Oli aivan älyttömän kylmä. Heräsin perjantain ja lauantain välisenä yönä, mittari näytti -34 pakkasastetta. En oikeastaan koskaan herännyt kesken unien, enkä varsinkaan vienyt koiraa ulos keskellä yötä. En ennen sitä yötä, enkä sen jälkeen. Mietin siinä lasketteluvaatteitani aamukolmelta pukiessa, että tässä yössä on jotain outoa. Seisoin Lilan kanssa ulkona ja tuijotin vain tähtitaivasta. Oli outo olo.

Siitä on kohta seitsemän vuotta. Silti, muistan seuraavan aamun aamiaiseni. Muistan biisit, joita kuuntelin aamupäivällä salilla. Muistan purevan pakkasen ulkoillessa, puhelut iltapäivällä äidiltä. Puhelut, joihin jätin vastaamatta, koska oli niin kylmä, etten voinut ottaa hanskoja pois kädestä. Olin tankkaamassa autoa, kun äiti soitti uudestaan. Ainiin, unohdin soittaa takaisin. En muista mitään matkasta huoltoasemalta kotiin. Muistan vain äidin sanat. ”Iskää ei enää oo.” Seuraava muistikuvani on, että itkin hysteerisenä kotipihallani ilman kenkiä. Mikään, ei mikään, ikinä, ole tuntunut niin pahalta.

Mä olin aina iskän tyttö. Ihan pienestä lähtien, me oltiin ihan samannäköisiäkin. Sisältä vielä enemmän yhteistä. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän tunnistan meissä samoja piirteitä. Ensimmäisen vuoden ajan itkin ihan joka ikinen päivä. Isäni asui Maarianhaminassa. Vaikka näimme harvoin, puhuimme puhelimessa oikeastaan päivittäin. Päivä, jolloin iskä ei olisi soittanut, oli outo. Silloin soitin yleensä itse. Iskä sanoi aina rakastavansa. Niin minäkin.

On oikeastaan aika hullua ajatella, ettei isäni tiedä mitä tällä hetkellä teen. Eikä hän tiedä, että hänellä olisi nyt kaksivuotias lapsenlapsi. Koska jotenkin vain tiedän, että iskä tietää. En voi olla itkemättä, kun ajattelenkin, kuinka paljon hän olisi Micaelia rakastanut. Tai rakastaa, tuolla jossain.

Elämä ilman isää on yllättävän erilaista kuin ennen. Isäni kuoli täysin yllättäen, keskellä sitä kylmää pakkasyötä. Meni pitkään, kun mietin usein koiralenkeillä, että soitan. Moni juttu oli sellainen, että ajattelin ensimmäisenä kertovani iskälle. Ensimmäinen kesä, isänpäivä ja joulu olivat haikeita. Etenkin se joulu. 20 yhteistä joulua ja yhtäkkiä en voikaan miettiä lahjaa, en syödä isän tekemää kalaa enkä käydä hänen kanssaan hautausmaalla. Sen sijaan menen sinne hautausmaalle viemään hänelle sen kynttilän. Ensimmäisten vuosien aikana kävin todella usein isäni haudalla. Saatoin istua siellä kesäiltoina vaikka kuinka pitkään ja jutella itsekseni. Pahinta siinä surussa oli se, kun tuntui että jäi niin paljon sanomatta. Ei ehtinyt hyvästellä, ei ehtinyt kertoa ihan kaikkea. Mutta mä luulen, että iskä tiesi kaiken. Ainahan se tiesi, mitä vain kerroin omasta elämästäni, ”No mä arvasin.”

Olen oppinut elämään surun kanssa nyt jo ihan hyvin. Kultaiset muistot ovat vahvempia kuin paha olo. Isänpäivänä käyn viemässä sen kynttilän haudalle, sytytän varmasti kotonakin yhden. Minulla ei ole vuosiin ollut isoisiäkään, ketä muistaa isänpäivänä. Siksi isänpäivä on tavallaan joka päivä. Sillä muistan isäni aivan joka ikinen päivä. Minulla on edelleen hänen numeronsa puhelimessani, tavaroita ja vaatteita. Vahvimpia ovat silti ne muistot. Muistan isän tuoksun, ne aina lämpöiset kädet. Äänen ja tietyt sanat, joita hän usein käytti.

Sunnuntaina on seitsemäs isänpäiväni ilman isää ja edelleen on aivan älyttömän kova ikävä. ♥

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Iltapäivälehdissä viime päivinä puhuttanut aihe – lapsen kanssa ravintolaan? Tamperelaisyrittäjä kertoi, että hänellä on lapsivapaita ravintoloita ja ihmiset kiittelevät siitä. BW-ravintoloiden toinen omistaja Matti Wikberg otti kantaa keskusteluun ja kertoi, että heidän fine dining -paikkoinakin pidettyihin ravintoloihinsa kaikenikäiset lapset ovat aina tervetulleita.

Lapseni oli ensimmäistä kertaa ravintolassa syömässä alle viikon ikäisenä. Olen itsekin pikkulapsena syönyt ehkä jopa enemmän ravintoloissa kuin kotona. Käymme edelleen useamman kerran viikossa ulkona syömässä. Yleensä kaikki saamamme huomio ja palaute on ollut positiivista. Joskus joku on nyrpeänä katsellut syömään opettelevaa lasta. Katsoin kyllä nyrpeänä takaisin ja toivoin, että hän olisi joskus itse samassa tilanteessa.

Vilkas pieni poikani ei aina käyttäydy ihan niin kuin pitäisi. Hän saattaa karata pöydästä, heittää ruokaa tai aterimia lattialle tai kiukutella jos ruoka ei maistukaan. Joskus kiljumistaitoja on harjoiteltu, joskus pesty käsiä vesikannussa.  Näistä on sitten opittu, tai ainakin opetettu. Pyydän aina anteeksi sotkua tai liikaa uteliaisuutta, tietenkin. Jos lapseni olisi aivan mahdoton, lähtisin hänen kanssaan pois. Hänen ollessaan pienempi, lähdinkin pariin kertaan ravintolasta työntelemään poikaa rattaissa, että muut saivat syödä rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ulkomailla asia on ollut ihan eri. Tämä on aika mielenkiintoista. Lapsiin suhtaudutaan äärimmäisen ystävällisesti. Kerran eräässä Four Seasons -hotellissa asuessamme en ehtinyt edes pyytää pienelle lapselleni sopivia aterimia tai ruokaa ylipäätään, kun hänelle tuotiin jo smoothieta alkupalaksi. Pahoittelin etukäteen, että pikkuinen on vasta vähän harjoitellut syömistä, mutta on kovin innokas. Ystävällinen tarjoilija totesi, että hänhän vasta opettelee, eihän kukaan opi ilman harjoittelua. Ja mainitsi vielä, että lapset ovat heidän tärkeimpiä asiakkaitaan. Muistan sen aina.

Ymmärrän, että esimerkiksi liikelounaita halutaan järjestää rauhallisessa miljöössä, jossa kiljuvat ja juoksentelevat lapset eivät ole tiellä. Kahdenkeskiselle pariskuntaillalliselle ei ehkä haluta viereiseen pöytään syömään opettelevaa pikkulasta. Mutta miten ne lapset sitten oppivat käyttäytymään siellä ravintolassa, jos heitä ei sinne päästetä? Toki se vaatii vanhemmilta hyvää esimerkkiä ja kuria.

Lapsen voi siis viedä kaikkialle, jos lapsi osaa käyttäytyä. En minäkään pahimpina uhmakiukkukuukausina olisi lähtenyt lapseni kanssa Gaijiniin. Toisaalta, käyn Gaijinissa ennemmin illallistamassa pitkän kaavan mukaan, jolloin lasta ei muutenkaan oteta seuraksi – on nimittäin kohtuutonta vaatia kaksivuotiasta pysymään paikoillaan edes toista tuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Silloin, kun lapset käyttäytyvät jatkuvasti huonosti, eivätkä lukuisista kehotuksista huolimatta rauhoitu, on ok ettei lapsi voi olla ravintolassa. Mutta se, että ravintola kieltää lapsiasiakkaat kokonaan, ei ole. Käytän omaa järkeäni siinä, etten mene esimerkiksi Savoyn lounaalle väsyneen ja kiukkuisen lapseni kanssa. Menen ennemmin paikkaan, jossa lapsi voi vaikka leikkiä äidin syödessä, ehkä löytää jopa leikkiseuraa muista lapsiasiakkaista.

Loppujen lopuksi, ei ole myöskään kivaa, että vanhemmat vievät pienen lapsen iltayhdeksältä parin tunnin illalliselle tylsistymään. Lapsen kuuluu silloin nukkua. Mutta ei ole myöskään kivaa, että vanhemmat joutuvat lähtemään kaupan kautta kotiin, kun ravintola käännyttää ovelta, koska lapsi. Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota hyvään käyttäytymiseen, oli sitten minkä ikäinen tahansa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian