Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Sellaisia suuria muutoksia sitten. Ääk, tuntuu suorastaan hullulta. Kuten itseasiassa juttelinkin viime viikolla storyn puolella, en ole asunut missään kodissa niin pitkään kuin tässä jos isäni luona ”asumista” ei lasketa. Äiti, korjaa jos olen väärässä. En olisi tosin ajatellut että tällä viikolla kotimme löytyy julkisesta myynnistä Oikotieltä. Reilut kuusi vuotta Eiranrannassa asumista takana ja nyt kun kirjoitan tätä postausta tässä keittiön pöydän ääressä, tuntuu ihan uskomattomalta että siitä, kun ensimmäisen kerran olen juuri tässä istunut (ja itseasiassa syönyt nakkeja ja ranskalaisia eräillä kesäisillä jatkoilla) on kohta seitsemän vuotta. Monen kummallisen sattuman kautta tästä tuli minun kotini. Voi miten paljon voikaan mahtua näiden seinien sisälle.

 

 

Ajattelin aluksi, ettei varmaan asuta tässä kauaa. Tämä koti tuntui meille pitkään vähän sellaiselta ”väliaikaiselta”. Parin remontin jälkeen aloin kuitenkin kotiutua ja voi että, miten paljon tykkään tästä asunnosta nyt. Parhaimmillaan se on keväällä ja alkukesästä, kun omalla terassilla saa juoda aamukahvit, ottaa aurinkoa takapihalla lapsen pelatessa pihalätkää siinä sivussa. Pihan ulkoporealtaassa on opittu uimaan ja vietetty monet unohtumattomat tyttöjenillat. Aamuauringossa on tehty monet joogat terassipatiolla ja iltaisin on grillattu lukemattomia kertoja yhdessä ystävien kanssa. Miksu on syntynyt tänne ja lähellä on aivan ihanat naapurit sekä joukko rakkaita ystäviä. Tämä asunto on tuonut paljon rakkaita ihmisiä elämääni.

 

 

Yksi ihanimmista asioista tässä kodissa on keittiö, josta tuli juuri sellainen, kuin halusinkin. Remontoimme sen reilut puolitoista vuotta sitten ihan omannäköiseksi, sellaiseksi, että haluaisin seuraavaankin kotiin samanlaisen. Asunto on ollut kaikin puolin äärimmäisen toimiva. Varsinkin lapsen kanssa arvostaa uudehkon talon ylellisyyttä, kuten suoraa kulkua hissillä parkkihalliin omalle autolle (kävelen kotiovelta autolle noin 30 sekuntia), runsasta säilytystilaa varastoissa, helppoa kulkemista esimerkiksi automaattisesti avautuvien ovien läpi (korona-aikana ihan best) sekä tietysti sitä omaa pihaa. Siksi toivoisin itse, että tähän muuttaisi pieni perhe – tai vaikka sitten tuleva perhe <3 En olisi itse voinut kuvitellakaan helpompaa asuntoa silloin, kun lapseni syntyi.

 

 

 

 

 

Koko sen ajan, kun olen asunut täällä, omenapuusta on saanut joka syksy poimia omenoita. Se ei tehnyt minkäänlaista satoa koskaan ennen sitä. Uskon, että minun on ollut tarkoitus asua juuri täällä. Nyt meidän koti on kuitenkin myynnissä. Jos tiedät jonkun, joka osaa arvostaa meren läheisyyttä, äärimmäisen helppoa asumista sekä omaa ihanaa pihaa ja kävelymatkaa keskustaan, vinkkaathan hänelle. Tämä poikkeuksellinen tilanne ei ole ehkä se optimaalisin aika myydä, tai en tiedä, mutta ei meillä ole täältä mikään kiire pois. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että on vihdoin aika tehdä niitä suuria muutoksia. Siksi meidän koti löytyy nyt Oikotieltä ja Etuovesta.

 

 

Koti, jossa koko elämäni on muuttunut. Koti, jossa kolmen ihmisen elämä on muuttunut. Koti, jossa on hyvä karma. Mielenkiinnolla odotan, kenen elämän se seuraavaksi muuttaa ♥ Viimeistään täällä tulee onnelliseksi.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen selannut asuntoja koko alkuvuoden varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Pääsen toivottavasti pian toteuttamaan unelmani omasta sijoitusasunnosta, mutta samalla ollaan etsitty meille uutta kotia. Olemme käyneet jo pidemmän aikaa asuntonäytöissä ja katselleet vaihtoehtoja, mutta nyt on iskenyt jotenkin todellinen muuttokuume. Mikään pakko, eikä kiirekään, meillä ei ole muuttaa, mutta innostus on kasvanut nyt tämän vuoden puolella niin paljon, että olisin valmis laittamaan nykyisen kodin vaikka heti vaihtoon. Ongelma on vain lähinnä se, ettei sopivia vaihtoehtoja tunnu löytyvän. Meillä on nyt niin kiva koti, ja pihan kannalta se on melko uniikki. Omaa pihaa tällä sijainnilla ei mielellään lähtisi vaihtamaan, mutta lisätila ja vanhan talon charmi kuitenkin houkuttelevat. Muuttokuume mikä muuttokuume.

 

 

Ehtoja uudelle kodille on kuitenkin paljon, joten se rajaa vaihtoehtoja melkoisesti. No, ainakin kärsivällisyyttä oppii harjoittamaan. Tuleva koti tulee varmaankin olemaan remppakohde, sillä se on niin iso hankinta, että sen on myös oltava omaan makuun täydellisesti sopiva. Sitä ei vaan haluaisi muuttaa ihankivaan, vaan mieluummin sitten täydelliseen kotiin. Kävimme katsomassa erästä ihanaa jugendtaloa ja välittäjä kehui, kuinka tässä on sitten hyvä keittiö. Olin juuri sanomassa hänelle, että keittiö menisi ainakin ensimmäisenä vaihtoon. Nyt kun on asunut vastaremontoidun, unelmien keittiön kanssa (joka on muuten hieman näistä keittiökuvista muuttunut), ei halua vaihtaa ainakaan yhtään huonompaan. Siksi luultavasti keittiöremontti olisi ainakin edessä, parasta olisi kun löytäisi sen vanhan huonokuntoisen asunnon, jonka voisi laittaa sitten kerralla uusiksi jokaista huonetta myöten. Remontoidusta kun ei viitsisi maksaa remontoidun hintaa, jos sen kuitenkin haluaa laittaa omannäköisekseen. First world problems. 

 

 

Tosiaan mikään pakko ei ole (onneksi) muuttaa, eikä mikään kiirekään. Silti löydän itseni vähän väliä Pinterestistä selaamasta sisustusideoita ja mielessäni sovellan niitä Oikotien pohjapiirustuksiin.  Ehkä se on tämä alkuvuosi ja uusi vuosikymmen, kun konkreettisesti alkaa kaivata jotain uutta? On ihana haaveilla, välillä tosin ärsyttää kun sopivia kotivaihtoehtoja ei löydy ja tuntuu, että asutaan tässä nykyisessä varmaan vielä kymmenen vuotta. Uskon kuitenkin, että vielä se unelmieni koti tulee vastaan silloin, kun aika on oikea. Kauas ei kuitenkaan olla lähdössä, sillä haluan että Micaelilla säilyvät kaverit ja päiväkoti/koulu, kun hän ensi vuonna (!) sen aloittaa. Fun fact: En ole asunut muuten missään asunnossa niin kauaa, kuin nykyisessä kodissani. Unelmointi ja haaveilu on ihanaa, ja unelmathan toteutuvat helpommin kun ne kirjoittaa tai sanoo ääneen. Yksi uusi ihana koti, kiitos! Kärsittekö te ajoittaisesta muuttokuumeesta? Mikä on pisin aika, minkä olet asunut samassa osoitteessa?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian