Blogimaailma sai ihania shokkiuutisia, kun WTD-blogin Nata kertoi eilen olevansa raskaana. Paljon onnea tulevalle perheelle! Blogit tietysti täyttyvät aika ajoin vauvauutisista ja toiset pyörivätkin pelkkien perhe- ja äitiysteemojen ympärillä, mutta tämä yllätysraskaus ja vauvauutinen oli sen puolesta ainutlaatuinen, sillä Nata on kertonut ettei koskaan halua lapsia. Olihan erosta vasta vähän aikaa ja uusi suhdekin oli hyvin tuore. Tunnistin itseni ja reilun kuuden vuoden takaiset fiilikset heti. Ei minustakaan pitänyt tulla ikinä äitiä ja luokittelin itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi. En oikeastaan edes pitänyt lapsista ja vannoin, etten koskaan hankkisi omia. Enemmän blogiani seuranneet tietävätkin – asuin yksiössä, opiskelin ja olin seurustellut alle kolme kuukautta, kun olinkin raskaana. Jos en olisi joutunut silloin odottamaan keskeytysaikaa niin kauan, en välttämättä olisi vieläkään äiti. Lääkäri sanoi keskeytyslähetteen antaessaan, että on tässä parin viikon odotuksessa jotain hyvää. Voit vielä päättää toisin. 

 

 

Heh, no en kyllä varmasti päätä. Ja heh, päätin sittenkin. Ihan viime hetkellä, Naistenklinikan potilashuoneessa. ”En mä sittenkään halua keskeyttää tätä” pääsi vain jotenkin suustani ja elämäni muuttui tuona harmaana talvipäivänä lopullisesti. Jatkoin matkaa kouluun ihan muina naisina ja lähetin tulevalle isälle ensimmäisen ultrakuvan että siinä se sit on. Itsehän halusit. Säilytin pitkään keskeytyslähetettä kotona vielä senkin jälkeen, kun lapsi jo asui meillä. Kerran vanhoja paperiroskia viedessä se tuli vastaan ja muistutti elämän yllätyksellisyydestä ja siitä, että kaikella on varmasti jokin tarkoitus. Ja siitä, miten mieli voi muuttua isojen asioidenkin kohdalla. Muistan raskausajan todella käänteentekevänä aikana, sillä minun oli luotava identiteettini uudelleen. En enää koskaan olisi se huoleton ja vapaa, ilmiselvästi yöhön kuuluva skumpalla ja huomiolla elävä nuori ja sopivasti vastuuton 24-vuotias tyttö. Olisin jatkossa aina äiti. Se oli suurin hyppyni tuntemattomaan koskaan. Kliseistä, mutta kannatti. Elämä ja nainen muuttuivat paljon paremmiksi. Jos ollaan ihan rehellisiä, en edes pitänyt itsestäni ennen kuin minusta tuli äiti.

 

Yllätysraskaus ei ole helppo raskaus. Se pakottaa muuttamaan ajattelutapaansa ja arvomaailmaansa, eikä ole välttämättä millään lailla positiivista aikaa, jolloin suuret haaveet ovat käyneet toteen. Voi v*ttuja pääsee suusta moneen kertaan eikä muuttuva vartalo tunnu yhtään omalta. Kun raskauteen ei ole valmistautunut, tuntuu vapauden ja viinin menettäminen joskus ihan tuskastuttavan isolta asialta. Olisinpa silloin tiennyt, että jo lyhyen ajan kuluttua ne ajatukset tuntuivat hassuilta ja kaukaisilta. Ja kaikesta yllätyksellisyydestä ja kauhunsekaisista tunteista huolimatta olen ihan yhtä hyvä äiti kuin ne lasta pitkään suunnitelleetkin. Ihan samalla viivalla.

 

 

Yllätysraskauteen kuuluu usein myös pieni kapinallisuus. Vastustetaan isoa elämänmuutosta ja kielletään itsensä muuttuminen, vaikka se on väistämätöntä. Taistelin itse täysillä sitä perusmammamuottia vastaan, raahasin lastani turvakaukalossa korkeissa koroissa, en ostanut yhtään äitiysvaatetta enkä todellakaan osallistunut vauvauintiin tai muuhun perhetoimintaan. Lähdin treenaamaan alle kuukausi sektion jälkeen ja panostin ulkonäkööni enemmän kuin ennen raskautta. Ettei minusta vaan tulisi tyypillistä äitiä. Kaikki vauvan tavarat mätsäsin sisustukseen sopiviksi, varasin matkoja pienen lapsen kanssa, lähdin ulos juhlimaan ja jätin vauvan yöksi hoitoon jo kuukauden ikäisenä. Äitiyslomalla kävin koulussa oikeastaan vain siksi, etten voisi sanoa olleeni äitiyslomalla. Kaikkea tätä olen harmitellut jälkikäteen niin paljon. Voi kuinka enemmän olisin saanutkaan irti vauva-ajasta ja voi kuinka helpompaa se olisi ollut, jos olisin vain heittäytynyt täysillä siihen mukaan, tavannut muita äitejä (joita ei silloin lähimmässä ystäväpiirissäni ollut) ja rauhoittanut sen ajan uuteen minääni tutustumiselle. Jos olisin tehnyt toisen lapsen, olisin varmasti ollut niin paljon viisaampi. Sitä paitsi, ostin niitä vauvatavaroita sitten kuitenkin lähes kaikkia kahdet. Ne sisustukseen sopivat olivat ihan tylsiä eivätkä kiinnostaneet lasta alkuunkaan.

 

 

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika kasvaa äidiksi, mutta lopulta kuitenkin liian lyhyt. Yllätysraskaus ja sen mukanaan tuomat muutokset voivat kestää vuosia. Niin kävi ainakin omalla kohdallani. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt itseni, oman tapani olla äiti ja kiittänyt joka päivä elämää siitä, että se toi eteeni vanhemmuuden. Nykyään lasken parhaiksi puolikseni jopa äidillisyyden ja voin sanoa rakastavani lapsia. Kliseisesti, yllätysraskaus oli parasta, mitä elämälleni on koskaan tapahtunut. Sainhan paitsi maailman ihanimman ja rakkaimman pojan, muutuin myös aivan eri ihmiseksi. Äidiksi. Poikani on suurin opettajani ja tieni hyvään elämään. Löytyyköhän blogini lukijoista kenties muitakin yllätysäitejä?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Olin ensimmäinen ystäväpiiristäni, joka sai lapsen. 25-vuotias. Olin koko vauvavuoden todellakin ihan yksin, eikä mulla ollut Googlen lisäksi ketään, keneltä kysyä vertaistukea tai kenen kanssa jakaa kokemuksia. Opintojeni puolesta tiesin kyllä paljon lasten hoidosta, kasvusta ja kehityksestä, mutta olisihan siellä puistossa ollut ihanampaa käydä kaverin kanssa. Lapsettomia ystäviä sen sijaan ei viitsinyt pyytää edes kahville tuuliseen leikkipuistoon. Selvisin kuitenkin omasta mielestäni lopulta hienosti, järjissäni ja voittajana ja yhtäkkiä se oma vauva aloittikin jo päiväkodin. Ja sitten, ystäväni alkoivat saada lapsia. Vauvauutisia vauvauutisten perään. Juuri kun olin itse päässyt kunnolla kiinni töihin ja päiväkotiarki oli alkanut mainiosti. Olin sen ikäinen, että Facebook täyttyi harva se viikko ultrakuvista ja pienistä Converseista. Olin vilpittömästi onnellinen parhaimpien ystävieni ja vanhojen koulukavereiden puolesta ja iloitsin samalla, että itse olin jo selviytynyt siitä vauvavaiheesta ja minulla oli jo lapsi. Kunnes..

On alkanut toinen kierros. Ystävät, jotka saivat esikoisensa silloin, kun oma lapseni oli jo taaperoiässä, saavat pian toiset lapsensa. On ollut ihanaa saada seurata taas sivusta useampaa raskautta ja valmistautumista arkeen kahden lapsen kanssa. Samalla se on jopa.. Kamalaa. Olenko ollut aivan liian itsekäs, kun en ole halunnut lapselleni sisarusta? Se kun on ollut käytännössä nimenomaan vain minusta ja omasta ehdottomasta mielipiteestäni kiinni. Olenko vain laiska, kun en vaan jaksa enää palata siihen vauva- ja taaperoikään ihmettelemään, että mikähän sillä nyt on hätänä, kun olen tottunut siihen, että lapsi kertoo kyllä itse mitä on vailla ja mitä ei? Nyt kun tietäisin, mitä kaikkea tekisin toisin ja miten arki olisi paljon helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Naureskellen vastaan lapselle, joka kysyy että voisiko meitä olla mamma neljä ihmistä, että kysy kuule iskältä, äitille ei tule enää yhtään vauvaa. Mutta todellisuudessa ei naurata. Pidän itseäni usein vähän huonompana äitinä, kun en vain jaksa enää toista kertaa sitä raskainta alkuvaihetta, raskaudesta nyt puhumattakaan. Yritän kyllä muistutella itselleni, että lapsi on varmasti ihan tyytyväinen ainoanakin ja saa sen jakamattoman huomion ja niin paljon rakkautta, etteivät mitkään sanat riitä sitä kuvailemaan. Silti, aina silloin tällöin tunnen sen piston sydämessäni. Minulta kun on turha odottaa niitä vauvauutisia.

Vertaistukea, anyone?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Vielä pari kuukautta sitten en olisi IKINÄ uskonut kirjoittavani tätä saati osannut kuvitellakaan, että palaisin keinotekoisten hormonien pariin. Minä, joka olen puhunut jo vuosia luonnollisuuden ja hormonittoman elämän puolesta. Ja, minä, joka liian terveellisillä elämäntavoillani sairastutin itseni. Terveys, sen säilyttäminen ja sen saaminen takaisin saa tekemään melkein mitä tahansa. Kuten palaamaan hormonaaliseen ehkäisyyn.

Miksi? Olen kirjoittanut viimeisen kuukauden aikana paljon raudanpuutteesta. Tuo saatanallinen pieni puutos teki musta todella huonovointisen ja romahdutti elämänlaatuni ihan lyhyessä ajassa. Syitä raudanpuutteeseen ovat omalla kohdallani ylirasitustila, kasvissyönti, liiallinen liikunta ja säännölliset normaalit menkat. Kaikki nämä ovat siis seurausta siitä, että halusin elää mahdollisimman puhtaasti ja terveellisesti. Se meni yli. Koska en halua enää koskaan joutua kärsimään tuosta helvetistä nimeltä raudanpuute, haluan jatkossa eliminoida kaikki riskitekijät jotka voivat aiheuttaa tai pahentaa sitä. Mutta miksi se aiemmin niin kammoksumani hormonaalinen ehkäisy?

Saan menkat lähestulkoon pois tai hyvin huomaamattomiksi. Tämä nyt on pelkästään positiivinen asia paitsi raudanpuutteen ehkäisyn kannalta, ihan muutenkin. Oikeesti, kuka niistä muka tykkää? Naisen hormonituotanto muuttuu iän myötä. 20-, 25-, ja 30-vuotiaan hormonitasot ovat erilaisia. Siksi en voi tietää, sopiiko minulle sama hormonaalinen ehkäisy kuin silloin 10 tai 5 vuotta sitten, vai onko paras vaihtoehto tällä hetkellä se, joka ei sopinut lainkaan 25-vuotiaana. On pakko kokeilla. Lisäksi, mitä vanhemmaksi tulee, sitä hirveämmiksi PMS-oireet tulevat. Hormonaalinen ehkäisy on niihin ainoa hoitokeino. Mulle ainakin on ihan turha tulla sanomaan että lähde silloin vaikka lenkille, kokeiltu on laji kuin laji. Hormonit eivät siis missään nimessä ole kaikille huono vaihtoehto, vaikka ne eivät missään suosiossa nykyään olekaan. Jos hormoniehkäisy toimii, on se elämää helpottava ratkaisu hoitaa paitsi ehkäisy, myös muut luonnollisesta hormonitoiminnasta aiheutuvat negatiiviset oireet. Moni saa avun iho-ongelmiin, hiusten kuntoon ja mielialavaihteluihin esimerkiksi yhdistelmäehkäisypillereistä. Mun mielialaa parantaa jo se, ettei ole menkkoja eikä niitä edeltävää kiukkua ja masennusta. Muutama vuosi sitten e-pillereiden lopettaminen oli iso trendi, mutta rehellisesti sanottuna en usko, että kaikkien elämä siitä kovin auvoiseksi muuttui. Moni on aloittanut pillerit niin nuorena, että kehon oma luonnollinen hormonitoiminta ja sen oikut eivät olleet monillakaan tiedossa.

On sinänsä ihan kivaa tietää miten oma kroppa toimii ja mieli käyttäytyy kierron mukaan, mutta jos negatiivisia ajatuksia on kuukauden aikana enemmän kuin positiivisia, ehkä ne hormonit eivät kuitenkaan ole huono juttu. Haikeudella luovuin kuparikierukastani, mutta nyt ei voi olla kuin toiveikas. En voi tietää miten kehoni sietää keinotekoisia hormoneja nyt, mutta voin vain toivoa ja kokeilla. Pari kuukautta, sanoi lääkäri, se on aika kun keho tottuu muuttuneeseen hormonitasoon – jos se tottuu. Ainakin toistaiseksi olen voinut vain hyvin. Tästä aiheesta tulen kirjoittamaan varmasti vielä paljon. Heitelkää siis ihmeessä kommentteja aiheesta, kysymyksiä tai vaikka omia kokemuksia. Oletko kenties itse lopettanut aikanaan hormonaalisen ehkäisyn, mutta harkitsetkin nyt paluuta?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria