Olen varmasti sanonut ja kirjoittanut jo miljoona kertaa, kuinka minulla on maailman ihanin pikkuveli. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kahdeksan kuukautta, joten suhteemme on aina ollut todella läheinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa sen takia myös riitaisa. Viime viikolla äiti lähetti mulle meidän yhteiskuvia ja mun suosikkiposeeraus näyttikin olevan pikkuveljen kuristaminen, haha. Suurimman osan ajasta kuitenkin olimme ihan sovussa, vai kultaako aika muistot? No, eivätkö pikkuveljet olekin aina vähän tyhmiä? Lapsuudessamme äiti ja isä veivät meitä hienoihin juhliin ja erilaisiin arvokkaisiin tilaisuuksiin. Minä olin se, joka reippaasti esitteli itsensä lisäksi myös selän takana piileskelevän pikkuveljen (joka AINA kuiskasi ”Mirva, sano mun nimi”) niille kunniamerkkejä kantaville herroille, joille me sitten naureskeltiin kahdestaan kabinetissa, jossa pakoiltiin aikuisten tylsiä kestejä. Näin aikuisiällä, vaikka itse olen meistä vanhempi ja minulla on jo oma lapsi, olen tuntenut itseni kuitenkin ennemminkin pikkusiskoksi ja veljeni pikemminkin viisaaksi isoveljeksi. Harva se päivä kysyn neuvoa ja apua erilaisissa asioissa. Koulussa olin aina parempi (olin, ihan turha kiistellä) ja muistan monet kerrat miettineeni, että toi ei kyllä varmaan pääse edes lukioon. Mutta pääsihän se. Ja muutaman välivuoden jälkeen jatkoi vielä vähän pidemmällekin.

 

 

Tänään juhlitaan valmistujaisia. Mun koulunkäyntiä inhonneesta pikkuveljestä tuli nimittäin kauppatieteiden maisteri. Siinä vaiheessa kun pikkuveli avasi yliopiston ovet ja itse kannoin vastasyntynyttä lasta kotiin, mietin, että nyt on kyllä elämä vienyt kummalliseen suuntaan. Mutta sinne se vei, minne pitikin. Tiistaina juhlittiin viisivuotiasta Micaelia, tänään juhlitaan uutta ekonomia. Hyviä esimerkkejä siitä, että elämässä voi päästä ihan mihin tahansa. Niitä ovia vaan täytyy avata, nähdä ja kokea. Kuten joka päivä, tänäänkin saan olla valtavan ylpeä (pieni) isosisko, kun tuo 30 senttiä pidempi pikkuveli saa juhlistaa yhden oven sulkeutumista ja uusien avaamista. Elokuu ja koko kesä onkin hyvä päättää skoolaten uudelle alulle. Vitsi, kuinka onnellinen mä olen mun ihanasta perheestä. Meitä on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Plussaa pikkuveljelle muuten myös täydellisestä naismausta. Tänään on sinun päiväsi, sylin täydeltä onnea rakas Markus! ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Alussa teet kaikkesi toisen eteen. Huomioit häntä jatkuvasti, laitat itsesi kauniiksi, ajattelematta kaadat toisellekin kahvia. Panostat rakentavaan keskusteluun ja haluat selvittää asiallisesti pienetkin erimielisyydet, ettei vain mikään jäisi kaivelemaan ja suhde voisi jatkua tasapainoisena eteenpäin. Nukutte lähekkäin, ette tiedä mitään parempaa kuin se toinen siinä vierellä. Kunnes koittaa parisuhteen arki. Olet jo saanut sen ihmisen itsellesi, kyllä se siinä pysyy. Laittautuminen unohtuu ensimmäisenä, sänkyynkin jää lähes ihmisen kokoinen väli. Alkaa nalkutus, eikä mielessä käy lainkaan, että se toinenkin olisi ehkä halunnut sitä kahvia. Onko se sittenkään parisuhteen arkea vai sitä, että siitä rakkaasta unelmakumppanista on tullut vain itsestäänselvyys?

 

 

Mun aamurutiineihin kuuluu, että ihan ensimmäisenä selaan sängyssä läpi päivän Hesarin. Yleensä näin pysyn kärryillä päivän puheenaiheesta, tilanteista maailmalla sekä säästä, mutta tänä aamuna huomioni kiinnittyi tärkeämpään aiheeseen. Maaret Kallion kolumnit ovat aina olleet suosikkejani, mutta tämänpäiväinen kolahti ja kovaa. Se on parhaimpia tekstejä Maaretilta, mutta myös parhaimpia ihmissuhdeneuvoja, joihin olen törmännyt. Suoraan Maaretin kolumniin pääset tästä linkistä, jos et ole sitä jo lukenut. Kolumni sai mut ajattelemaan ja tarkastelemaan myös omaa parisuhdettani itsestäänselvyyden kannalta. Minäkin olen sortunut tähän ja myös mua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ihan siihen asti, että olen itse halunnut erota. Aikuinenkin tarvitsee jatkuvaa positiivista huomiota ja läheisyyttä, niin paljon, että hakee sitä tarvittaessa kyllä muualta jos ei kotoa saa.

 

Parisuhteen alkuvaihe on aikaa, jota usein haikaillaan sitten myöhemmin. Silloin uusi suhde voi tuntua maailman onnellisimmalta ajatukselta. Tilalta, jonka saavuttaminen on lottovoittoakin suurempi onni. Koska elämässä arkipäiväistyvät kuitenkin aivan kaikki luksuksesta parisuhteeseen, niihin onnen kukkuloihinkin tottuu nopeasti. Oletko koskaan itse ajatellut, että saatoit joskus unelmoida juuri tästä hetkestä, jossa olet nyt? Minä ainakin. Toisinaan täytyy muistuttaa itseään siitä, että juuri tästä mä haaveilin, juuri tätä mä tavoittelin. Sitä on vain aina menossa niin hirveää vauhtia eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Arjen kiireissä unohtuu helposti se tärkein ja läheisin ihminen. Koska onhan se siinä, kun sen kerran on saanut. Ei se parisuhdestatus, kihlasormus tai edes se papin aamenkaan ole mikään itsestäänselvä yhdessäolon lopullinen side. Ei se toinen pysy siinä rinnalla, jos elämä on pelkkää valitusta, moittimista, negatiivisuutta tai vaikka sitä turhaa mustasukkaisuutta. Usein juuri näissä tilanteissa pidetään sitä toista ihan itsestäänselvänä. Että kun mä olen sen kerran saanut, pysyyhän se siinä kun puran omaa pahaa oloani siihen rakkaimpaani, pidän viikkojen mykkäkoulua ja kaadan kaiken paskan sen päälle. Yhtenä päivänä se ei enää pysykään siinä ja ero tuleekin yllätyksenä. Sen piti olla mun kanssa aina.

 

Ehkä tämä kirjoitus, Maaretin upeasta kolumnista nyt puhumattakaan, saa sinutkin ajattelemaan elämäsi tärkeysjärjestystä. Tottakai siellä on työt, lapset, hyvinvointi, kodin järjestys ja ystävät. Mutta ennen kaikkea siellä on se rakas, jonka olemassaolo ei todellakaan ole itsestäänselvää. Kukaan ei jaksa loputtomiin tukea, ymmärtää eikä kuunnella, jos arvostusta ja välittämistä ei millään lailla osoita. Se voi olla itsestä huolehtimista, eikö jokainen halua kuitenkin näyttää rakkaansa silmissä hyvältä? Vaikka kumppani olisikin kehunut, että olet parhaimmillasi myös verkkareissa ja viikko sitten pestyssä tukassa, laittautuminen toista varten on sekin tietynlaista huomioimista. Saati sitten kainaloon ottaminen, yhteisen ajan järjestäminen, kehut, kiitokset ja arjen pienet teot. Usein kannattaa palauttaa mieleen se aika, kun suhde oli vielä uusi. Miten silloin käyttäydyit, miten puhuit ja huomioit sitä rakasta? Silloin, kun hän oli se juuri toteutunut unelmasi. Parisuhdemaailma on aika julma. Nuoria, kauniimpia ja fiksumpia saattaa tulla mistä tahansa ihan meitä jokaista vastaan. Ei heidän mukaansa ole tarkoitus lähteä, mutta itsestäänselvinä pidetyt kumppanit todennäköisemmin lähtevät kuin jäävät.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Viisi vuotta sitten, Naistenklinikan väistötilojen leikkaussalissa kello 13:24 näin hennosti huutavan sinisen vauvan, joka vietiin luotani samantien pois. Samana iltana sain hänet hetkeksi syliin, näytti ja tuntui vieraalta. Mun se kuitenkin oli. Sektiolapsiin ei kiinny välittömästi samalla tavalla kuin normaalissa synnytyksessä, sillä hormonituotanto ei ehdi käynnistyä luonnollisesti synnytyksen aikana. Kummallisten tunteiden, kivun ja pahoinvoinnin täyttämä päivä muutti kuitenkin kahden ihmisen elämän täysin, ja aloitti samalla kolmannen. Pieni Micael teki meistä perheen. Tuosta päivästä on nyt tasan viisi vuotta ja vaikka kaikkea onkin matkan varrelle mahtunut, ne ovat olleet tähänastisen elämäni parhaimmat vuodet. Kuudesosan elämästäni olen ollut nyt äiti, minä, josta ei koskaan edes pitänyt tulla äitiä. En voi mitenkään kuvailla sitä rakkauden määrää, jonka viisivuotiaani on tullessaan elämäämme tuonut. Minusta todellakin piti tulla äiti.

 

 

Mikään ei saa menettämään hermoja niin pahasti kuin oma lapsi (okei mies ehkä joskus, ehkä?) eikä mikään tuo elämään niin paljon huolta kuin oma lapsi. Viisi vuotta olen yrittänyt opettaa hyviä käytöstapoja, oikeaa ja väärää, malttia, tylsyyden sietämistä ja häviämistä. Välillä tuntuu, että kaikki tuo työ on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, kun vielä viisivuotiaanakin kaikki on yleensä ei ja lapsella on vähintään yhtä paljon temperamanttia kuin äkkipikaisella äidillään. Mutta kun kuulen hänen puistossa kertovan lajitovereilleen, ettei näin saa tehdä koska siitä tulee paha mieli ja se on väärin, osaan taas nähdä kaikkien niiden vaiheiden ja tunne-elämän kehityksen läpi. Pelkään niin paljon, että lapsi ajautuu väärille poluille, tekee vääriä valintoja, päätyy huonoon seuraan tai ei tee oikeastaan yhtään mitään. Viidessä vuodessa kasvatuksen ja rakkauden merkityksen on tajunnut aivan eri tavalla. Tunne-elämältään lahjakkaaksi kunnianhimoiseksi herrasmieheksi ei vain synnytä. Vielä neljä-viisi vuotta sitten ajattelin vanhemmuudesta aivan eri tavalla. Että se suurin työ tehdään silloin raskaus- ja vauva-aikana ja siinä se sitten kasvavat vierellä. Mitä enemmän luen lapsen kasvusta ja kehityksestä, sitä enemmän ymmärrän, mutta sitä enemmän myös tuskastun. Yritän olla niin hyvä äiti kuin voin ja suojella lasta pahalta aikuisten maailmalta, mutta samalla tulisi myös antaa sitä siimaa ja näyttää sitä oikeaa elämää. Rajat ovat rakkautta, mutta niistäkin pitää aina välillä joustaa. Mutta miten paljon, ettei tule tavaksi? En tiedä mitään niin haastavaa elämänmittaista työtä kuin työni äitinä.

 

 

Viimeiset viisi vuotta olen elänyt hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Pitänyt toki huolta myös omasta vapaa-ajasta, mutta sekin on sitä äidin hyvinvointia, joka sekin heijastuu käyttäytymiseeni lapseni kanssa. Nyt me jo harrastetaan, mietitään välillä vuoden päästä alkavaa eskaria ja puhutaan vähän jopa koulustakin. Huomaan, että yhä enemmän ja enemmän minulla on aikaa itselleni. Jo nyt! Miltähän tämä tuntuu sitten kymmenen vuoden päästä? Mitä enemmän annan pienelle lapselle tilaa itsenäistyä, sitä enemmän elämää täyttävät taas työ ja ystävät. Viisi vuotta on lapselle jo pieni käännekohta. Huomenna hän on lähempänä 10-vuotissynttäreitä kuin syntymäpäiväänsä! Pikkulapsiaika on ohi, kotona onkin yhtäkkiä jo todella fiksu iso poika. En kaipaa puklurättejä, en tahmaisia käsiä en rattaita enkä pinnasänkyä. Tämä on kiva ikä. Syli on vielä maailman paras paikka, pimeä vielä tarpeeksi pelottavaa ja aamulla on kiva kömpiä mamman viereen unilampaiden kanssa. Päiväkodissa on tutut ja turvalliset kuviot, rakkaat kasvattajat ja läheiset kaverit. Olemme niin onnellisia, että olemme saaneet tarjota lapsellemme turvallisen paikan kasvaa ja kehittyä. Vaikka itse sanonkin, lapsesta näkee että hän on onnellinen. Kotona on hyvä olla, hänellä on loistavat suhteet vanhempiinsa ja erityisesti mitä ihanin suhde isäänsä. Iskä ei ehkä jaksa leikkiä ja liikkua niin paljon kuin minä, mutta se miten hän lapsensa kanssa on, on aivan ainutlaatuista. Jokapäiväiset halit, pusut ja hyvänyöntoivotukset iso- ja pikkupossuselle, yhteiset kepposet ja äidiltä salaa syödyt välipalat.. Uintireissut, moottorikelkkailut ja kartingit. Kohta alkavat jääkiekkotreenitkin. Voi rakas Micael, synnyit onnellisten tähtien alla ♥

 

 

Sen kummallisen leikkauspäivän jälkeen viisi vuotta sitten olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tulen koskaan rakastamaan. Sinun takiasi teen mitä tahansa. Suojelen sinua kaikelta ja kohtaan sen pahan maailman yhdessä kanssasi. Niin kuin sanoin sinulle puistossa koululaisten isotellessa, sulla kävi tuuri, että sait mut sun äidiksi. Vielä enemmän tuuri kävi kuitenkin mulla ja iskällä, kun me saatiin sut meidän lapseksi. Kiitos sinne johonkin maailman parhaimmasta pojasta. Hyvää syntymäpäivää rakas 5-vuotias Micael ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian