Idea tähän postaukseen syntyi siitä, kun näin somessa muutamallakin eri tilillä hehkutuksen siitä, kuinka nämä henkilöt pitävät täydellisyyden tavoittelua, ”kontrollifriikkeyttä” ja perfektionismia selkeästi hyvinä puolinaan. Tämä nosti vähän omat karvani pystyyn, mutta muistan että olen itsekin ajatellut olevani oikein ylpeä siitä, kuinka pedantti ja kontrollifriikki olenkaan. Sen takiahan kotini on ollut siisti ja olen huolehtinut ulkonäöstäni, painoni ei ole koskaan heitellyt ja olen kehittynyt esimerkiksi liikuntaharrastuksissa. Toki olen kyllä edelleen iloinen siististä kodista ja jos tiedän esimerkiksi tulevan viikon olevan erityisen stressaava, teen oikeasti aikaa kotitöille, jotta saan siistin ja levollisen ympäristön itselleni hektisinä aikoina. Toisaalta taas, kun menen kotiin jossa ei ole niin siistiä kuin meillä, ensimmäisen ajatukseni on, että täällä asuu onnellisia ihmisiä. Siivous on tietysti tästä vain yksi esimerkki. Kontrollifriikin perfektionistin on näytettävä ulospäin hyvältä, eikä vain ”huijatakseen” muita, vaan myös itseään.

Vanhemmuus on ollut tässäkin käännekohta. Toki haluaisin opettaa lapseni siistiksi ja haluaisin ettei hän sotkisi kotia niin paljon. Pitäisi asiansa muutenkin järjestyksessä, liikkuisi eikä olisi mikään ylipainoinen taivaanrannanmaalari likaisissa vaatteissa. Mutta vielä tärkeämpää on, ettei hänestä tule kaltaistani ylisuorittajaa. Pyrin kaikin keinoin välttämään, ettei hän tule saamaan näitä riittämättömyyden tunteita, joiden kanssa itse taistelen edelleen, vaikka tiedostankin nykyään ongelmani ja ymmärrän mistä se johtuu. Tilanne on onneksi paljon parempi kuin koskaan aiemmin.

Ylisuorittamisellani olen hakenut hyväksyntää. Hyväksynnän haku on johtanut moniin muihinkin asioihin tai tekoihin ja se on heijastus kaikesta epävarmuudesta, jota olen kokenut. Mitä enemmän olen suorittanut, sitä huonommin olen kuitenkin voinut. Riittämättömyyden tunne on kuin loputon suo. Sitä vaan kävelee syvemmälle ja syvemmälle, ja poispääsy tuntuu ajoittain aivan mahdottomalta. Oma suorittamiseni nostaa päätään erityisen stressaavina aikoina, silloin koen jotenkin erityistä tarvetta hallita elämääni. Tavallaan kun kyse on myös elämänhallinnan tunteen menetyksestä. Olen myös jotenkin liian itsenäinen, kunnianhimoinen (ja siisti) elääkseni niin boheemisti, että voisin kohauttaa olkiani kaaokselle. Jos joku sanoisi kotini olevan sotkuinen tai huomauttaisi huonosta urheilusuorituksesta (saati ylimääräisistä kiloista), kokisin itseni edelleen hyvin epäonnistuneeksi. Tästä yritän nyt päästä eroon. Että en oikeasti välittäisi yhtään, koska onhan se nyt ihan se ja sama, miten nopeasti juoksen kympin tai kuinka huolellisesti olen juhliin laittautunut. En siis mielessäni kilpaile kenenkään kanssa, ainoastaan itseni. Mulla on monia vaativan persoonallisuuden piirteitä, mutta onneksi vaadin asioita vain itseltäni.

Nykyään korostetaan aivan liikaa niitä ”hyvän ihmisen” ominaisuuksia, esimerkiksi juuri somessa. On ihan idioottimaista esimerkiksi vaikuttajan asemassa kirjoittaa, että on kyllä itse aivan supersuorittaja ja että meidän koti on aina siisti ja vaatteet ovat värijärjestyksessä varmaan pesukoneessakin, että meidän jääkaappiin ei tule yhtään huonoa ruoka-ainetta ja laittaa itsestään kuvia vain kauneimmillaan huolellisesti meikattuna lavastetuissa olosuhteissa. Omat riittämättömyyden tunteeni ovat peräisin aivan muualta kuin sosiaalisen median ajalta, mutta näen tässä ison ongelman. Vaikuttajat luovat seuraajilleen paineita täydellisestä elämästä ja antavat vääristyneen kuvan, joka voi helposti johtaa myöhemmin juuri tällaisiin vastaaviin riittämättömyyden tunteisiin ja hyväksynnän hakemiseen, joka vaikuttaa jokaiseen elämän osa-alueeseen. Suorittajaluonteessa ei ole mitään ylpeiltävää. Siitä kannattaa pyrkiä ajoissa eroon. Sinnikkyys, päättäväisyys ja aikaansaavuus ovat ominaisuuksia jotka vievät pitkälle. Ne ovat kuitenkin kaukana perfektionismista, joka lopulta onkin enemmän negatiivinen ominaisuus.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


No tänä viikonloppuna tämä mutsi ei dokaa, mutta näin perjantaiaamupäivän ajatukseksi ajattelin julkaista tämän postauksen nyt kuitenkin. Aloitetaan vaikka sillä, että ihan oikeasti jopa toivon tänä(kin) viikonloppuna useampikin pienen lapsen äiti lähtisi vähän tuulettumaan. Ystävien seura, tyttöjen jutut, laittautuminen iltaa varten ja muutama lasi kuplivaa tuskin tekee pahaa lapselle tai onnelliselle perhe-elämälle?

Mua on toisinaan jopa kritisoitu siitä, että jaan sosiaaliseen mediaan videoita esimerkiksi kesän juhlituista öistä tai krapulapäivistä. Ei kiinnosta kuulkaa pätkääkään. Miksi ihmeessä esittäisin, että otan ihan vain vähän sivistyneesti ja olen ajoissa nukkumassa enkä varsinkaan näytä dagen efter naamaani seuraajilleni, jos totuus on jotain muuta? Käytän alkoholia nykyään harvoin, mutta ne kerrat kun lähden ulos, se tekee niin hyvää psyykkiselle jaksamiselleni, että on sen arvoista. Se on osa elämääni siinä missä lauantaiaamun joogatuntikin, joten miksi piilottelisin sitä somessa? Se, että mutsi dokaa toisinaan, tekee hyvää myös lapselleni. 24/7 äidin kanssa oleminen rasittaa varmasti molempien hermoja ja lapsi viihtyy todella hyvin myös muiden hänelle tärkeiden aikuisten seurassa. Jos pitäisi valita, valitsisin toki aina lapseni mieluummin kuin railakkaan illanvieton, mutta äidit tarvitsevat kepeää aikaa ystävien kanssa. Ei se tiistai-illan jumppatunti tai yksin tehty ostosreissu kauheasti irroita arjesta.

En tiedä olenko väärässä, mutta uskon äitien haluavan lähteä ulos paljon enemmän, kuin mitä he antavat ymmärtää. On siis toki hienoa, että alkoholia käytetään yleisestikin nykyään paljon vähemmän lähes kaikissa ikäluokissa ja alkoholinkäyttöhän ei ole millään lailla terveellistä. En muutenkaan kannusta nyt ketään juomaan mitään övereitä, vaan ennen kaikkea pitämään hauskaa. Moni äiti sanoo jäävänsä mieluummin kotiin, koska saa niin kauhean krapulan (harjoituksen puutetta, totesin tämän kesällä kun join vähän useammin niin eipä darrat vaivanneet). Kun illalla miehen mentyä nukkumaan katselee sohvalta kavereiden skumpanhuuruisia insta storyja eikä muistakaan miltä tuo kuplajuoma maistuu, kannattaa alkaa heti suunnitella jotain pientä irtiottoa. Kotona on kivaa, mutta kotona on vielä kivempaa, kun välillä pääsee lähtemään sieltä pois. Ilman sitä perhettä. Ajatteletteko te lapsettomat, että kaikki bileet ovat ohi kun lapsi syntyy perheeseen? Tai onko siellä joku toinenkin mutsi, joka tykkää toisinaan kaivaa korkkarit kaapista ja pitää hauskaa aamuun asti hyvällä omallatunnolla?


Aina aika ajoin joku takertuu valittamiseen. Kuinka ei saisi valittaa, kuinka aina on joku kenellä on asiat huonommin, kuinka pitäisi keskittyä vain positiivisuuteen ja onnellisuus – se on oma valinta ja asennekysymys. Olen niin onnellisessa asemassa, että minulla on asiat niin hyvin, että voin sanoa olevani onnellinen. Olen kohdannut paljon vastoinkäymisiä, mutta selvinnyt niiden yli. Olen saanut elää kaikki unelmani jo tämän ikäisenä ja vielä vähän enemmänkin. Silti minunkin elämässäni on huonoja päiviä. On hetkiä, jolloin kaikki ärsyttää ja tuntuu menevän pieleen. Iltoja, kun tuijotan epätoivoisesti kotiani ja mietin, että täällä on kyllä kaikki pielessä. Hetkiä, jolloin ajattelen blogini olevan tylsä, surkea ja täynnä huonolaatuisia kuvia. Aamuja, jolloin inhoan peilikuvaani ja koko vaatekaappiani. Välillä pidän itseäni vuosisadan itsekkäimpänä ja huonoimpana äitinä kun en ole vain jaksanut kuunnella turhanpäiväistä kiukuttelua ja olen huutanut lapselle takaisin. Se ei tarkoita sitä, että olisin kiittämätön. Päinvastoin, joka ikinen päivä olen suunnattoman kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut ja mitä minulla on. Koen itseni hyvin etuoikeutetuksi ja etenkin sen ansiosta haluan jakaa hyvää myös muille.

Ihan normaaliin elämään kuuluvat myös ne negatiiviset tunteet. Niitä ei vain ole mahdollista päästä pakoon. Onnellisuus kun on myös sen elämän epätäydellisyyden ymmärtämistä  ja hyväksymistä. Ulospäin täydelliseltä näyttävä elämä sisältää kuitenkin aina niitä riitoja, aina sitä ahdistusta ja alakuloakin. Mutta ilman niitä ei olisi sitä suunnatonta onnentunnetta, riemunkiljahduksia ja sisältä asti huokuvaa rauhaa ja tasapainoa. Pitkään ajattelin, että minussa on varmasti jotain vikaa ja olenkohan vähän masentunut, kun en osannut täysillä iloita vuorokauden ympäri esimerkiksi monen ihmisen unelmalomakohteessa makaamisesta tai kun unelmani Lapin mökistä toteutui, olin silti pahalla tuulella. Ehkä myös siksi, että minulle oli luotu niin hirveät paineet olla onnellinen juuri sillä hetkellä.

Onnellisuutta ei voi vain saada, sen eteen täytyy tehdä paljon töitä – nimittäin omassa mielessä. Olen ehkä toistanut tätä usein, mutta elämästä on poistettava negatiivista energiaa tuovat asiat. Vaatteet, ihmiset, huonekalut, työ, harrastukset. Heitä pois ja hanki sellaista uutta tilalle, joka tuo vain hyvää mieltä. Pienilläkin asioilla on tässä suuri merkitys. Tästä kirjoittelinkin jo Instagramissa viikonloppuna. Mutta tuleepahan toisteltua, se kun on sen arvoista. En ole ehkä koskaan ollut näin tasapainossa itseni kanssa kuin nyt, mutta sekin edellyttää sitä, että hyväksyn ne huonotkin hetket ja sen, ettei elämä ole yhtä onnellisuuskuplaa, vaikka sellaisina hetkinä sitä kauhuissaan miettiikin, milloin tämä loppuu ja milloin on taas seuraava huono päivä. Huono päivä kun ei tunnu lainkaan niin huonolta, kun ottaa sen osaksi elämää. Seuraava on yleensä aina parempi. Ja kiukkuun auttaa liikunta, kokeile vaikka.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria