkea tähän vuoteen on kuulunut. Vähät välitin muiden matkustajien oudoksuvista katseista. Kaikessa vaikeudessaan hieno vuosi. Se on enteillyt paljon hyvää tulevalle. 2017 on ihan mun vuosi.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Me ollaan oltu nyt vähän aikaa Micaelin kanssa ihan kaksin. Minussa asuu se sisäinen introvertti, joka viihtyy ihan yksin kotona ja tarvitsee paljon hiljaisuutta ja tilaa omille ajatuksille. Tähän asti meillä on ollut tosi hauskaa, vaikka yllätyn aina toisinaan miten hankalaa onkin, kun ei voi edes hetkeksi jättää lasta jonkun muun silmien alle. Treenit ja pikaiset kauppareissut vaativatkin äkkiä vähän enemmän suunnittelua.

Heräsin aamulla ajatukseen, että olisin voinut herätä tänään Roomasta. Niin siis mulle tarjoutui mahdollisuus lähteä pariksi päiväksi Roomaan, mutta ei. Mä sanoin ei ROOMALLE?! Kun jouduin laittamaan jokaisen valon päälle, että näkisin edes keittää kahvia, mietin vain että miksi.. Pimeys ja vesisade on saanut mielen matalaksi ja suorastaan vituttaa kun missään vaiheessa päivää ei saa otettua edes kuvia.

Roomassa olisi ihan varmasti paistanut aurinko. Roomassa ei tarvitsi pukea kolmea kerrosta vaatteita lapselle, eikä tapella kun villasukka ei meinaa mahtua kumisaappaaseen. Roomassa olisi ollut lastenhoitaja ja kuntosali, mihin pääsisin heti aamusta katetun aamupalan jälkeen. Olisin saanut otettua kuvia ehkä kahden viikon edestä. Olisin säästynyt aamun vesisateisilta koiralenkeiltä. Niiltä, joista ne koiratkaan eivät nauti.

kaksin-2

Nyt kun ollaan oltu kaksin, Micael on ollut aivan ihana. Tuo pieni poika pelasti pimeysvitutuksenikin. Hyvistä kuvista on turha haaveilla, mutta ei se sen valoisampaa muillakaan näillä leveysasteilla ole. Vuorokauden varoitusajalla olisi sitäpaitsi ollut tyhmää lähteä reissuun, kun lapsen ja koirien hoidon säätämiseen menee enemmän energiaa, kuin mitä lyhyestä reissusta saa. Lisäksi koko viikon piinanneet allergiaoireet olisivat tehneet lentämisestä varmasti inhottavaa. Mietin hetken, olenko mä vaan tylsä?

Mutta ei, musta on ihanaa olla kotona. Pitää kiinni säännöllistä treenirytmistä, ulkoilla Fridan ja Caran kanssa, viettää päiväkodin pikkujouluja ja ihan vain jutella lapseni kanssa. Kaksivuotiaaksi hän puhuu nyt hämmästyttävän paljon. Meillä on aika kivaa, kaksin. 

PS. Roomassa sataa vettä.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Lähellä on ollut nyt niin monta sellaista tapausta, kun parisuhteessa on oltu suorastaan sokeita, että halusin kirjoittaa aiheesta. Kirjoitin keväällä, kuinka huonosta parisuhteesta täytyy vaan päästää irti. Sain hiljattain viestin lukijaltani, joka kertoi saaneensa postauksistani sen viimeisen tarvittavan rohkaisun ja voimaa eropäätökseen, ja että päätös oli ollut ehdottomasti oikea ja parisuhde virhe. Aloin ihan itkeä. On uskomatonta, kuinka paljon voikaan pienellä, mutta tärkeällä asialla vaikuttaa.

Olen ihmetellyt, miksi ero tulee usein toiselle osapuolelle niin yllätyksenä. Minullekin on tullut vastaava tilanne vastaan omassa erossani. ”No en mä nyt oikeasti ajatellut, että sä haluat erota..” Joo ihan huvikseni olin sitä puhunut toista vuotta? ”En mä olis uskonut, että se lähtee..” Jos itse käyttäytyy kuin idiootti, kyllä se toinen varmaan ennemmin tai myöhemmin siitä lähtee. ”En mä usko että se oikeasti mua pettää.” No varsinkin siltä pettämiseltä suljetaan aivan liian usein silmät. Ei ehkä haluta uskoa sitä pahinta skenaariota?

En voi väittää olevani itsekään mikään parisuhteiden asiantuntija, saati täydellinen kumppani, en todellakaan. Mutta en ole sokea ihmissuhteideni tilalle. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista kuulla, jos teillä on kokemuksia siitä, kuinka esimerkiksi ero yllättää. Olen kuullut paljon tapauksia, jolloin ero on tullut täysin shokkina. En sano tätä missään nimeässä mitenkään pahalla, mutta olen ihmetellyt sitä. Varsinkin jos on oltu vuosia yhdessä, eikö toisen muuttunutta käytöstä muka ole voinut huomata? Jos parisuhde voi hyvin, ei kai yleensä erota? 

Asian toinen puoli tulee taas vastaan silloin, kun halutaan vain sulkea silmät huonolta suhteelta ja kieltää ongelmat. En osaa kuvitellakaan, kuinka raskasta tuollaisessa tilanteessa voi olla. Olen kuullut myös perustelun ”mun on vaan pakko tyytyä tähän”. Ei, mihinkään ei pidä tyytyä. Ei ikinä. Sinä ansaitset parhaimman mahdollisen parisuhteen. Ansaitset sen jalat alta -tyypin, sen onnentunteen kun et itsekään usko sen olevan todellista, jokailtaisen hyvänyönsuukon ja ihmisen, joka haluaa aidosti jakaa elämänsä kanssasi. Jos sellaista ei löydy, on ehkä parempi olla yksin. Olisi aivan kamalaa vain tyytyä johonkin.

Parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta jos niitä tekee vain toinen, suhde ei toimi. Tiedän, että eroaminen on joskus ihan helvetin hankalaa, mutta huonossa suhteessa kenenkään ei pidä roikkua. Siinä tuhlaa vain molempien kallisarvoista aikaa. Havahduin taas viime viikolla siihen, että elämä on niin kovin lyhyt ja arvaamaton. Suhde, jossa on paha olla, ei ole aikasi tuhlaamisen arvoista. Parempaa on varmasti tarjolla. Ja jos parisuhteesi on edelleen hyvä, pidä silti sille ne silmät auki. Puhu, kuuntele ja tee sen eteen töitä.

 

 FACEBOOK / INSTAGRAM mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian