Kuvat kertovat tarpeeksi. Terveisiä taianomaisten satumetsien keskeltä, jossa hiljaisuuden rikkoo vain suksien suhina ja takassa rätisevät puut. Kuin olisi palannut lapsuuden jouluihin. Herkuista notkuvat pöydät, koko perhe kasassa ja Lapin luonto. Täällä saa nollattua ja käytyä läpi koko vuoden, vähitellen siirtää ajatukset tulevaan ja kokonaan uuteen vuosikymmeneen. Kun lähtökohdat ovat tällaiset, siitä tulee paras mahdollinen. On ollut ihana joulu.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Viaplayn ja Indieplacen kanssa

     

 

Luin jonkin aikaa sitten erästä parin vuoden takaista blogipostaustani. Ihan nauroin omille jutuilleni, olin kirjoittanut etten koskaan katso televisiota. Niin sitä vaan unohtaa, nimittäin kun muistelen aikaa taaksepäin, ei tarvitse mennä kuin reilun vuoden päähän ja ollaan ajassa, jolloin en tosiaan koskaan katsonut telkkaria enkä istunut edes sohvalla. Tein kokoajan jotain, yleensä kotitöitä ja pää kolmantena jalkana olin aina menossa. Mietin, millaiset ihmiset edes ehtivät seurata sarjoja. Laiskat? Leffan tai sarjojen tuijottelu oli ehkä turhinta, mitä silloin tiesin. Se kynttilä paloi kuitenkin loppuun aika äkkiä, kun sitä poltti molemmista päistä. Syksyllä 2018 vointi olikin tosi kehno ja siitä alkoi paraneminen vakavasta ylirasitustilasta. Palasin vähitellen leffojen ja sarjojen ääreen eikä huono omatunto enää kolkutellut kun katsoin vielä yhden jakson.. 

 

 

En osaa vieläkään rentoutua epäsiistissä kodissa, enkä varmasti koskaan sitä opikaan. Kun löysin Viaplayn kautta tv-sarjat uudelleen tuon vuodentakaisin pakkolevon jälkeen, aloin siitä toivuttuani olla paitsi itselleni lempeä, myös rentoutumaan niitä kotihommia tehdessä. Entinen inhokkikotityöni puhtaan pyykin viikkaus sujuu nykyään paljon mielekkäämmin kun taustalla pyörii joku tv-sarja. Meillä on ruokailutila, keittiö, olohuone ja eteinen samaa tilaa, joten telkkarin näkee kätevästi kaikkialta. Leffat ovat sellaisia, että ne pitäisi jotenkin aina katsoa yhdeltä istumalta liikkumatta sohvalta mihinkään, mutta sarjat menevät kivasti taustalla.

 

Välillä mietin, että kuin tyhmä mä olin kun viikkasin aina hampaat irvessä niitä pyykkejä kylpyhuoneessa tai makkarissa? Ihmekös olikin tylsää. Joulusiivous sujuukin huomaamatta kun laitat Greyn Anatomian just ilmestyneen 15. kauden pyörimään..

 

 

En laske telkkarin ääressä vietettyä aikaa edes ruutuajaksi. Se on omaa hyvinvointiaikaa, aivojen totaalista nollausta. Olen enemmän kuin mielelläni vaihtanut turhan somen selaamisen hetkiin sohvalla. Tiesitkö muuten, että hyvinvointisi ja liikkuvuutesi kannalta paras asento on maata tai oikein röhnöttää sohvalla, ei missään nimessä istua? Sarjoista ja leffoista oppii paljon enemmän uutta kuin somesta, saattaa jopa sivistyä ja ne vievät mukanaan. #vieläyksi pitää niin paikkansa. Ja jos vielä yksi.. Täydellinen syy vain olla ja rentoutua. En malttanut lopettaa sarjojen tuijottamista edes hammaslääkärissä, jossa sain tuijottaa niitä valkaisun ajan. Harvoin sinne haluaisi jäädä, mutta olisi sitä voinut katsoa vielä sen yhden.

 

Nyt joulun alla olen touhunnut niin paljon jouluvalmistelujen parissa, tehnyt töitä ja yksin Miksun kanssa ollessani juossut harrastuksista toisiin. Välillä huomaan käyväni aivan ylikierroksilla, jolloin rauhallisen joogan lisäksi hyvä keino rauhoittua on pysähtyä hetkeksi ja jäädä telkkarin ääreen. Tähän maailman väsyttävimpään vuodenaikaan se kuulostaa myös houkuttelevimmalta vaihtoehdolta.

 

 

Kun olin vuosia pois tv-sarjojen ja leffojen maailmasta, hämmästyin miten laaja tarjonta Viaplaylla on. Siis sieltä löytyy katseltavaa ihan jokaiselle. Lasten sarjoissa se on aina ollut suoratoistopalveluiden ykkönen, mutta en ollut ajatellutkaan miten paljon siellä on katseltavaa aikuisille. Kokosin tähän muutamia poimintoja, näitä on tuijotettu niin lennoilla kuin kotisohvallakin. Nyt kun lentäminenkin on taas niin iisiä Miksun ollessa jo niin iso, pitkällä lennolla ehtii katsoa sarjoja melkein kokonaisen kauden. Minusta on ollut myös ihana katsoa vanhoja suosikkeja, niitä joiden uutta jaksoa odotti silloin telkkarista kuin joulua. Kuka muistaa vielä Buffy – The Vampire Slayer, Dawson’s Creek, X-Files, 24, Seinfeld, King of the Hill? Vanhoja sarjasuosikkeja on niin paljon, ettei niitä ehdi kaikkia edes katsoa. Elämä on tehty kyllä aika helpoksi, ei mainostaukoja eikä sitä viikon malttamatonta odotusta.

 

 

Mun sarjasuosikit 

 

Greyn Anatomia

Rakasta mua

Prison Break (tää oli mun ystäväpiirin suurin puheenaihe silloin kun se tuli telkkarista)

The Good Doctor

SEAL Team

Desperate Housewives

Black Widows 

House (arvatkaa kuinka usein sairaalassa töissä ollessani mietin tätä sarjaa.. En suinkaan Greyn Anatomiaa vaan nimenomaan Housea)

How I met your mother

 

 

Viaplayn marraskuun uutuussarjoja ja leffoja, oletko jo aloittanut?

 

SEAL Team (2. kausi! Mulla on vielä aloittamatta, mutta ykkösestä tykkäsin)

Kuulustelu (tämän aloitin just itse, SUPER koukuttava, katsottiin tätä yhdessä eilen 6 jaksoa, apua!)

Chance

Criminal Minds (uusia jaksoja!)

Riivattu

Greyn Anatomia (15. kausi on täällä)

The Grinch 

Dumbo

 

 

ARVONTA Mikä Viaplayn sarja on sellainen, mitä sun on pakko katsoa #vieläyksi jakso? Kaikkien tätä postausta kommentoineiden kesken arvotaan 2 kk Viaplay katseluaikaa. Osallistumisaikaa on 5.12.2019 asti. Arvonnan tarkemman säännöt löydät täältä. PS. Me jäätiin niin koukkuun tohon Kuulusteluun, että oli pakko vielä katsoa koko 1. kausi loppuun ennen töihin menoa, haha. Suuri suositus!

 

Yhteistyössä: Viaplay &


 

No, kriisi kuulostaa ehkä vähän turhan dramaattiselta mutta se nyt sopi otsikkoon. Ystävät ovat saaneet viimeaikoina vauvoja, lisääkin on vielä tulossa. Kuulen päivittäin kaikkialta juttuja puhkeavista hampaista, katkonaisista öistä, vatsalihasten erkaumista ja kotihoidontuen kuntalisistä. Ja välillä sitten unohdan, että mähän olen itsekin äiti. Välillä kun näen rattaita tai vaippapaketteja, en edes muista milloin meillä oli niitä viimeksi. Micael täytti elokuun lopulla viisi vuotta ja yhtäkkiä pikkulapsiaika on unohtunut ihan täysin. Jos parisuhteessa puhutaan seitsemän vuoden kriisistä (vai voisko se olla seitsemän vuotta yhtä kriisiä..) lasten kasvatuksessa on ehkä sellainen viisivuotiskriisi aika totuudenmukainen. Pienestä pojasta on silloin kasvanut jo aika iso poika.

 

 

Viisivuotias on vielä tosi pieni. Rakastaa unilelujaan ja tykkää, kun äiti laittaa kengät jalkaan. Mutta yhtäkkiä se jo käy kavereiden luona kylässä, juttelee ihan järkeviä, luistelee nopeammin kuin äiti ja on muutenkin kaikin puolin todella paljon itsenäisempi kuin vaikka vuosi sitten. Vähitellen aletaan puhua koulusta ja mua itkettää välillä jo nyt, kun maailman ihanin päiväkoti vaihtuu puolentoistavuoden päästä koulumaailmaan. Samalla saan vähän väliä kriiseillä äitinä. Lapsi on jotenkin kokoajan enemmän ja enemmän oma persoonansa eikä häntä voi enää ajatella vain huollettavana ja hengissä pidettävänä olentona. Jatkuvasti joutuu miettimään sanomisia ja niitä vaikutteita, joita lapselle antaa. Hän on niin paljon viisaampi kuin osaan kuvitellakaan, mutta yhtäkkiä vastaa kysymykseen, tiedätkö sä mitä äiti tekee työkseen, että no en tiedä, no töitä? Että mitäs se sitten mun muistakaan jutuista ymmärtäisi.

 

Välillä mietin surullisena, että kohta se ei enää tarvitse mua samalla tavalla kuin vuoden vanhana pikkutaaperona. Ja hetken päästä iloitsen, että kohta on taas niin paljon enemmän aikaa itselle. Jo nyt kaukana ovat aamut, jolloin ei ehtinyt edes hiuksia laittaa ja rappukäytävässä tuoksuva naapurin hajuvesi sai surkuttelemaan kiirettä ja omaa nuhjuista olemusta – en vain ehtinyt mitään muuta kuin juosta lapsen perässä, syöttää sen, tapella pukemisesta ja kirjaimellisesti raahata sen päiväkotiin. Nyt juon aamukahvini ihan rauhassa, usein joogaankin. Meikkaan, herätän pikkuisen joka syö itsekseen aamiaisen ja saattaa kiltisti pukeakin jos oikein hyvin on onnistuttu uhkailemaan tontuilla tai luistelun perumisella (kauheeta, tiedän, mutta pelastaa monta kiireaamua). Vaikka lapsen kehitys on suurinta vauva- ja pikkulapsiaikana, tämä tuntuu ainakin minusta suurimmalta muutokselta. Ei suinkaan kävelemään oppimiset tai ensimmäiset ymmärrettävät lauseet. Vaan nimenomaan se itsenäistyminen. Miksu on jo paljon sitä, mitä hän tulee olemaan aikuisenakin. Toivottavasti vielä silloinkin äidin pieni rakas.

 

Kuulostaako tällainen viisivuotiskriisi tutulta muista vanhemmista? Tai mitkä ovat teidän tähänastisen vanhemmuuden taipaleen isoimpia muutoksia?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian