Kukkia poimin, kukkia kannan.

Kauneimman niistä äidille annan.

 

Maailman kaunein sana, äiti. Hyräilin itsekseni runoa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran mummon vintillä äidin kiiltokuvakirjasta. Poimittiin mummille valkovuokkoja metsästä, eivät kuvaan kuitenkaan ehtineet, syötiin koko perhe saman pöydän ääressä. Soitin yli 90-vuotiaille isoäideMaaiilleni, omien sanojensa mukaan porskuttavat kuulemma menemään.

 

Sain aamiaisen. Parasta on ollut kuitenkin viettää päivä kaikkien rakkaimpien kanssa. Olla äiti. 

 

 

Ihanaa äitienpäivää äidit. Isoäidit, puoliäidit, äiti-ihmiset. Lapsensa menettäneet äidit, lapsista haaveilevat äidit. He, jotka viettävät äitienpäivää ilman äitiä.

 

Kiitos äiti kaikesta ja kiitos elämä, että teit minusta äidin. Aina vannoin ja luulin, ettei minusta tule koskaan äitiä. Olin vasta 24, kun elämä päätti käsikirjoittaa tarinani uusiksi. Minusta tuli nykymittapuulla nuori äiti ja sain jotain mistä en olisi osannut unelmoidakaan.

Olen niin äärimmäisen kiitollinen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kotioven avatessa perjantai-iltapäivänä muistaa yleensä aina unohtaneensa siivoojien käynnin. Koska on sattunut perimään äidiltä ärsyttävän tarkkuuden siivouksen suhteen ja siivoan ennen siivoojan tuloa -mentaliteetin, hävettää joka kerta kun unohtaa, että siivoojat ovat käyneet. Onkohan alusvaatteitani lojunut siellä sun täällä, muistiko lapsi vetää vessan aamulla, en kai vaan jättänyt mitään tärkeitä työpapereita pöydälle näkyviin? Kiiltävät lattiat ja kauniisti asetellut sohvatyynyt kuitenkin saavat unohtamaan ärsytyksen. Eipähän tarvitse itse imuroida tai pestä sitä valkoista lattiaa. Se on ihan kiva, mutta.. Aina muuten kun jokin asia kodissa ärsyttää, huomaan peilaavani sitä edelliseen. Valkoinen laattalattia on kuitenkin paljon käytännöllisempi kuin valkoinen mikrosementtilattia ja tästä lähtee lika ihan talouspaperilla pyyhkimällä. Ei tarvitse hinkata taikasienellä enää, ei. Sitä kevään tuomaa optimismia?

 

 

 

Miksu on perjantaisin väsynyt. Eskariviikko ja perjantain pitkät ulkoilut saavat pikkuisen vähän naatiksi ja koska tänään olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, hain Herkusta ennen päiväkodille menoa paitsi lempiruokaa, myös juuri sitä jäätelöä, jota pieni kinuaa joka kerta siitä samalta hyllyltä ja jota en koskaan suostu ostamaan. Herkkupäivä on lauantaina, mutta nyt se sai olla myös vähän perjantaina, sillä vaikka rajat ovat hyviä ja tärkeitä, tuntuu että asetan niitä enemmän itselleni äitinä kuin lapselleni sen takia, ettei hän söisi liikaa sokeria. Kävin sitä paitsi tänään mikroneulauksessa, kävelin tunnin Kaivarissa ja tein vielä sen jälkeen treenin, jossa kasvoni eivät vahingossakaan hikoilleet, joten koin että nyt on hemmoteltava myös sitä miespuolista miniversiota itsestäni. Isänsä ei ole ollut Suomessa, joten sekin on harmittanut pientä mieltä. Hoidanko nyt pahaa mieltä sitten sokerilla? Apua.

 

 

Ollaan oltu tällä viikolla kahdestaan, menty ajoissa nukkumaan, hoidettu koiria, käyty kylässä siellä missä vielä voi ja luettu iltaisin kirjoja – aina niin kauan, kunnes nukahdamme ja valot jäävät päälle. Kun siitä viime yönä puolenyön aikaan vielä hetkeksi heräsin, luin omasta kirjastani muutaman luvun ja olin ihan hurjan onnellinen siitä että saan lukea keskellä yötä kirjaa ja mennä aamulla töihin ihmisten luo, joista olen saanut itselleni toisen perheen. Olen nukkunut monta yötä niin hyvin, etten tiedä olenko ehkä koskaan nukkunut näin hyvin.

 

 

Vaikka moni asia on tällä hetkellä epävarmaa, tänään perjantaina olo on ollut jotenkin kevyt. Vähän tätä sivusin jo aiemmin postaamassani Instagram-kuvassakin. Moni asia päin helvettiä, mutta sydämessä asuu rauha ja nauru. Kun juttelin tästä ystäväni kanssa tänään, hän totesi tyypilliseen tapaansa niin järkevästi että ”se on Mirva ihan normaalia.”

 

 

Kun on elänyt koko elämänsä erilaisissa epävarmuuksissa, tuntuu elämän helppous ja rauha pitkään oudolta. Että tällaista tän kai kuuluisi olla. Välillä ne pienet paholaiset kuiskivat korvaan, että kohta se suunta taas muuttuu ja tulee niitä huonoja päiviä jolloin itkettää niin ettei henkeä saa, mutta ovat olleet mokomat viime aikoina vähän hiljaisempia. Voi kunpa olisin tajunnut jo vuosia sitten aloittaa terapian. Kuinka monelta murheelta sitä olisikaan säästynyt? Toisaalta, kuten tänään ihanalle asiakkaallenikin sanoin, uskon edelleen tarkoituksiin, karmaan ja opetuksiin. Kaiken on vain pitänyt mennä näin. Voimia jokaiselle tämän kummalliseen aikaan. Jotenkin jaksan taas uskoa, että valoa näkyy jo.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

Tänään oli tunteellinen aamu. Itkin jo kävelymatkalla. Miksu juoksenteli edessämme, iso reppu selässä pienin jaloin kohti puistoa. Ensimmäinen eskaripäivä oli alkamassa. Miksun päiväkodissa eskari on onneksi ”samassa” mutta muutos on silti suuri. Aamulla ulkoillaan eri puistossa, eskariope ei ole lapsille entuudestaan tuttu ja opetustila on eri. Yhtäkkiä valmistaudutaan kouluun, vaikka vastahan kiedoin pientä ja haurasta vauvaa vaunuissa vilttiin ensimmäisinä viileinä syyspäivinä. Viikko viikolta itsenäisempi, päivä päivältä isompi. Eskarivuosi on lapsen elämässä ja mielessä täynnä suuria muutoksia. Se on merkittävää aikaa niin oppimisen kuin lapsen kasvun ja kehityksenkin kannalta. Monet vanhemmat ovat kokeneet eskarivuoden myös vähän hankalaksi, aivan kuin tulisi uusi uhmaikä. Kuulostaako eskariuhma tutulta?

 

 

 

 

Olen lukenut aikoinaan ja opintojenikin puolesta paljon lapsen kasvusta ja kehityksestä, sekä olen loputtoman kiinnostunut niin aikuisen kuin lapsenkin mielen kiemuroista. Miksulla ainakin on ollut nähtävissä ihan selkeä 5-6 vuotiaan itsenäistymisvaihe, jota eskariuhmaksikin kutsutaan. Eskarilainen, tai lähellä eskari-ikää oleva on yhtä aikaa niin iso ja samalla niin pieni. Tunnekuohuilta ei voi välttyä, etenkään temperamenttisten lasten kohdalla. Kaverit, älylaitteet ja harrastukset alkavat kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän eikä vanhemman osa nousekaan enää jokaisessa tilanteessa lapsen elämässä sille totutulle ykkössijalle. Samaan aikaan lapsi on vielä ihan pieni, tarvitsee syliä, läheisyyttä, apua ja välitöntä läsnäoloa. Lapselta ei saisi odottaa liikaa, mutta samalla pitäisi antaa tilaa ja mahdollisuuksia tehdä ja oppia itse.

Tähän kun yhdistää vielä nopean oppimisen jakson, jatkuvan informaatiotulvan ja kasvaneet vaatimukset niin kavereiden, varhaiskasvatuksen kuin harrastustenkin suunnalta ei ole lainkaan ihme, että lapsi reagoi muuttuneella käytöksellä.

 

 

 

 

Kaikki vanhemmat ovat varmasti kuulleet, kuinka lapsen tunteita tulee ymmärtää, hyväksyä ja sanoittaa. Se ei aina ole kuitenkaan niin yksinkertaista. Kiukkuun lähtee helposti mukaan ja muutokset stressaavat lapsen lisäksi myös aikuista. Meillä ainakin huudetaan välillä kilpaa, sillä sitä temperamenttia löytyy niin minusta kuin Miksustakin. Mutta ihmisiähän tässä ollaan, yhtään täydellistä kasvattajaa en ole vielä koskaan tavannut. Etkä varmasti sinäkään. Elämässä vain tulee tilanteita, jolloin pyydetään anteeksi ja opitaan virheistä. Muistathan, että tunteet tarttuvat? Lapsen kiukun saa laannutettua parhaiten olemalla itse rauhallinen. Itse pyydän nykyään Miksua aina syliin ja halaan, silloin on helppo olla itse rauhallinen ja muistaa, kuinka ihana ja rakas tuo pieni lapsi onkaan vaikka olisikin juuri lyönyt, huutanut ja haukkunut äidin ihan maanrakoon.

 

Nykyään puhutaan paljon kannustavasta kasvatuksesta. Ei lytätä, vaan kannustaen ja terveellä tavalla, sopivasti kehuen vahvistetaan lapsen itsetuntoa. Vanhemman rauhallisuus ja tunteiden sanoittaminen helpottavat lasta ymmärtämään ja käsittelemään ristiriitaisia tunteita. Fyysisen kosketuksen merkitystä ei pitäisi unohtaa koskaan. Kuuntelemalla ajan kanssa lasta myös syy kiukkuun voi löytyä, silloinkin kun vastaus on ettei kyllä yhtään mikään harmita senkin tyhmä äiti. Lapsen harmi voi olla sinulle pieni, mutta hänelle niin valtavan suuri.

 

 

 

Ensimmäinen eskaripäivä oli sujunut kuulemma tosi kivasti. Lapset kävivät Akateemisessa ostamassa eskarikirjat ja tehtiin me jo ensimmäiset läksytkin. Tutut kaverit ja tuttu ympäristö toivat turvaa, eikä huomenna jännitä kuulemma enää yhtään. Ehkä ei äitiäkään. Tuntuu, että mitä isommaksi Miksu kasvaa ja mitä enemmän hän meistä irtautuu, sitä lujempaa haluaisin pitää kiinni. Silloin, kun olisi annettava myös tilaa. Ainoan lapsen vanhempana kaikki uudet vaiheet tuntuvat niin kovin lopullisilta. Vastahan se tosiaan syntyi.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian