Ajattelin kirjoittaa ihan asiajuttuja tänään. Tai ehkä vähän syvällisempää pohdintaa, yleensä sunnuntai-iltaisin on sellainen fiilis. Luonnokset pursuavat viimeisteltäviä postauksia, mutta mikään ei tänään tuntunut sopivalta. Perinteisen sunnuntaimasennuksen sijaan on kovin kiva olla. Eilistä krapulakoomailua lukuunottamatta on ollut niin mahtava viikonloppu, etteivät ajatukset ole vieläkään oikein kasassa. Ei löydy sanoja. Oikeesti koko viikonloppu on ollut täynnä niin luokatonta huonoa huumorintajua, ettei päässäni liiku mitään muuta kuin julkaisukelvottomia juttuja.

Ajatukset pyörivät muualla, vaikka tekisi mieli kirjoittaa. Aiemmin raapustetut jutut tuntuvat hölmöiltä, eivät sovi tähän. Tuijotan vain tyhjää valkoista ruutua ja mieli harhailee aivan muualle. Blogimuutto pyörii myös mielessä joka kerta kun klikkaan itseni tänne. Olo on odottavainen, mutta myös haikea. Kuten aiemmin viikolla mainitsin. Kohta minun blogini on poissa täältä, mutta jatkuu muualla. Toivottavasti löydätte tienne tänne jatkossakin. Vaikka tämä postaus ei nyt kauheasti itsestäni mitään anna, olen niin innoissani taas bloggaamisesta etten muistakaan milloin olisin viimeksi tätä näin fiilistellyt. Ehkä juuri siksi ne sanat ovatkin hieman hukassa. Uusi alku, mutta en edes tiedä mistä aloittaa. Tuttua? Ehkä sittenkin se sunnuntaimasis.

Kuvituksena taas ei yhtään mihinkään liittyviä asukuvia. Hei, ei sentään bikinikuvia! Tai no liittyväthän ne, viikonloppuun, kun juhlin blogigaalassa tässä asussa. Olen ihan henkeen ja vereen mekkotyttöjä, mutta tämä asu ei ollut päälläni vielä koskaan sen jälkeen kun kesällä sen ostin. Leveät lahkeet ja tähän päivään sopiva sametti saivat minut valitsemaan vähän toisenlaisen tyylin. Toimi se näinkin, varsinkin kun koko muu seurue edusti ihan käsittämättömän hyvännäköisenä. Hyvännäköisiä olivat myös loppuillan aamun snäpit, luojan kiitos ihan kovin moni ei ehtinyt niitä nähdä ennen deletointia, hah.

Hei, palataan huomenna ihan uudella energialla ja niillä ihan oikeilla asioilla. On kuulemma syyslomaviikko, onko teillä jotain suunnitelmia sen varalle?

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Eilinen ilta oli aivan mieletön, kiitos The Blog Awards Finland ja A-lehdet. Gaala oli järjestetty upeasti, ruoka ja -juomatarjoilu toimi moitteettomasti ja kaikki olivat aivan uskomattoman hyvällä fiiliksellä liikkeellä. Olipa ihanaa nähdä iso joukko uusia ja vanhoja tuttuja niin blogipiireistä kuin muualtakin.

Kuva: A-lehdet / Paula Virta

Erityisen hyvin toimivat drinkki-, ja viinibaarit pitivät tunnelman vielä entistäkin enemmän katossa ja tulipa höpöteltyä ja hihiteltyä pitkin gaalailtaa vastaantulijoiden kanssa. Seurana etkoilla ja jatkoilla oli mulle niiiiin rakkaita tyyppejä, joista ihana Emma esiintyykin tässä kuvassa kanssani. Jalat eivät väsyneet, vaikka iltaa jatkettiin vielä Teatterissa aamun pikkutunneille. Tähän astisen syksyn ehdottomasti parhaimmat bileet!

Tämä lauantai on mennytkin niistä toipuessa. On muuten aivan mahtavaa kirjoittaa postausta ihan omalta läppäriltä. Se on vihdoin kunnossa! Ja kamerakin. Syön vähän suklaata ja lähden saunan kautta takaisin sänkyyn. Harvemmin sitä tulee lauantai-iltana tähän aikaan kirjoiteltua blogipostausta, mutta hyvä näin – huomenna on vielä aikaa valmistautua sitten uuteen viikkoon. Blogi alkaa elää normaalia elämäänsä ja saan tänne vihdoin kuviakin. Nauttikaahan tästä viikonlopusta, pus!

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Oletteko huomanneet, että negatiivisesti otsikoidut jutut kiinnostavat aina enemmän? Jos olisin otsikoinut jutun vaikka nimellä ”ihana päivä”, ei sitä avaisi läheskään niin moni. En halua olla negatiivinen joten pidän blogin positiivissävytteisenä, mutta nyt tuli vain sellainen olo, että nostin asian esiin. Kun naapuri voittaa lotossa, se on suomalaiselle negatiivinen juttu. Kun naapurin talo palaa, suomalainen auttaa, on empaattinen. Mutta odotappas kun palaneen talon tilalle rakennetaan iso kivilinna ja panostetaan vielä hulppeaan autoon, alkaa naapuri jupista vähintään jostain vakuutuspetoksesta.

No, se siitä. Mulla on ollut ongelmia. Mulla ei ole läppäriä. Mulla on kamera ja tietokone, mutta ei mitään ohjelmaa millä saisin raakakuvat avattua. Mun uusi kamera on myös niin hemmetin vaikea käyttää. Eilen illalla lähdin kiireellä ja kiukkuisena kodistani. Pääsin ulko-ovelle ja poikani keksi oksentaa sänkyynsä. Sängyllinen pyykkiä, uusi petaus, uusi nukutus. Käynnistin auton, no bensa on niin lopussa että range näyttää pelkkää viivaa. Tankkaamaan. No, pankkikortti kotona. Takaisin hakemaan. Bensatankin luukut auki ajelin pitkin katuja. Riita. Paha mieli. Aamulla aivan liian aikainen herätys. Vapaapäivä, kuvittelet juovasi rauhassa kahvia ja tekeväsi töitä himassa. Kahdeksalta tulee siivooja. Miten mä unohdin? Pakenin salille ja Caruseliin kahvin äärelle tekemään edes vähän töitä. Hankala elämä, indeed.

Kävin sokeroinnissa ja lounaalla mun parhaan ystävän kanssa. Nyt mä meikkaan ja laitan tukan. Tänään on The Blog Awards ja me lähdetään juomaan aivan liikaa viiniä. Mä ja maailman ihanimmat ihmiset mun kanssa. Tänään on ihan sairaan ihana päivä.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Syksy on muutosten aikaa. Kuulin entisen kollegan irtisanoutuneen vain siksi, koska syksy ja uudet tuulet. Antaa nyt mahdollisuus elämälle johdattaa johonkin.. Mahdollisuuksia, jotka muuten voisivat jäädä näkemättä hektisen ja rutinoituneen arjen takia. Ihailtavan rohkeaa. Ei kai minusta olisi tuollaiseen?

Kirjoitin maanantaina intuitiosta. Postauksen myötä sain yllättävän paljon kysymyksiä, mihin viittasin päätöksellä josta mainitsin. Epäiltiinpä minun odottavan jopa toista lasta. No sitä ei tule tapahtumaan, mutta jotain muuta uutta on kyllä luvassa. Jotain, mihin heittäytyä täysillä mukaan, mistä innostua taas aivan uudella tavalla. Niin jännää, etten tiedä oikein itsekään miten toimia nyt ennen muuttoa.

Muuttoa? Niin, minä muutan. Tai siis, minun blogini muuttaa.

Lily on ollut alusta asti blogikotini. Yhteisö, joka on vertaansa vailla. Minä, joka reilu vuosi sitten perustin oman pienen blogini, en olisi koskaan osannut ajatellakaan että olen nyt tässä. Entistäkin innostuneempana. En tiennyt, jatkaisinko bloggaamista edes kovinkaan pitkään. Enää en taas osaa kuvitellakaan lopettavani. En voi koskaan kiittää tarpeeksi teitä blogini lukijoita. On ollut mieletöntä olla teidän kanssanne päivittäisessä vuorovaikutuksessa. Olette avartaneet maailmankuvaani fiksuilla kommenteillanne valtavasti. Myös niillä ei-niin-fiksuilla.Lilyn henki on äärimmäisen positiivinen. Kotoisa. Värikäs ja keskusteleva. Syitä, miksi halusin blogini juuri tänne. Ne ovat myös syitä, joiden takia jään varmasti kaipaamaankin Lilyä. Ja tietysti Lilyn toimitus. Jenni ja Anna, aivan erityisen iso kiitos vielä kerran. Tuesta ja siitä hyvästä fiiliksestä, joka on aina kaikessa yhteydenpidossamme välittynyt.

Mutta nyt tuli minun aikani mennä eteenpäin. Sain hiljattain yhteydenoton, kävin palaverissa, ja yhtäkkiä vain tiesin. Tiesin, että nyt on aika tehdä seuraava siirto. Lähteä kohti uusia haasteita, heittäytyä. Ihan vaikka vain siksi, että on syksy. Ja ne uudet tuulet. Jos muutkin, miksen minäkin? Kuun lopussa blogini muuttaa uuteen kotiin. Heti, kun saan tietooni tarkan uuden osoitteen, ilmoitan siitä tietysti täällä. Kuun loppuun asti blogini päivittyy normaalisti täällä Lilyssä. Pahoittelut muuten tähän väliin kuvista, jotka ovat esiintyneet aiemminkin täällä. Olen tällä hetkellä aika avuton bloggaaja, kun ei ole kameraa eikä läppäriä, iik! Huomenna tämä piina onneksi päättyy.

Mutta takaisin asiaan. Jo tässä vaiheessa, jos haluat varmistaa jatkossakin blogini seuraamisen, kannattaa seurata minua Facebookissa tämän linkin kautta sekä tietysti Instagramissa, josta löydät minut nimimerkillä @mirvannamaria. Sinne päivitän aina uusista postauksista, joten pysyt helposti mukana osoitteenmuutoksesta huolimatta.

Olen niin innoissani tästä muutoksesta, mutta tähän liittyy myös paljon haikeutta. Ja jännitystä kaikesta uudesta. Vähän samanlainen tunne, kuin silloin kun muutin omilleni. Uuden kodin ovi on nyt auki, ja siellä alkaa uusi elämä. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä tulee kylään. ♥


Se oli kaksi vuotta sitten. Ihan tavallinen neuvolakäynti kuukauden ikäisen poikani kanssa, jonka jälkeen 1 kuukauden iässä tehtävä lääkärintarkastus pikkuiselle. Meillä oli mennyt kaikki todella hienosti, kuukauden ikäinen nukkui, nukkui, nukkui ja nukkui. Hereillä ollessaan söi ja katseli äitiä tummilla silmillään. Olin juuri hävinnyt taistelun koirani Lilan sydänvikaa vastaan ja pikkuhiljaa päässyt jaloilleni menetyksestä. Micael oli saanut nimensä ja olimme lähdössä ensimmäistä kertaa ulkomaille. Neuvolassa sai käydä niin kovin usein näissä kaikennäköisissä tarkastuksissa, että ihan ärsytti sinä perjantaina mennä sinne, taas kerran. Lääkäri tutki pienen rakkaani ja Micael oli kovin yhteistyökykyinen. Juttelimme mukavia ja kiinnitin heti huomiota lääkärin ammattimaisuuteen ja ystävällisyyteen.

Tarkastuksen päätyttyä hän totesi, että pojallani on sydämessä sivuääni ja reisipulsseja on vaikea tunnustella.

Lääkäri kertoi heti, kuinka tämä on vain epäily ja mahdollisesti aihe jatkotutkimuksille. Hän sanoi lähettävänsä Lastenklinikalle Micaelin tiedot ja havaintonsa tästä tarkastuksesta. He sieltä sitten palaavat asiaan, jos tarvetta. Ensijärkytyksen jälkeen totesin, että minähän en enää ketään sydänvialle menetä ja päätin mielessäni, että epäilyksiin ei ole mitään aihetta. Poikani voi hyvin, näyttää hyvältä eikä varsinkaan yhtään sydänvikaiselta.

Ja kun se kirje Lastenklinikalta saapui kotiin, järkytyin taas. Meidät kutsuttiin Sydäntutkimusyksikköön. Niin, sinne, missä tutkitaan niitä vakavia tapauksia. Ei, ei, ei. Pikku googlettelut ja lastenlääkärin konsultoinnit..Virhe. Lääkärin tekemien havaintojen perusteella Micaelilla epäiltiin VSD:tä eli kammioväliseinäaukkoa. Siinä vasemman ja oikean kammion välillä on reikä. Siihen kuuluu juurikin tuo kuukauden iässä ilmaantuva sivuääni, jota ei vastasyntyneenä vielä havaita. Ja se, etteivät reisipulssit ole helposti tunnusteltavissa. Vakavat kammioväliseinäaukot korjataan vuoden ikäisenä leikkauksella, lieviä seurataan ja päätetään leikkauksesta sitten myöhemmin.

Näin tietysti jo mielessäni, kuinka yksivuotiaani makaa leikkauksen jälkeen viikkoja sängyssä. Joutuu opettelemaan kaikki opitut taidot uudelleen. Elää loppuelämänsä sydänvikadiagnoosin kanssa, vaikka se saataisiinkin korjattua. Minun pieni tuleva urheilijani. Ja onnistuisiko leikkaus edes? Vaikka yritin sulkea mielestäni tämän pahimman mahdollisen vaihtoehdon pois, se hiipi ajatuksiini. Ajattelin, että enhän minä ensin halunnut edes äidiksi. Ja nyt se pieni rakas yritetään viedä minulta pois.

Kauhunsekaisin tuntein menimme Lastenklinikan sydäntutkimusyksikköön. Ihmisen mieli on niin erikoinen. Tavallaan olin sulkenut pahimman mahdollisen ajatuksen pois mielestäni ja se oli minulle yksi aurinkoinen keskiviikkopäivä muiden joukossa. Toisaalta taas pelkäsin valtavasti. Elämästäni on otettu niin paljon pois niin yllättäen, etten varmaan edes yllättyisi enää jos se tapahtuisi taas. Menimme osastolle hymyillen, tyyliin ”me nyt tultiin vaan tsekkaamaan tää juttu, että kaikki on ok.”. Hoitaja aloitti mittaamalla Micaelin verenpaineen ja ottamalla ekg:n. Hän kertoi samalla, että yleensä ne tavallisimmat sivuäänet ja epäilyt niiden pohjalta hoidetaan muualla. Paniikki alkoi hiipiä taas mieleen.

Hoitajan mittausten, yhden kotiin unohtuneen tuttipullon ja sitä seuranneen nälkäkatastrofin sekä erittäin asiantuntevan lasten kardiologin ultraäänitutkimusten jälkeen poistuimme onnellisina kotiin. Micael on terve. Sivuääni on normaali fysiologinen sivuääni, se kuuluu edelleen 2-vuotiaanakin, mutta sydämessä on kaikki hyvin.

Hymy korvissa ja niin suunnattoman kiitollisena Sydäntutkimusyksiköstä pois lähtiessä tunsin kuitenkin valtavaa surua. Heidän puolestaan, jotka saivatkin sen diagnoosin. En voi kuin toivoa valtavasti voimia niille perheille ja pienille potilaille. Olette usein ajatuksissani.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian