Olin ensimmäinen ystäväpiiristäni, joka sai lapsen. 25-vuotias. Olin koko vauvavuoden todellakin ihan yksin, eikä mulla ollut Googlen lisäksi ketään, keneltä kysyä vertaistukea tai kenen kanssa jakaa kokemuksia. Opintojeni puolesta tiesin kyllä paljon lasten hoidosta, kasvusta ja kehityksestä, mutta olisihan siellä puistossa ollut ihanampaa käydä kaverin kanssa. Lapsettomia ystäviä sen sijaan ei viitsinyt pyytää edes kahville tuuliseen leikkipuistoon. Selvisin kuitenkin omasta mielestäni lopulta hienosti, järjissäni ja voittajana ja yhtäkkiä se oma vauva aloittikin jo päiväkodin. Ja sitten, ystäväni alkoivat saada lapsia. Vauvauutisia vauvauutisten perään. Juuri kun olin itse päässyt kunnolla kiinni töihin ja päiväkotiarki oli alkanut mainiosti. Olin sen ikäinen, että Facebook täyttyi harva se viikko ultrakuvista ja pienistä Converseista. Olin vilpittömästi onnellinen parhaimpien ystävieni ja vanhojen koulukavereiden puolesta ja iloitsin samalla, että itse olin jo selviytynyt siitä vauvavaiheesta ja minulla oli jo lapsi. Kunnes..

On alkanut toinen kierros. Ystävät, jotka saivat esikoisensa silloin, kun oma lapseni oli jo taaperoiässä, saavat pian toiset lapsensa. On ollut ihanaa saada seurata taas sivusta useampaa raskautta ja valmistautumista arkeen kahden lapsen kanssa. Samalla se on jopa.. Kamalaa. Olenko ollut aivan liian itsekäs, kun en ole halunnut lapselleni sisarusta? Se kun on ollut käytännössä nimenomaan vain minusta ja omasta ehdottomasta mielipiteestäni kiinni. Olenko vain laiska, kun en vaan jaksa enää palata siihen vauva- ja taaperoikään ihmettelemään, että mikähän sillä nyt on hätänä, kun olen tottunut siihen, että lapsi kertoo kyllä itse mitä on vailla ja mitä ei? Nyt kun tietäisin, mitä kaikkea tekisin toisin ja miten arki olisi paljon helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Naureskellen vastaan lapselle, joka kysyy että voisiko meitä olla mamma neljä ihmistä, että kysy kuule iskältä, äitille ei tule enää yhtään vauvaa. Mutta todellisuudessa ei naurata. Pidän itseäni usein vähän huonompana äitinä, kun en vain jaksa enää toista kertaa sitä raskainta alkuvaihetta, raskaudesta nyt puhumattakaan. Yritän kyllä muistutella itselleni, että lapsi on varmasti ihan tyytyväinen ainoanakin ja saa sen jakamattoman huomion ja niin paljon rakkautta, etteivät mitkään sanat riitä sitä kuvailemaan. Silti, aina silloin tällöin tunnen sen piston sydämessäni. Minulta kun on turha odottaa niitä vauvauutisia.

Vertaistukea, anyone?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Vielä pari kuukautta sitten en olisi IKINÄ uskonut kirjoittavani tätä saati osannut kuvitellakaan, että palaisin keinotekoisten hormonien pariin. Minä, joka olen puhunut jo vuosia luonnollisuuden ja hormonittoman elämän puolesta. Ja, minä, joka liian terveellisillä elämäntavoillani sairastutin itseni. Terveys, sen säilyttäminen ja sen saaminen takaisin saa tekemään melkein mitä tahansa. Kuten palaamaan hormonaaliseen ehkäisyyn.

Miksi? Olen kirjoittanut viimeisen kuukauden aikana paljon raudanpuutteesta. Tuo saatanallinen pieni puutos teki musta todella huonovointisen ja romahdutti elämänlaatuni ihan lyhyessä ajassa. Syitä raudanpuutteeseen ovat omalla kohdallani ylirasitustila, kasvissyönti, liiallinen liikunta ja säännölliset normaalit menkat. Kaikki nämä ovat siis seurausta siitä, että halusin elää mahdollisimman puhtaasti ja terveellisesti. Se meni yli. Koska en halua enää koskaan joutua kärsimään tuosta helvetistä nimeltä raudanpuute, haluan jatkossa eliminoida kaikki riskitekijät jotka voivat aiheuttaa tai pahentaa sitä. Mutta miksi se aiemmin niin kammoksumani hormonaalinen ehkäisy?

Saan menkat lähestulkoon pois tai hyvin huomaamattomiksi. Tämä nyt on pelkästään positiivinen asia paitsi raudanpuutteen ehkäisyn kannalta, ihan muutenkin. Oikeesti, kuka niistä muka tykkää? Naisen hormonituotanto muuttuu iän myötä. 20-, 25-, ja 30-vuotiaan hormonitasot ovat erilaisia. Siksi en voi tietää, sopiiko minulle sama hormonaalinen ehkäisy kuin silloin 10 tai 5 vuotta sitten, vai onko paras vaihtoehto tällä hetkellä se, joka ei sopinut lainkaan 25-vuotiaana. On pakko kokeilla. Lisäksi, mitä vanhemmaksi tulee, sitä hirveämmiksi PMS-oireet tulevat. Hormonaalinen ehkäisy on niihin ainoa hoitokeino. Mulle ainakin on ihan turha tulla sanomaan että lähde silloin vaikka lenkille, kokeiltu on laji kuin laji. Hormonit eivät siis missään nimessä ole kaikille huono vaihtoehto, vaikka ne eivät missään suosiossa nykyään olekaan. Jos hormoniehkäisy toimii, on se elämää helpottava ratkaisu hoitaa paitsi ehkäisy, myös muut luonnollisesta hormonitoiminnasta aiheutuvat negatiiviset oireet. Moni saa avun iho-ongelmiin, hiusten kuntoon ja mielialavaihteluihin esimerkiksi yhdistelmäehkäisypillereistä. Mun mielialaa parantaa jo se, ettei ole menkkoja eikä niitä edeltävää kiukkua ja masennusta. Muutama vuosi sitten e-pillereiden lopettaminen oli iso trendi, mutta rehellisesti sanottuna en usko, että kaikkien elämä siitä kovin auvoiseksi muuttui. Moni on aloittanut pillerit niin nuorena, että kehon oma luonnollinen hormonitoiminta ja sen oikut eivät olleet monillakaan tiedossa.

On sinänsä ihan kivaa tietää miten oma kroppa toimii ja mieli käyttäytyy kierron mukaan, mutta jos negatiivisia ajatuksia on kuukauden aikana enemmän kuin positiivisia, ehkä ne hormonit eivät kuitenkaan ole huono juttu. Haikeudella luovuin kuparikierukastani, mutta nyt ei voi olla kuin toiveikas. En voi tietää miten kehoni sietää keinotekoisia hormoneja nyt, mutta voin vain toivoa ja kokeilla. Pari kuukautta, sanoi lääkäri, se on aika kun keho tottuu muuttuneeseen hormonitasoon – jos se tottuu. Ainakin toistaiseksi olen voinut vain hyvin. Tästä aiheesta tulen kirjoittamaan varmasti vielä paljon. Heitelkää siis ihmeessä kommentteja aiheesta, kysymyksiä tai vaikka omia kokemuksia. Oletko kenties itse lopettanut aikanaan hormonaalisen ehkäisyn, mutta harkitsetkin nyt paluuta?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Ihana blogikollegani Iina kirjoitti hiljattain loistavan postauksen ”Tätä kukaan ei kertonut äitiydestä” ja siitä mulle tulikin mieleen nämä ajatukset, joita pyörittelin mielessäni oman synnytykseni jälkeen. ”Miksei kukaan kertonut mulle?!” kävi mielessä monta kertaa, kun kuvitelmani sektiosta olivatkin vähän erilaiset kuin luulin. Tästä postauksesta voit muuten lukea oman synnytyskertomukseni. Postaus on kuvitettu nyt poikkeuksellisesti vanhoilla puhelinkuvilla, sairaalakuvillani elokuulta 2014 jolloin lapseni syntyi suunnitellulla sektiolla. Vaikka olin hyvin perehtynyt aiheeseen, olin ollut raskausaikanakin useissa leikkauksissa sairaanhoitajaopintojeni puolesta ja lukenut varmaan kaiken mahdollisen infon suunnitelluista sektioista, moni asia yllätti silti. Kuten nämä..

..Sektiopäätöksen saa todella myöhään, jos kyse on suunnitellusta, eli elektiivisestä sektiosta.

..Ennen leikkausta EI saa rauhoittavaa esilääkitystä, kuten luulin. Ja pyysin ja vaadin, ei silti.

..Epiduraali- ja spinaalipuudutus voi olla hyvinkin hankala operaatio. Mieti etukäteen, mikä asento sulle olisi paras ja pyydä lääkäriltä sitä. Mulle ei kylkimakuulla saanut sitä neulaa nikamaväleihin ei millään.

..Puudutus vie kiputunnon, mutta kosketuksen tuntee. Samoin jalat, ne tuntee siinä asennossa missä ne ovat viimeiseksi olleet ennen kuin puudute on alkanut vaikuttaa. Hullua!

..Lapsi syntyy hyvin pian leikkauksen aloittamisesta, noin 5-10 minuutissa. Suurin osa leikkauksesta on kohdun ompelua takaisin kasaan.

..Verta tulee niin pirusti! Leikkauspöydällä kaksi hoitajaa painoivat nyrkeillään kohtuani kasaan ja tunsin vain, kuinka verta tuli paineella nilkkoihin asti :D Hoitajat kyllä pesevät tosi hyvin siinä pöydällä ja pukevat ne kauniit verkkokalsarit.

..Kohtua tullaan painelemaan ja kovaa siihen asti, kunnes se on alkanut kunnolla supistua.

..Siitäkös se verenvuoto vasta alkaa. Jos jälkivuotoa valitetaan alatiesynnytyksen jälkeen, niin sitä on kuulkaa sektion jälkeen aivan yhtä paljon ellei enemmänkin. Ne verkkokalsarit oli lopulta tosi kivat, varsinkin kun on herännyt keskellä yötä kunnon verilammikosta.

..Ne ikimenkat voivat kestää hyvinkin sen kuukauden, toisilla enemmänkin.

..Kipulääkettähän ei tipu, paitsi buranakuussatasta ja panadolia. Kotiin on lähdettävä ihan käsikauppalääkkeillä, en saanut edes reseptiä mukaan vaikka pyysin. Syynä kevyelle lääkitykselle on siis imetys.

..Sektiosta toipuminen voi olla yllättävän nopeaa. Mitä nopeammin nousee ylös ja yrittää edes kävellä, sitä nopeammin pääsee lopulta liikkeelle ja alkaa kuntoutua. Jopa noro-virus sai mut huonompaan kuntoon kuin sektio. Pelkäsin hidasta toipumista ihan turhaan.

Olisin välttynyt monelta yllätykseltä, jos olisin tiennyt nämä etukäteen. Onko teillä tällaisia kokemuksia, esimerkiksi juuri sektiosta, alatiesynnytyksestä tai ihan äitiydestä yleensä? Olen niin usein ajatellut, että olisinpa tiennyt tämän, hyvässä tai pahassa. Siksi näistä jutuista on tärkeää puhua ja jakaa kokemuksia. Taustana voin kertoa sen verran, jos siellä on joku joka ei vielä tiedä, että synnytystapani oli suunniteltu sektio diagnoosilla synnytyspelko. Halusin ehdottomasti synnyttää sektiolla ja vaikka kokemuksena leikkaus olikin hyvin erilainen ja jopa paljon isompi kuin olin kuvitellut (sektio on nykyään yksi suurimmista päivittäin tehtävistä leikkauksista, sillä se tehdään aina avoleikkauksena kun tähystyksen mahdollisuutta ei luonnollisestikaan ole), se oli minulle ehdottomasti ainoa oikea synnytystapa. Lisää lapsia ei tule, mutta jos tulisi, päätyisin taas samaan ratkaisuun.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria