Kesällä sitä on taas tavannut enemmän ihmisiä kuin muiden vuodenaikojen aikana yhteensä. On juteltu, naurettu, halattu ja tanssittu kellon ympäri. Olen nauttinut siitä yhteisöllisyydestä ja jatkuvasta ihmispaljoudesta ympärilläni ihan täysillä. Moni kesätuttavani onkin yllättynyt, kun olen kertonut, että mielipaikkani on todellakin oma koti ja lopulta kaikkein eniten nautin hiljaisuudesta sekä omasta ajastani yksin. Ensimmäiset 25 vuotta elämästäni pidin itseäni hyvinkin sosiaalisena. Iloisena, avoimena ja helposti innostuvana persoonana. Kuitenkin aina kaikki uudet tilanteet, uudet ihmiset ja heidän tapaaminen stressasivat minua. Kun aloin kiinnostua psykologiasta ja lukea sitä enemmän, huomasin itsessäni hyvin paljon piirteitä, joiden mukaan olenkin introvertti. Kun oli vihdoin aikaa tutustua itseeni ja omaan mieleeni, tajusin, että koko oma kuvani minusta itsestäni on ollut aivan väärä. Tämä on myös varoittava esimerkki siitä, mitä liiallinen kiire voi ihmiselle tehdä. Yhtäkkiä ei edes tiedä, kuka oikeasti on ja antaa ympäristön ja muiden ajatusten muokata meistä jotain muuta.

Toisinaan mietin, että olenko jopa tylsä, kun en mielelläni lähde joka päivä johonkin ja nähdä ihmisiä. Jos törmään yllättäen tuttuun esimerkiksi kaupungilla, ensin toivon ettei hän huomaisi minua. Ajattelin tämän johtuvan siitä, että saatan olla jopa ujo. En kuitenkaan ole itseasiassa millään tavalla ujo, en vain pidä small talkista, en yllätyksellisistä kohtaamisista enkä keskustelusta kenenkään kanssa silloin, kun olen omissa ajatuksissani ja yksin. Toisaalta kun taas kohtaan yllättäen sen tutun, höpöttelinkin sujuvasti niitä näitä ja vaikutan oikeasti ulospäinsuuntautuneelta ja sosiaaliselta. Sisimmässäni tanssin voitontanssia kun kävelen pois paikalta. Hei jes, kohtasin ihmisen eikä se ollut ollenkaan niin kamalaa kuin ajattelin sillä hetkellä, kun kuulin selkäni takaa sen ”Moi Mirva!”. Introvertti ei ole ujo ja introverttikin voi olla hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Vuorovaikutustaidot kuuluvat jopa vahvuuksiini. Eri asia sitten, pidänkö vuorovaikutuksesta. Pidän, mutta en läheskään aina, jos vaihtoehtona on esimerkiksi työnteko yksin, omassa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Introvertin aivokuori ei kestä paljon samanaikaisia ärsykkeitä, jonka huomaan hyvin ihan jokapäiväisessä elämässä. Viihdyn paljon yksin, hiljaa ja omissa oloissani. Läheisten ihmisten kanssa taas puhua pälpätän mielelläni jatkuvasti. Ahdistun suunnattomasti jos samaan aikaan on päällä tietokone, televisio tai vaikka lapsen iPad. Uppoudun helposti musiikkiin, mutta vain itsekseni. Introvertille on tyypillistä elää omassa pienessä rajatussa maailmassaan. Huomaan tämän esimerkiksi salilla, jossa sulkeudun aivan täysin omaan treeniin ja omaan musiikkiin, enkä huomaa mitään ympärilläni. En jaksa moikkailla kenellekään tai tarkkailla peilin kautta, tuliko tänne nyt joku tuttu jonka kanssa voisin vaihtaa kuulumisia. Toisaalta taas, pukuhuoneessa juttelen mielelläni tuntemattoman vieruskaverin kanssa aiheesta kuin aiheesta, jos sattuu olemaan sellainen olo. Ehkä juuri tämän takia monet pitävät minua nimenomaan ekstroverttina, joka harvoin on keskusteluissa hiljaa ja sivustaseuraajan roolissa.

Pidin tosiaan itseäni aiemmin ulospäinsuuntautuneena ekstroverttina ja luulin olleeni väärässä, mutta toisaalta kun mietin käyttäytymistäni taaksepäin, saatoin ehkä nuorena ollakin ekstroverttinen. En koskaan halunnut olla yksin, olin aina joko kavereilla tai kaverit olivat meillä ja tein läksytkin musiikkia kuunnellen tai telkkaria katsellen. Halusin aina nuorena tehdä asiakaspalvelutöitä ja olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kuitenkin aikuiseksi kasvettuani jotain muuttui, mutta toisaalta niinhän elimistössä ja aivoissa juuri tapahtuukin. Edelleenkin viihdyn toisinaan juhlissa (joidenkin mielestä ehkä turhankin pitkään, haha) ja haluan kyllä säännöllisesti lähteä ihmisten ilmoille. Se ehkä erottaa minut tyypillisestä introvertista. Toisaalta taas pienikin humalatila saa minut sietämään ärsykkeitä aivan eri tavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä Flow Festival, jossa en tuntenut paniikkia lainkaan ihmispaljoudessa, vaikka normaalisti kärsin ahtaanpaikankammosta ja ahdistun suuressa ihmisjoukossa hetkessä. Silti, maailman paras paikka on koti, mielellään hiljainen ja rauhallinen sellainen.

Mieheni on taas malliesimerkki ekstrovertista. Ihaillen katselen hänen sosiaalisia taitojaan ja hämmästelen, kuinka hän on kuin kala vedessä aina tavatessaan uusia ihmisiä ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Hän on aina innoissaan kutsumassa meille vieraita, kun itse katson häntä yleensä lähinnä kauhuissani silmät pyöreinä, että ethän nyt vaan ole tosissasi. Ekstrovertin ja introvertin parisuhde voi siis hyvinkin toimia, kunhan ymmärtää toisen erilaisuutta. Meille on ainakin aiemmin tullut erimielisyyksiä siitä, että olen muka tylsä, kun en halua lähteä kotoa mihinkään tai en pysty keskittymään kaiken metelin ja kiireen keskellä. Ja toisaalta minä taas ihmettelen, miten hän edes jaksaa tutustua aina uusiin tyyppeihin, pyytää heitä kylään ja olla ylenpalttisen ystävällinen, kun itse kiinnostaa hädin tuskin tervehtiä.

Kumpi sinä olet, ekstrovertti vai introvertti?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Moni aloittaa tulevana syksynä uudet opinnot, joku ehkä uuden työn. Jokainen meistä aloittaa kuitenkin uuden vuodenajan ja syksy tuntuu suurimmasta osasta meitä aina uuden alulta. Toisaalta taas yhä edelleen valitettavan moni lapsi tai nuori aloittaa kouluvuoden kiusaamista peläten tai yksinäisyyttä kokien. On heitä, ketä ei koskaan kannusteta ja jotka valitaan joukkueisiin aina viimeisinä. Toivon koko sydämestäni, että kiusaaminen saadaan joskus kitkettyä, mutta tietyillä tavoilla sitä kohtaa varmasti aina joku, aina jossain elämänvaiheessa. Kiusaaja on idiootti, kiusasi hän koulussa tai netissä. Hän on epävarma, kateellinen, muuten vain epäkunnioittava tai huonon kasvatustyön tulos. Minulta ei heru minkäänlaista sympatiaa kiusaajille, vaikka usein vika onkin heidän vanhemmissaan, eikä itse kiusaajissa. Nyt menee vähän ohi varsinaisen postausaiheen, mutta näitä asioita tuli vain mieleen kun mietin näitä hienoja elämänohjeita, joita olen itse matkan varrella saanut. Ne kun sopivat myös niihin hetkiin, jolloin tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi ja muiden hylkäämäksi. Koska juuri silloin on kaikkein tärkeintä pitää kiinni siitä kunnianhimosta.

Olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi ja sinä vaikutat siihen, miten asiat koet. Tämä tosin pätee ehkä myöhemmin elämässä, ei niinkään raadollisessa nuoruuden koulumaailmassa. Jossain vaiheessa sitä vain tajuaa, että suurimmilta osin me itse teemme elämästämme sitä, mitä se on. Kukaan ei tule hakemaan sinua ovelta ja sano, että hei nyt mennään ja ollaan onnellisia. Että tässä sulle hei sun unelmaduuni, ja ihan itsestään! Kas, matkan varrella odottaa vielä hyviä bileitä, roppakaupalla ystäviä ja unelmiesi kumppani. Mieti, mitä ihailemasi ihmiset tekevät päivittäin ja mitä he ovat tehneet unelmiensa eteen. Todennäköisesti heiltä löytyy valtava määrä kunnianhimoa, määrätietoisuutta ja.. Pettymyksiä. Niiden yli kuitenkin pääsee ja niistä voi ja pitääkin aina oppia.

Huolehdi energisyydestäsi. Tämä on itselläni ratkaisu toimivaan arkeen. Väsyneenä olen kiukkuinen, nälkäisenä olen kiukkuinen, ilman liikuntaa olen väsynyt ja kiukkuinen, sairaana olen väsynyt ja kiukkuinen.. Pidä siis itsestäsi huolta. Liikkumalla saa valtavasti lisää energiaa ja jos tiedän, että minulla on esimerkiksi iso siivousprojekti kotona tai paljon töitä tehtävänä, teen ensin treenin. Siitä saan energiaa koko loppupäiväksi. Kun oloni on hyvä, olen luovempi ja ajatus kulkee paljon paremmin. Jaksan innostua uudesta, olla järjestelmällinen ja saan aikaan paljon enemmän. Yöunista ei koskaan tulisi tinkiä.

Aseta tavoitteesi korkealle On kovin tylsää sanoa, että jotkut unelmat tai haaveet voisivat olla liian korkealentoisia. She believed she could so she did it on ehkä joidenkin mielestä kulunut sanonta, mutta se pitää täysin täysin paikkansa. Jos pystyt kuvittelemaan unelmasi ja tavoitteesi toteutumisen, sinulla on myös mahdollisuus toteuttaa ne. Kun tavoitteet eivät ole tarpeeksi korkealla, menettää kunnianhimon ja intohimon itsensä toteuttamiseen.

Ole oman itsesi paras ystävä Pyri siis elämään aina siten, että voit olla ylpeä itsestäsi, seistä sanojesi ja tekojesi takana ja olla oman itsesi paras ystävä. Älä ole liian ankara, ymmärrä ja anna anteeksi myös virheet. Kaikki me mokaamme joskus, toiset eivät näytä sitä, mutta kaikki sitä tekevät. Ymmärrä käyttäytymistäsi ja koita selittää sitä itsellesi. Toisaalta ole myös sopivasti kriittinen, sietäisitkö vastaavia tekoja ja ajatuksia ystäviltäsi?  Arvosta itseäsi ja ole sopivasti itsekäs, sinun hyvinvointisi heijastuu myös kanssaihmistesi hyvinvointiin. Tee myös itsellesi asioita, joista nautit ja joista tulet hyvälle tuulelle.

Et tarvitse muiden tukea menestyäksesi Tämä on lopulta se pysäyttävin. Jos haluat jotain, voit saavuttaa sen ihan itse. Aiemmin surkuttelin usein sitä, kuinka minulla ei ole enää esimerkiksi isää, joka kannustaisi ja keneltä voisin kysyä neuvoja. Moni menestynyt ihminen on kokenut sen, kuinka lojaaleiksi kuvitellut ystävät kääntävät selkänsä silloin, kun menestyksen merkit alkavat näkyä. Toiset luovat kaiken tyhjästä, yksin, ilman kenenkään neuvoa tai apua. En väitä, etteikö tuki, rohkaisu ja kullanarvoiset neuvot saati laaja verkosto olisi tarpeen, mutta lopulta on kyse sinusta, sinun päätöksestäsi, tahdostasi ja asenteestasi. Ihmeitä tapahtuu muuten ihan joka päivä, joten tavoittele rohkeasti niitä korkealla olevia unelmiasi.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


En voi uskoa, että olen ollut veneellä jo kaksi ja puoli viikkoa. Aivan kuin se olisi ollut eilen, kun pakkasin viimeisiä tavaroita kotona, juoksin vakkarilenkkiäni stressihormonitasot huipussaan ja mietin, että miten hitossa me selvitään – minä, mies, kohta 4-vuotias poika ja kaksi koiraa. Veneessä – lähes kolme viikkoa.

Asenteella pääsee toden totta pitkälle. Kun varautuu aivan kaikkeen, ennen kaikkea pahimpaan ja pyytää kauniisti etukäteen, että ei nyt sit ihan hirveästi viitsittäis tapella tänä aikana, mahtuu päivään aika monta hetkeä, jolloin miettii vain, että eihän tää nyt niin paha ollutkaan. Kotona valittaisin paljon enemmän niskakivusta, jonka takia pää ei käänny. Saati mustelmista, haavoista tai irronneista kynsistä. Kun vuosisadan flunssa iskee Ahvenanmaan ulkosaaristossa, naureskellen hörppää naapurin Fernet Brancasta huikan lääkkeeksi ja yrittää jättää flunssapöpöt keskiyöllä mereen saunan (jossa ei ole edes suihkua saati vesipataa) laiturissa ja siinä onnistumatta tuskailee aamuyön tunneille sängyssä tukkoisen olon takia, miettii vaan, että tää on varmasti tähänastisista kesistä paras.

Meillä on vihdoin lomaa ja vaikka työt ovat täälläkin osa jokaista päivää, tuntuu siltä kuin ihan sillä tavallisella kesälomalla. Pitkä matka kotiin, täysin erilainen elämäntapa ja kadonnut ajantaju olivat juuri sitä, mitä mä oikeasti tarvitsin. Kohta kymmenen vuoden takainen unelmani omalla veneellä reissaamisesta Ahvenanmaalle toteutui, mutta samalla toteutui jotain muutakin. Ihmeellinen rauha ja tasapaino ovat vallanneet mielen ja olen muutenkin ollut tänä kesänä onnellisempi kuin vuosiin. Ehkä lopulta onnellisempi kuin koskaan. Aurinko, helle, meri ja kiireettömyys kuulostavat tietenkin hyvältä, mutta veneilyn merkityksen tajuaa vasta, kun on tehnyt muutaman sata solmua ja maksanut yhden palkan verran satamamaksuja. Hemma bra men båten bäst ♥ Tänään me lähdettiin ajamaan Turun saaristosta Hankoon, joka on tavallaan meidän toinen kotisatama. Yhden yön stoppi siinä ja sunnuntaina Helsinkiin. Tuntuu aika hullulta avata kotiovi.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria