Viimeiset kaksi ja puoli kuukautta, vai kohta peräti kolme (?) on tehnyt mieli kirjoittaa, ettei suju. Ärsytyksen, pettymyksen, turhautumisen ja epätoivon tunteet ovat olleet pinnassa. Tällä viikolla Instagramissa käytiin hauskoja keskusteluja siitä, kuinka hirveää remontointi on muun muassa parisuhteelle tai ihan sille sujuvalle arjelle nyt yleensäkin. Olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, etten voisi koskaan rakentaa taloa. Toki en ole itse tehnyt remontin eteen elettäkään, mutta toisaalta silloin voisin syyttää vain itseäni hitaasta etenemisestä. Mun remonttitaidoilla tosin nyt ei rakenneta edes linnunpönttöä.

 

Budjettia meillä ei ollut, mutta jos olisi ollut, olisi se ylittynyt varmaan jo ensimmäisellä viikolla. Remonttihan laajeni paljon alkuperäisestä suunnitelmasta. ”Tehdään vain keittiö ja vaihdetaan eteisen lattia..” Meni ehkä viikko ja talo alkoi täyttyä rakennustelineistä. Ensin purkutyöt. Kipsi- ja sähkötöihin on mennyt se 2,5 kuukautta eivätkä ne vieläkään ole valmiit. Kylpyhuoneet menivät vaihtoon, muutettiin huonejakoa, moottoroidut verhot vaativat koteloinnit.. Alakerran lattian vaihto parketista laattaan. Lähes joka ikisen pistorasia ja katkaisijan paikka on vaihdettu (en tajunnut miten iso työ siinä voi olla, sillä kaikki seinät ovat kiveä..) , portaat vaihdetaan vielä, lasitiiliseinä puretaan ja siihen laitetaan tilalle oikea ikkuna. Alakertaan rakennetaan kai ensi viikolla se viinihuone, pieni osa ulkoseinästä vaihdettiin, samoin ulko-ovet.. Vähän kokolattiamattoa makuuhuoneisiin, parvekkeelle uusi laudoitus, katon alapuolen laudoituksen uudelleenmaalaus.. Terassin maalaus, joka sekin menee ensi keväänä vaihtoon. Niin ja kaikkien kattojen ja seinien maalaus. Ja kaiken tämän jälkeen sitten viimeisenä se keittiö, niin ja kaappien ja komeroiden rakentaminen.

 

”Siis se on nyt tosi hyvällä mallilla..” Kuulin viimeksi eilen enkä uskonut enää sanaakaan.

 

Mutta perjantaina meidän yläkerta siivottiin. Se siis näyttää jo lähes valmiilta. Ei enää valtavia suojauksia, pölyä ja rakennustelineitä. Enää seinien maalauksen loppusilaus ja ne pistorasiat ja katkaisijat paikoilleen. Sitten sinne voikin asentaa kokolattiamatot ja kylpyhuonekalusteet. Uskomatonta. Parin viikon päästä muuttokuorma saapuu ja kun tavarat ovat joten kuten paikoillaan, muutamme itse sisään vaikkei olisikaan vielä ihan 100% valmista. Tai siis ei todellakaan ole valmista mutta että asuttavaa. Kolme kertaa edellisen kodin kokoiseen taloon muuttaminen on siitäkin hirveä homma, että uusia kalusteita on täytynyt hankkia ihan valtavasti. Edellisen kodin vaatekaapit ja valaisimet olivat kaikki kiinteitä ratkaisuja, uudessa taas ei ole mitään. Matoista ja kattolampuista lähtien ostoslista on ollut.. Loputon? En tosiaankaan tarvitsisi niin paljon tilaa ja viihtyisin vaikka viidessäkymmenessä neliössä (niin kauan kun Miksulla on oma huone) mutta kai se pitää tämäkin vaihe nähdä.

 

Luulen myös, että mies myös tykkää siitä ettei näe ja kuule mua ihan koko ajan kotona, toisin kuin ennen.

 

 

Jotenkin jaksan silti tarttua edelleen siihen ajatukseen, että joku päivä sanon sen ääneen. Että kyllä kannatti. Remontointihan ei lopu tähän vaan seuraavana on vuorossa kaupunkikaksio, eikä tämä muutenkaan varmasti ole viimeinen remontti mitä omaan kotiin tehdään. Seuraava voi sitten olla sellainen kohde, jota saa puolestani remontoida vaikka yli vuoden. Niin kauan kuin itse saan asua tavaroideni kanssa kotona, sillä tämä väliaikaiselämä – never again. Tästä tulikin mieleen, ajatteletteko te koskaan hankkivanne sellaista loppuelämän kotia? Vaikka itse kiinnyn aina kotiin hyvin vahvasti, en osaa ajatella että joku olisi sitten sellainen loppuelämän koti. Tai että tekisin ajatuksella kodista tosi ihanan ja kauniin kerralla siksi, että tässä asutaan sitten aina. Tai siis tiedättekö, kaikkihan vanhenee ja vaatii taas uutta remonttia. Toki tähän vaikuttaa varmasti myös elämäntilanne. Nyt meille on optimaalisin aika asua jonkin aikaa talossa ihanan rauhallisella alueella. Miksu saa kasvaa isänsä lapsuudenmaisemissa ja koirille on upeat ulkoilumahdollisuudet. Luonto ja meri ovat aivan vieressä, samoin lyhyemmät treenimatkat säästävät tunnin enemmän aikaa päivässä. Kuitenkin Miksun kasvaessa vähän isommaksi haluan takaisin keskustan lähettyville ja palveluiden ääreen. Ihan pikkulapsiaikana oli kyllä luksusta, kun asui ravintoloiden, kahviloiden ja kauppojen vieressä. Nyt taas piha, ulkoilu- ja liikuntamahdollisuudet sekä tila ovat isoja plussia. Ja mitä vanhemmaksi tulee, tilaakaan ei tarvitse niin paljon kuin nyt kun treenikamoja, leluja sun muuta tavaraa on niin paljon etten tiedä mihin niitä laittaisin. Titityy, pää on ihan sekaisin koko rempasta että taidan kirjoitella tässä vaiheessa viikkoa muutenkin ihan mitä sattuu.

 

Mun somekanavat tulevat varmasti täyttymään pian sisustuskuvilla ja -jutuilla, joten toivottavasti ne kiinnostavat tai inspiroivat. En uskalla edes ajatella, että kahden kuukauden(!) päästä voi alkaa kaivaa jo joulukoristeita esiin. Siis voi luoja, taidan seota. Tunnustan jo elokuun loppupuolella vähän kurkkineeni Pinterestistä vähän jouluinspiraatiota.. Send help! Näitä kuvia katsoessa en voi kuin miettiä että nää seinät olivat tosiaan ihan täysin tasaiset (tai oikeastaan kuulemma vähän vinot) ja katoissa roikkui vain alaslasketut ”spottilaatikot” eikä esimerkiksi verhoille ollut lainkaan tuota kotelointia. Nyt nuo spottivalaisimet ja tasaisen vinot seinät ovat muisto vain ja ihanat kipsilistat täyttävät talon.. En malta odottaa niiden kaikkein makeimpien yksityiskohtien esittelemistä, uskoisitteko muuten että kaikki nuo listat ja koristeet on tehty käsin? Kitattu ja hiottu ja maalattu kiinnityksen jälkeen sataan kertaan. Niistä tulee paljon lisää juttuja sitten, kun on vihdoin kokonaan valmista. Nyt toimistolta viimeiseksi yöksi väliaikaiseen kotiin. Tunnelmallista sunnuntain iltaa! <3

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Kokolattiamatto lattiamateriaalina herätti hieman ihmetystä ja jakoi mielipiteitä kun kerroin siitä storyn puolella jonkin aikaa sitten. Vielä 5-10 vuotta sitten olisin itsekin naureskellut kokolattiamatolle, niin menneen talvien lumia ja ruotsinlaivameininkiä se silloin oli. Innostuin kokolattiamatoista kuitenkin myöhemmin vieraillessamme entisten naapureiden luona ja kun ystäväperhe asensi uuteen taloonsa kokolattiamaton koko yläkertaan sekä portaisiin, olin varma että meillekin tulee sitä vielä joskus. Nyt remontin yhteydessä päätimme laittaa makuuhuoneisiin matot ja eilen käytiin valitsemassa mattomalli sekä -väri ja tilattiin toimitus. Ensi viikolla makuuhuoneista löytyy sitten pehmoiset vaaleat matot. Miksun huoneesta myös, SOS.

 Meille tulee toistaiseksi matot tosiaan vain makuuhuoneisiin, mutta ne voidaan asentaa parketin päälle ilman liimaa, joten voimme myös myöhemmin laittaa vaikkapa koko yläkerran samalla matolla jos oikein innostutaan pehmeistä lattioista. Normaalisti asennus tehdään ennen lattialistoja, mutta koska meillä on kipsilistat jotka ruiskumaalataan, ne asennettiin ja maalattiin ensin ja matto leikataan sitten vain reunoilta siistiksi. Se kiinnitetään alla olevaan parkettiin mattoteipillä, jolloin se pysyy paikoillaan eikä alla oleva parketti vahingoitu jos sen joskus haluaisi ottaa sieltä esille. Me tuskin emme sitä ota, mutta jos myymme talon joskus, ei ostaja välttämättä pidä kokolattiamatosta. Alla oleva lattia on tosiaan kalanruodon muotoon asennettu tammiparketti. Kaunis ja hintavampikin kuin kokolattiamatto, joten sekin oli yksi syy jättää se sinne alle. Jos matto olisi pitänyt asentaa liimaamalla, emme olisi sitä laittaneet.

 

Materiaali- tai värivalintaa emme tälläkään kerralla sen suuremmin miettineet. Päätös tehtiin mallihyllyllä ensisilmäyksellä. En tiedä onko se virhe, maalisävyt kun on valittu ehkä minuutissa kaupan mallilastuista, keittiö valittu ja tilattu puolessa tunnissa, samoin kylpyhuonekalusteet ja kipsilistojen tekijöillekin on annettu vain vapaat kädet. Huonekalutkin on tilattu näkemättä niitä. Uskon enemmän intuitioon kuin loputtomaan jahkailuun. Samalla intuitiolla muuten aikanaan valitsin eteisen harmaata maalisävyä ja siitä tuli vaaleansininen.. No, tulee mitä tulee. Sika säkissä tai sitten ihan hyvä. Luulen, että jos elämää haittaa ihan hirveästi vähän väärään sävyyn taittava harmaanbeige, on siinä oltava jotain muutakin pielessä kuin yksi maalivalinta.

 

En tiedä kokolattiamatoista juuri mitään, paitsi sen että ne tuntuvat taivaallisen ihanilta jalan alla, luovat täydellistä hotellitunnelmaa ja tuovat pehmeyttä ja lämpöä kylmiin aamuihin. Ja ystäväperheen kokemusten mukaan juuri tämä valitsemamme Orient Occident kokolattiamatto on helppo pitää puhtaana jopa pienten lasten kanssa. Ja heillä on sitä kuitenkin kaikissa makuuhuoneissa, isossa aulassa, vaatehuoneessa ja portaissa. Heillä on sama malli ja sävy matossa kuin meillä eli Bentley ja siitä sävy kitti 108. Se on vaalea, mutta ei kuitenkaan valkoinen, joka olisi meille aivan mahdoton valinta. Kuvia on tietysti tulossa myöhemmin. Tässä Harper’s Bazaarilta lainatussa kuvassa näkyvä matto on hieman tummempi, mutta halusin ottaa sen tähän sillä fiilis on niin sama. Koristeelliset kipsilistat, greigen sävyä, paljon valoa ja pehmeä matto. Hassua kun on yli kuusi vuotta nukkunut ikkunattomassa makuuhuoneessa ja nyt yhtäkkiä onkin isot ikkunat ja valoa! Pimennysverhoille taitaa ainakin kesäaamuina olla käyttöä. Kuulisin mielelläni kokemuksia kokolattiamatoista jos teillä niitä on kotona?

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Sori, nyt seuraa hirveä avautumiskirjoitus. Jos joku asia on vahvistunut mielessäni tänä vuonna niin se, että remonttivihani on jotain niin suurta, etteivät mitkään maailman kirosanat riitä sitä kuvaamaan. Niin suurta, että olen sataan kertaan miettinyt, miksei se jo olemassa oleva nyt riittänyt, oliko ihan pakko tehdä vielä sitä sun tätä ja miten niin en muka voisi elää lasitiiliseinän kanssa.. Viime viikolla taisin ihan oikeasti itkeä joka ikinen päivä kun remontti ja sen viivästyminen ahdistivat niin suunnattomasti. Ja kyllä, tiedän olevani etuoikeutettu ja koko maailman mittakaavassa huoleni on niin kovin pieni ja typerä. Silti, lähes kolme kuukautta ilman kotia on aika pitkä aika vaikka tällaisesta tilanteesta ei kai saisikaan valittaa. Kai sitä rakentaisi taloa vaikka vuosikymmenen jos samaan aikaan olisi koti, jossa asua. Olen aivan järjettömän kateellinen ihmisille, joilla on tällä hetkellä oma koti – täynnä omia tavaroita.

 

Tilannetta helpottaisi ehkä se, jos asuisi esimerkiksi yksin, eikä perheen kanssa johon kuuluu kaksi koiraa ja eskarilainen. Evakkoelämä on ihan sanonko mistä. Meillä on suurin osa tavaroista muuttofirman varastossa, jonka sijaintia en edes tiedä. Osa on veneellä, jossa on öisin kylmää ja kosteaa ja sähköt ja netit sun muut toimii välillä ihan miten sattuu. Osa taas pienessä väliaikaisessa asunnossamme, joka on kyllä kiva, mutta ei kuitenkaan koti. Se täyttyy lätkävarusteista, purkamattomista kasseista ja tavaroista, jotka eivät tunnu omalta. Kaikki on niin levällään ja poikkeuksellinen arki niin stressaavaa kaikkine kiemuroineen, että vähemmästäkin kiukuttaa. Turhautumisella ei tunnu toisinaan olevan rajoja.

 

 

Arkeni oli jo aiemmin aikamoista hullunmyllyä. Töitä riittäisi loputtomiin, treenata haluaisin viidesti viikossa, lisäksi lapsen kahdet harrastukset + varusteet ja kuskaamiset tuntuvat vievän viimeisetkin järjen rippeet. Samalla pitäisi nähdä ystäviä ja olla paitsi ihana avopuoliso, myös läsnäoleva äiti ja koiraäiti. Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut handlaamaan tämän yhtälön. Toimivat rutiinit, toimiva koti ja ennakointi ovat pelastaneet monelta romahdukselta. Kunnes, 2020. Ensin arjen idyllini rikkoi korona, sitten remontti. Kun kaaosta on tottunut pakenemaan omiin hyvän olon rutiineihin kotona, on aika iso shokki tajuta, ettei mitään tällaista turvapaikkaa ole tällä hetkellä olemassakaan. Hangossa koin olevani kotona, mutta sieltä paluun jälkeen olo on ollut ihan irrallinen ja ahdistunut. Välillä menetän toivoni ihan lopullisesti ja kuvittelen, ettei me asuta varmaan joulunakaan uudessa talossa.

 

Ja joskus taas, kun menen käymään rakennustelineiden täyttämälle työmaalle ja huomaan valtavan edistymisen, tekeekin mieli kiljua onnesta. Täähän on ihan kohta valmis. Halusin kirjoittaa tällaisen tylsän avautumispostauksen remonttiahdistuksestani ihan jo senkin takia, että voisin palata tähän sitten, kun saan vihdoin purkaa omia tavaroitani muuttolaatikoista. Tai ehkä vuoden kuluttua, kun kaikki uutuudenviehätys on uudesta kodista jo kadonnut. Yritän ajatella, että pian koittaa se päivä kun ajattelen, että kyllä kannatti. Viimeksi eilen tosin ajattelin että miksei sen lasitiiliseinän kanssa nyt voisi muka elää.

 

 

Aina on kuitenkin etsittävä jotain hyvää. Vaikka vähän väliä itkenkin loputtomalta tuntuvaa turhautumistani ”kodittomuudesta”, olen huomannut monien muiden paikkojen tuntuvan sitäkin kotoisammalta. Toimisto, sali, auto ja vene ovat saaneet aivan uuden merkityksen toisena kotina. Välillä moitin itseäni kuinka valitan ihan turhasta, tiedänhän ahdistukseni olevan niitä ensimmäisen maailman ongelmia. Samalla tämä on itselleni muistutus siitä, että negatiivisia tunteita tulee ja niitä on lupa tuntea. Ihmisellä on päivässä noin 60 000 ajatusta jotka eivät ole vain positiivisia. Huijaamme vain itseämme esittämällä, että kaikki on kokoajan ihanaa ja kivaa. Positiivisinkin tyyppi tuntee ahdistusta, surua, kiukkua ja toivottomuutta, ihan joka päivä. Remontin aikana ehkä vielä vähän enemmän. Tämä on ollut kyllä aikamoinen oppitunti kiitollisuudesta ja kodin merkityksestä.

 

Kantapään kautta opittu kullanarvoinen neuvo: Jos olet itse tekemässä remonttia, ÄLÄ luovuta edellistä kotiasi pois ennen kuin uusi on valmis. Saa jakaa vertaistukea ja omia hasardeja remppakokemuksia ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian