”Monta kertaa oon kiertänyt auringon, silti kaikki viel edessä on.. ” Oon laulanut itsekseni nyt monta päivää tota biisiä. Toi osuus kertsistä on vaan niin ihana. Se kertoo mun asenteesta elämään, vaikka elänkin yleensä ajatuksella viimeistä päivää, ajattelen silti edessä olevan vielä vaikka mitä. Siinä missä viime syksyn alakulossani pelkäsin usein jotain pahaa tapahtuvan saati sitten kuolemaa, nyt olen löytänyt taas sen mulle tyypillisen elämänilon. Mä olen taas se tyttö, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja löydän itseni hassuttelemasta ja haaveilemasta yhtenään milloin mistäkin. Suhtaudun elämään niin paljon kepeämmin kuin pitkään aikaan ja vaikka välillä maailma tuntuukin romahtavan ja mulla on aina silloin tällöin hyvinkin huonoja päiviä, olen ihan yhtä positiivinen ja iloinen kuin se 18-vuotias Mirvakin joka ajatteli että kyllähän ne ylioppilaskirjoitukset läpi menee ja kyllähän se suunta elämälle vielä löytyy. Sillä kaikki on vielä edessä.

 

 

Tää vuodenaika on mun suosikki. Luonto on kauneimmillaan, mikään ei voita tätä vihreyttä, kukkaan puhkeavia omenapuita ja uuden nurmikon tuoksua. Koko kesä on edessä, ajatuskin sai just ihan kylmät väreet. Talvessa on hetkensä, mutta ne kestävät tasan sen hiihtolenkin verran. Elän valosta ja lämmöstä, rakastan tätä. Resepti onnistuneeseen kesään onkin.. 

Älä oleta. Kesästä ei tule kuitenkaan sellainen kuin kuvittelit. Siitä voi tulla niin paljon parempi..

Kun et suunnittele. Tottakai kesän bucket list -jutut täytyy toteuttaa, siksi niille kannattaakin varata aikaa, ettei sitten havahdu elokuun lopussa siihen että taas jäi Mattiksen samppisreissu tekemättä ja telttailu vain haaveeksi. Mutta..

Jätä aikaa spontaaneille asioille. Kesän parhaimmat viikonloput ovat yleensä niitä, joille ei ole suunnitellut mitään tiukkaa aikataulutettua ohjelmaa – on vapaa tekemään mitä vaan ja lähtemään spontaanisti uusiin seikkailuihin. Ihan parasta!

Nimittäin kesällä ei kannata sanoa ei. Vaikka kesä on vasta alkanut, olen löytänyt itseni muun muassa sähköpotkulautailemasta, ex tempore leffasta ekaa kertaa varmaan yli kuuteen vuoteen, ja Tallinnasta lähes suoraan Espanjan reissun jälkeen, vaikka olisi ollut varmaan paljon järkevämpää pysyä kotona pesemässä pyykkiä ja valmistautumassa seuraavaan reissuun. Olen lähtenyt täysin ex spontaanisti viidessä minuutissa lähes suoraan kasvohoidosta veneellä illalliselle ystävien kanssa, asia jota en olisi kuvitellutkaan tekeväni koskaan aiemmin. Ihan parhaita juttuja, alan tästedes kiljaisemaan sen ”Yes, please!” vieläkin useammin tänä kesänä.

 

 

Kaikki on vasta edessä. Nauttikaa tästä ihan täysillä ♥ Ensi viikolla saatte lukea siitä, kuinka pääsin eroon hammaslääkäripelostani. Siis minä, joka vielä marraskuussa itkin hammaslääkärin tuolissa, puoli vuotta myöhemmin jopa nukahdin siihen. Kirjoitan varmasti myös pienet lähtökuulumiset sillä lennän torstaina Nizzaan ja lähden vähän erilaiseen reissuun loppuviikoksi. Niin siistiä! Tulossa on myös kirjasuosituksia tällä kertaa lastenkirjojen osalta sekä kesän treenisuunnitelmia – miten kesällä kannattaa treenata ja mitä jos ei pääse/jaksa lomalla salille mutta haluaisi kuitenkin pysyä timminä koko kesän?

Aikamoista sillisalaattia siis vaihteeksi tulossa, mutta sitähän tää mun blogi on. Aina kehotetaan keskittymään siihen yhteen kapeaan aihepiiriin, mutta en mä tätä nyt oo niin tosissani tekemässä. Mä kirjoitan edelleen blogia vain siksi että mä tykkään tästä. Rakastan kuvata, käsitellä kuvia ja jakaa teille ajatuksia, mielipiteitä ja toivottavasti vähän myös motivaatiota ja tietoa aiheesta kuin aiheesta. Kaupallisuus ja blogin muuttuminen työksi sekoittaa aika ajoin ajatuksia, mutta sanoisin ainakin jokaiselle bloggaajalle vinkiksi – kun inspiraatio loppuu, ajattele että kirjoittaisit niin ettet sinä, eikä kukaan muukaan saisi tästä euron euroa. Sieltä löytyy aitous ja rentous, ja se näkyy toivottavasti lukijoillekin ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Viimeiset aamukahvit tälle kaudelle Lapissa. On hullua katsoa sulavia lumihankia ulkona, kun torstaina Helsingissä tuntui ihan kesältä. Pääsiäinen on vietetty, tänä vuonna poikkeuksellisesti aikuisten kesken rinteessä ja after skissä. Vaikka juhlittuja iltoja oli lopulta vain kaksi, tuntui tämänkaltainen pääsiäinen kyllä sen verran rankalta että odotan kuin kuuta nousevaa pääseväni iltapäivällä kotiin ja oman pienen rakkaan luo. Puhuttiin juuri aamiaispöydässä tyttöjen kanssa siitä, kuinka säännöllinen arki ja rutiinit nyt vain ovat sen hyvän ja toimivan arjen ja tehokkuuden edellytys. Tottakai pienet irtiotot tekevät hyvää, mutta sanotaanko nyt että rajansa kaikella.. Turha kai sitä on lähteä jeesustelemaan muka-rauhallisella aikuisten reissulla. Juhlat on kuitenkin nyt juhlittu ja on aika palata sinne jopa kesäiseen Helsinkiin, töihin ja niihin rutiineihin.

Mä oon niin valmis kevääseen ja kesään. Uusiin seikkailuihin, ulkotreeneihin, aurinkoon ja kesämekkoihin. Moni asia on talven aikana muuttunut, mutta niistä lisää sitten myöhemmin.. Nyt tavarat kasaan, takaisin mökille vasta sitten, kun puissa on ruska. Talvitakit lähtevät varastoon, sandaalit tulevat tilalle. Helsingin sääennuste lupaa nyt niin huimia lukemia ja pajon aurinkoa, ettei meinaa todeksi uskoa. Taidan viihtyä mekoissa ja lenkkareissa aika pitkään..

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Tuijotan nukkuvaa lasta hämärässä huoneessa. Kohta 5 vuotta täyttävän pojan kasvot näyttävät hänen nukkuessaan tismalleen samalta kuin viisi vuotta sitten otetussa 4D-kuvassa pienen pojan köllötellessä vielä turvallisesti kohdussa. Sama poika katsoo kesken työpäivän virnuilevalla ilmeellään valokuvakehyksestä. Sitä tunnetta, kuinka sydän pakahtuu onnesta, ei ole tuonut mikään muu. Vaikka välillä mikään muu maailmassa ei varmasti voi ärsyttää yhtä paljon kuin väsyneen ja nälkäisen kitinä ja turha kiukuttelu tai seinään piirretty taideteos. Että siinä se mun elämäni mestaripiirros teki just omansa italialaiseen helmiäistasoitteeseen ja vielä toisenkin kuukausipalkkani arvoisen tiikkilipaston kanteen. Ensishokin jälkeen vain naurattaa, otan kuviakin muistoksi että näytän sitten joskus mitä kaikkea kolttosia se oikein teki. Lapseton yökerhon kanta-asiakas kauhistuu, kun kuulee minun olevan äiti. Miksi lapsiarki edelleen kauhistuttaa ja sillä on niin vahva negatiivinen kuva?

Olenko ainoa, joka on huomannut että nimenomaan Suomessa (ja Pohjoismaissa ehkä yleensäkin) lapsiarki koetaan kovin negatiivisena ja rajoittavana? Tyypillinen suomalainen äiti nähdään hyvinkin uhriutuvana ja itsensä ja muut roolinsa unohtavana tyyppinä, joka karistaa raskauskilojaan vielä lastenlastenkin syntymän jälkeen. Vaikka suurin osa meistä on ihan erilaisia. Tuo kuva oli omassa mielessänikin hyvin vahva ja ehkä juuri siksi en koskaan halunnut lapsia. Äidiksi tuleminen muutti ajatukseni äitiydestä ja perhe-elämästä yleensäkin ihan päälaelleen. Kaiken voikin tehdä juuri omalla tavallaan eikä yksikään äiti ole samanlainen. Äitinä oleminen myös vaatii tiettyä itsekkyyttä ja välillä voi oikeasti tuntua jopa pahalta viedä lapsi hoitoon, vaikka onkin itse halunnut sitä omaa aikaa. Omista menoista ja vapaa-ajasta kannattaa kuitenkin pitää kiinni, se on lapsenkin etu. Vapauden menettäminen on ehkä yksi suurimpia pelkoja ja negatiivisia puolia liittyen lastenhankintaan. Se on aluksi aika suuri poistuminen mukavuusalueelta, mutta kyllä sitä vapauttakin saa. Ensimmäisen kerran lähdin kouluun lapsen ollessa viikon ikäinen, muistan edelleen sen hullun tunteen siitä, että hitto vie, mähän voi olla yksin hetken. Sen jälkeen olen matkustanut, tehnyt jopa viikon reissuja, ilman lasta eikä se mua unohtanut, ei traumatisoitunut eikä osoittanut mieltään. Lapsettomat näkevät vapauden ”menetyksen” paljon negatiivisempana kuin mitä se todellisuudessa on.

Ennemminkin näen nyt negatiivisena sen aiemman elämäni. Nyt kun tarkastelen aikaa taaksepäin, en edes pitänyt siitä. Oli toki helppoa, hauskaa ja huoletonta, mutta ei sitä olisi jaksanut kauaa. Ymmärrän todella hyvin vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta minun elämästäni puuttui silloin se oikea sisältö. Yllätyslapsellani oli tarkoitus ja se oli maailman suurin lahja universumilta, jonka koskaan voin saada. En tiedä kuinka muut vanhemmat ajattelevat, mutta ainakin oman elämäni lapsi muutti lopulta niin radikaalisti, etten meinannut perässä pysyä. Vain ja ainoastaan hyvällä tavalla. Vapauden menettämistä pelätään, mutta kyllä sitäkin saa, jos haluaa ja uskaltaa ottaa. Ei se lapsi rikki mene siellä hoidossa eikä vanhempi voi kontrolloida lastaan kuitenkaan loputtomasti. Joskus on pakko päästää irti, antaa itsenäisyyttä ja vapautta. Muutkin osaavat hoitaa lasta, kuin äiti ja isä.

Itse olen ehkä välttänyt negatiivisuuden sillä, että olen päättänyt lapsilukuni olevan tässä. Jos yksikin jo toisinaan koettelee hermoja, mitä se olisi sitten kahden kanssa. Minulle tämä on paras luku, jollekin toiselle se voi olla vaikka viisi. Olen ehkä kirjoittanut ja puhunut näistä asioista sataan kertaan, mutta minusta niitä ei voi koskaan tuoda esiin tarpeeksi. Negatiivisen lapsiarjen ennakkoluuloista on päästävä. Itse menetin monta kuukautta elämästäni kriiseilemällä, että elämä on nyt tosiaan ohi ainakin 18 vuodeksi ja kadotan itseni, ulkonäköni ja vapauteni lapsen myötä täysin. Ehkä olisin välttynyt monilta ahdistuksilta ja kyyneliltä, jos olisin lukenut enemmän tarinoita siitä positiivisesta, erilaisesta lapsiarjesta. Kun ei se posiitivinen elämä lapsen kanssa tarkoita vain sitä äitiyteen hullaantumista.

Mitä positiivista lapsi on sitten tuonut elämääni? Olen paljon paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi ennen raskautta, sillä olen addiktoitunut taas monien vuosien jälkeen liikuntaan. Kiitos lapsen, en enää juokse joka viikonloppu yöelämässä vaan lenkkarit jalassa pitkin rantoja. Lapsen myötä omaksuin terveelliset elämäntavat, sillä haluan voida hyvin, olla päivittäin hyvin energinen ja elää mahdollisimman pitkään. Pidän myös nykyään paljon parempaa huolta ulkonäöstäni, olen kaikin puolin vastuullisempi, minulla on hauskaa lapseni kanssa, tunnen paljon enemmän rakkautta kuin koskaan aiemmin ja lisäksi en hätkähdä enää ihan pikkujutuista. Arvomaailmani on muuttunut, ajattelen enemmän esimerkiksi ympäristö- ja ilmastoasioita ja olen paljon, paljon epäitsekkäämpi ja entistäkin empaattisempi. Ajattelen myös, ettei elämä lopu siihen, kun oma elämäni täällä päättyy, vaan se jatkuu lapsessani ja ehkä joskus lapsenlapsissani ja niin eteenpäin. Elämässäni on vihdoin sisältö ja kohta viisi vuotta lapsen kanssa kasvattivat enemmän ihmisenä kuin 25 vuotta ilman lasta. Sitä paitsi lapsen kanssa on hauskaa, me nauretaan ihan mahat kippurassa joka päivä. Lapselle on ihanaa näyttää maailmaa ja opettaa asioita ihan laidasta laitaan. Siinä viisastuu ja oppii itsekin uutta ihan joka päivä.

Sanotaan, että joutuu luopumaan paljosta, kun saa lapsen. Tavallaan joutuukin, ja jouduin itsekin. Mutta se mitä saa tilalle, on niin paljon arvokkaampaa. En osaisi kuvitellakaan elämää ilman tuota pientä jatkuvasti kolttosia tekevää poikaani, hän tekee minusta minut. Minulle ei yksikään ura, eikä yksikään vapaudentunne tai mukavuudenhalu ole sen arvoista, että jättäisi niiden takia lapsen hankkimatta. Eikä se lopulta niitä estä kuitenkaan.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian