Vähän haikeana siirryin uuteen vuodenaikaan, mutta täytyy todeta, että on syksyssä hyviäkin puolia. Viikonloppuna fiilistelin jo viileitä ja hämäriä syysiltoja – siis täydellinen halailu ja pussailusää. Kesällä tuli ehkä riekuttua ihan tarpeeksi ulkona, nyt yritän nauttia kynttilänvalosta viltin alla aina kun vain suinkin ehdin. Jos jotain jään kesästä kaipaamaan, niin aurinkoa. Kuvittelin helteiden jatkuvan vielä elokuussa, mutta auringonottokausi jäi tänä vuonna auttamattoman lyhyeksi. Jengi näyttää nyt syyskuussa ihan yhtä kalpealta kuin yleensä jouluna. Itse sain onneksi jatkettua rusketusta lomailulla, mutta reissaamisen jälkeen täytyy taas tarttua itsekin siihen purkkiin. Nimittäin itseruskettavaan.

Vielä vuosi sitten en edes muistanut, milloin olisin viimeksi käyttänyt itseruskettavaa. Rusketuin ainoastaan kesällä ja ulkomaanmatkoilla sekä toisinaan ylläpidin väriä käymällä solariumissa. Solkkukerrat vähenivät hiljalleen ja lapsen kanssa auringonpalvontakaan ei enää onnistu samalla tavalla kuin ennen. Rakastan kuitenkin päivettynyttä ihoa, joten nappasin viime syksynä ihan vain kokeiluun Vita Liberatan itseruskettavan voiteen. Ja se oli rakkautta ihan ensilevityksellä.

En voi sietää itseruskettavan hajua enkä sitä kuivattelua. Heitin kaikki vanhat lakanani pois joskus vuosia sitten, enkä sen jälkeen koskenutkaan itseruskettavaan moneen vuoteen. No, Vita Liberata ei haise. Olen kokeillut varmaan merkin jokaisen eri tuotteen ja 2 viikon rusketuksen lupaava Phenomenal Mousse on ainut, josta tulee mieto ir-tuoksu nenään aamulla kun se on vaikuttanut ihollani yön. Kuitenkaan siitä samasta itseruskettavan pistävästä hajusta mihin aiemmin totuin, ei ole tietoakaan. Muut Vita Liberatan tuotteet ovat mielestäni täysin tuoksuttomia.

Lähes kaikki lakanani ovat valkoisia ja valkoisina saavat pysyäkin. Aina, kun levitän itseruskettavaa juuri ennen nukkumaanmenoa, laitan aluslakanan päälle joko vanhan värillisen lakanan joka saakin värjäytyä tai ison rantapyyhkeen ja nukun sen päällä. Jos olen levittänyt voiteen tai moussen aiemmin päivällä, lakanoita ei tarvitse suojata värjäytymisen pelossa, ellei sitten tiedä öisin hikoilevansa. Itse varsinaisena vilukissana pikemminkin kietoudun vain syvemmälle untuvapeiton sisään keskellä yötä eikä kyllä hikoilusta ole tietoakaan.

En ole viitsinyt kokeilla muiden merkkien itseruskettavia tuotteita, sillä olen niin tykästynyt Vita Liberataan. Tällä hetkellä käytössäni on ilmavan kevyt ja supernopeasti kuivuva Fabulous mousse tai voidemainen, hieman kevyemmän päivetyksen antava Fabulous lotion. Jos mitään ihmeellistä ei ole tiedossa, tavallisessa arkikäytössä tuo 2 viikon päivetyksen lupaava Phenomenal Mousse on helppo ja huoleton, sillä se kestää iholla todella pitkään. Viime talvena ihon ollessa muutenkin kovin kuiva, käytin paljon juurikin voidemaista itseruskettavaa. Tummin sävy Dark on iholleni juuri sopiva, sillä ihoni on luonnostaankin hieman oliivinsävyinen eikä kovinkaan kalpea. Vastaavasti jos taas haluan oikein syvän päivetyksen, levitän vain moussea iholle parina-kolmena päivänä peräkkäin. Tavallinen vaahtoitseruskettava kestää iholla noin 5 päivää ja haalistuu asteittain, tuo Phenomenal kestää sen pari viikkoa, tosin sekin haalistuu pikkuhiljaa heti ensimmäisten päivien jälkeen. Loppuun vielä vinkit helppoon ja tasaiseen rusketukseen..

  • kuori iho kunnolla ennen itseruskettavan levitystä
  • älä kosteuta ihoa ennen itseruskettavan levitystä
  • levitä kuitenkin kosteusvoidetta kämmeniin, jalkapohjiin, kantapäihin ja kuiviin kyynärpäihin sekä rystysiin – vältyt värin takertumiselta niihin!
  • jos iho tuntuu kuivalta, käytä mieluummin vaikka suihkuöljyä jonka peset pois
  • käytä levityskinnasta, Vita Liberatan oma on superhyvä ja edullinen
  • aloita jaloista, etene kohti kasvoja
  • nopeat, pyörivät liikkeet takaavat tasaisen lopputuloksen
  • käytä kasvoille omaa itseruskettavaa tuotetta, levität sen kätevimmin beautyblenderillä (suosittelen mustaa beautyblenderiä tähän)
  • odota hetki ennen pukeutumista, käytä mahdollisimman löysiä ja tummia vaatteita
  • suojaa tarvittaessa lakanat vanhoilla lakanoilla tai pyyhkeillä
  • raidat ja laikut lähtevät pois asetonipitoisella kynsilakanpoistoaineella, ole kuitenkin varovainen ettet kuivata ihoa liikaa voimakkaalla asetonilla
  • pese levityskinnas vasta sitten, kun kämmenissäsi oleva itseruskettava on kunnolla kuivunut – muuten tuloksena on valkoiset ”hansikkaat” käsissäsi!
  • kun rusketus alkaa lähteä, muista taas kuorinta ja kuivaharjaus, jotta väri haalistuu tasaisesti eikä kerrostu likaisen näköiseksi iholle
  • uusi käsittely niin kauan, kunnes sopiva värisävy on saavutettu
  • ylläpidä kerran-pari viikossa ja muista kosteuttaa ihoa päivittäin sille sopivalla kosteusvoiteella

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Oletteko tekin huomanneet saman kuin minä? Fitnessvillityksen pikkuhiljaa hiivuttua tulivat pinnalle eri tavalla terveelliset elämäntavat. Trendi alkoi mennä kohti kiireettömyyttä ja stressittömyyttä.. Crossfit vaihtui joogaan. Maitorahka lähitilan luomuun lehtikaaliin. Hidastettiin. Terveyden ja hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen hyvä asia. Päästetään irti turhasta suorittamisesta, paineista ja tavoitteellisuudesta. Ollaan niin kuin on hyvä olla. Pikkuhiljaa laiskottelukin nähtiin jo hyvänä asiana. Liian tiukat ruokavaliot ovat ihan last season. Maidoton ja gluteeniton on niin 2015.

Onko hyvinvointi yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin liikunta ja terveellinen ruokavalio?

Kiireetöntä ja stressitöntä elämäntapaa kannatan ehdottomasti. Puhdasta ruokaa, herkutteluakin sopivissa määrin. Rentoutumista ja sellaista liikuntaa, mikä tuntuu hyvältä. Treenitauot ovat usein paikallaan ja kyllähän ne fitnesskisaajat tietyllä tavalla voivat huonosti kisoihin valmistautumisen aikana. En tiedä olenko ainut, mutta minusta tuntuu, että tämä ”laiskottelu on hyvinvointia” -ajattelutapa on mennyt vähän liian pitkälle. Yhtäkkiä onkin trendikästä kritisoida heitä, jotka pitävät kiinni tiukasta ruokavaliostaan ja treenaavat päivittäin. Jutta Gustafsbergiä ihailtiin, kun hän kertoi lopettaneensa päivittäisen treenaamisen, ja ottaneensa muutaman lisäkilon. Ja kun Jutta ilmoitti treenanneensa itsensä tiukalla ohjelmalla takaisin huippukuntoon, häntä kritisoitiin jälleen.

Emmehän me pääse siitä mihinkään, että kropalle on parempi liikkua kuin olla liikkumatta. Ja syödä ennemmin liian terveellisesti kuin liian epäterveellisesti.

On ihanaa kun sohvalla iisisti ottaminen on mukavuuden lisäksi myös muotia. Mutta pidemmällä tähtäimellä se ei olekaan enää mukavaa.

En nyt kannusta ketään rääkkäämään itseään ja ottamaan stressiä aiheesta. Mutta nyt kun aloin taas itsekin tauon jälkeen liikkua aktiivisemmin uudestaan, muistin miksi olen jaksanut aiemmin tehdä tätä säännöllisesti. Voin niin paljon paremmin. Melkein vuoden laiska treenaaminen teki hyvää ja breikille oli kyllä tarvettakin. Mutta pidempään en olisi jaksanut. Viime syksynä lähdin treenaamaan silloin kun huvitti – kertoja oli ehkä kymmenen. Nyt olen jo parin viikon sisällä käyttänyt salikorttiani sen verran. Aina kotiin tullessa on se upea energinen olo, jonka olemassaolon olin jo unohtanut kaiken sen sluibailun keskellä.

Olisi kiva kuulla muidenkin ajatuksia tästä. Miten koet tämän hidastamisen trendin? Henkinen hidastaminen ja tietynlainen rentous siinä liikunnassa ja syömisessäkin on hyväksi. Mutta omasta mielestni nimenomaan sitä laiskottelua korostetaan nyt vähän liikaa. Komppaatteko vai olenko ainut, joka on asiaa ajatellut tältä kantilta?

Oli muuten huomattavasti helpompaa jäädä sinne sohvalle ja naureskella kaikille niille motivaatiolauseille.. ”If it’s important to you, you will find a way. If not, you’ll find an excuse.” – Joo joo, syy se on tekosyykin. Koska laiskottelu, se on nyt somessakin hyväksyttävää. Toista se oli suurimman fitnessbuumin aikaan, kun laiskempikin tuntui etsivän värikkäät Niken Freet kaupan hyllyltä ja aloitti Fitfarmin valmennuksen. Siinähän ei ole mitään pahaa, että hidastaa ja pistää suuhunsa mitä mieli tekee. Mutta jos se alkaa näkyä hyvinvoinnissa, sillä alkaa ollakin väliä. Kultainen keskitie unohdetaan monessa asiassa niin helposti. Ja onhan se totta, että säännöllisesti liikkuva ja oiken syövä ihminen voi paremmin, sitä ei voi kukaan kiistää. Liikunta ehkäisee myös masennusta ja auttaa moniin mielialaoireisiin, fyysisistä sairauksista nyt puhumattakaan.

Henkisesti pitää ottaa iisisti, mutta fyysisesti sitä voisi haastaa itseään vielä vähän enemmän. Nimenomaan pois sieltä mukavuusalueelta. Kannattaa ainakin kokeilla. En minäkään riemusta kiljunut kun tänään minuuttiaikataululla kiiruhdin töistä salille ja sieltä päiväkotiin. Mutta kroppani tuntuu nyt kiljuvan. Ja mieli. Siitä riemusta. Iltapalaksi kotimaisia mustikoita. Ottaisin lasin viiniäkin jos olisi. Tasapaino tässäkin on niin äärimmäisen tärkeää. Kunhan muistaa, ettei tee mitään mistä ei pidä. Mutta että toisinaan hyppää pois edes hetkeksi sieltä mukavuusalueelta. Esimerkiksi siitä sohvalta.

Kuvituksena kesän makein uikkari. HallaxHalla on onneksi jo tuttu aika monelle, jos ei, niin tsekkaa heidän sivuiltaan mistä on kyse. Kierrätysmateriaalista valmistettuja bikineitä ja kokouikkareita, jotka ovat vieläpä käännettäviä – simmarihullun unelma. Yritys on kotimainen, kahden naisen loistava aikaansaannos. Suomi tarvitsee tälläisiä brändejä, hyvä tytöt!

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Tasan kaksi vuotta sitten oli perjantai. Odotin ristiäispappia kylään. Uunista tuleva mustikkapiirakan tuoksu sekoittui Toluun, koti oli juuri siivottu. Remontti alkoi olla vihdoin valmis, enää terassin laudoitus jäljellä. Ystäväni oli tekemässä sitä loppuun. Papin piti tulla viideltä. Viittä vaille lähdin vielä viemään roskapusseja. Koiria oli kolme. Lila, Frida ja Cara. Koska Frida ja Cara olivat vielä villejä koiranpentuja, Lila sai etuoikeutetusti tulla aina yksin mukaan viemään roskia. Lila rakasti hyppiä portaita alas ja kiivetä ylös. Heitin roskapussit ja kannoin innosta pomppivan Lilan ylös, ettei rakas rasittaisi itseään enää portaita ylös kiivetessään. Säikähdettiin molemmat hissistä tulevaa naapuria ja hipsittiin äkkiä sisään odottamaan sitä pappia. Laskin Lilan sylistäni lattialle ja katsoin itseäni vielä eteisen peilistä. Kuului aivan käsittämättömän kova ääni, ihmettelen edelleen miten se ääni oli sellainen. Kolmekiloinen chihuahuani vain kaatui lattialle tajuttomana. Menin aivan paniikkiin, onneksi ystäväni oli meillä tekemässä sitä remonttia. Muistan huutaneeni vain, että Lila kuolee.

Lila oli koirista parhain. Lila oli elämäni toinen chihuahua, hänen ystävänsä sain pitää parin vuoden ajan luonani, kunnes hän jatkoi oikean omistajansa kanssa onnellista elämää heidän uudessa kodissaan. Lila oli hieman yli vuoden ikäinen, kun jäimme kaksin. Kasvoin aikuiseksi Lilan kanssa. Lila oli osa jokaista päivääni. Jakoi ilot, surut ja nukkui vieressäni. Ihan joka yö. Puhuin Lilalle ihan samalla tavalla kotona, kuin nyt puhun lapselleni. Lila on ollut mukanani treffeillä, jatkoilla, töissä, koulussa.. Kukaan ihminen koskaan ei ole tietänyt elämästäni niin paljon, kuin Lila. Ihmisen paras ystävä on täysin oikea sana kuvaamaan koiraa, silloin kun suhde on samanlainen kuin minulla ja Lilalla.

Alusta asti pelkäsin valtavasti sitä päivää, kun Lilan on aika lähteä. Näin paljon unia siitä, että menetin Lilan. Mutta chihuahuathan elävät pitkään. Meillä piti olla vielä monta yhteistä onnellista vuotta. Lila oli aina ollut niin terve ja elinvoimainen tyttö. Elokuun alussa 2014 Lilalle tuli yhtäkkiä hengitysvaikeuksia. Myöhään illalla veimme äitini kanssa Lilan Viikin yliopistollisen eläinsairaalan päivystykseen. Aamuyöhön asti valvoimme Lilan kanssa antaen hänelle maskista happea, olin silloin aivan varma, että menetän hänet. Röntgenkuvissa keuhkoista löytyi valtava määrä nestettä, diagnoosiksi sydämen vajaatoiminta. Mitään oireita ei aiemmin ollut. Voimakas sivuääni 5/6 kertoi vakavasta sydänviasta. Lila vietti viikonlopun tehohoidossa happikaapissa. Minulla oli olo, etten saa häntä enää koskaan kotiin.

Minä sain. En voinut uskoa silmiäni, kun sydänpotilaani pääsi kahden vuorokauden jälkeen happikaapista. Sain hänet syliini, me pääsimme kotiin. Tuhansia euroja maksanut hoito oli jokaisen sentin arvoista. Onneksi kuitenkin oli vakuutus, suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle koiranomistajalle. Lilalle aloitettiin lääkitys. Verenpainelääkkeet, sydänlääkkeet, nesteenpoistolääkkeet. Olin menettänyt jo yhden koiran samalle sairaudelle. Tiesin, että tilanne on todella vakava. Mutta aina on toivoa. Toivoni päättyi oikeastaan siihen, kun viikkoa ennen Lilan kuolemaa kävimme Viikin eläinsairaalassa sydämen ultraäänitutkimuksessa. Lääkäri totesi sydänvian olevan todella vakava. Kolmekiloisella chihuahuallani oli saksanpaimenkoiran sydämen kokoinen sydän. Hengitys alkoi olla taas vähän pinnallista. Tiesin, että loppu on lähellä. Se oli todennäköisesti syy, miksi pääsin menetyksestäni niinkin hyvin yli.

Se pappi ei koskaan tullut. Oli ollut oven takana. Ystäväni soitti ja perui tapaamisen sillä aikaa, kun annoin Lilalle ensiavuksi nesteenpoistolääkkeen. Lila heräsi ja yritti piiloutua. Vointi koheni. Uskoin Lilan selviävän automatkasta. Olin jo soittanut Viikin päivystykseen, että me tullaan kohta. Annoin Lilalle vielä hänen lempiruokaansa, kanaraksuja. On muuten aika saakelin sydäntä raastavaa lähteä viemään koiraa autoon, kun kaksi muuta jäävät kotiin. Sanoa, että Lila menee nyt. Eikä tule enää takaisin. Viikin eläinsairaalassa sain sanoa viimeistä kertaa hyvästit. Lila nukkui kauniisti pois, nukahti syliini. Se kuoleman hetki, jota olin eniten pelännyt, olikin äärimmäisen kaunis.

Nyt Lila lepäilee kauniissa valkoisessa uurnassaan kotona. Läheiseni tietävät, että kun minun on aika lähteä, Lila tulee mukaan. Me nukutaan sitten ikuisesti vierekkäin.


Kuluneella viikolla huomasin iltojen pimentyneen. Viilenneenkin, huomattavasti. Kävin Hannan luona laittamassa ripset ja tukan kuntoon. Otin koirat seuraksi ja lähdimme kävelemään kotiin vasta yhdeksän jälkeen. Olin kerrankin yksin. Tai siis, ilman lasta. Puhelimestakin oli akku lopussa, joten en voinut paeta kaunista tiistai-iltaa somemaailmaankaan. Astuessani ulos kadulle, minut valtasi voimakas deja vu’n tyyppinen olo. Olen tehnyt tätä niin monta kertaa ennenkin.

Mutta en kolmeen vuoteen.

Aivan ihmeellisessä haikeuden ja onnellisuuden sekaisessa mielentilassa kävelin kotiin katsellen näitä tuttuja katuja. Ennen kävelin kaikkialle keskustan alueella. Olen aina rakastanut katsella näitä kauniita jugendtaloja, toinen toistaan sievemmän värisiä rakennuksia ja kivijalkakauppoja. Muistan monet illat, kun yleensä Lilan kanssa kävelimme kahdestaan kotiin. Olin joko tulossa ystäviltäni, treffeiltä, töistä tai lenkiltä. Hymyilin monesti itsekseni, täällä on niin hyvä olla. Nämä kadut tuntuvat kodilta..

Nykyisin liikun autolla päivittäin. Kauniit kadut eivät näytä läheskään niin kauniilta kun sitä istuu vittuuntuneena ruuhkassa ja katselee niitä likaisen tuulilasin läpi. Jos kävelen, mukana on lähes poikkeuksetta lapsi. Yleensä lapsi ja kaksi koiraa. Yritä siinä sitten.. Edes kävellä. Onneksi alamme päästä eroon rattaista, niiden työntämiseltä ei pysty keskittymään kyllä yhtään mihinkään. Varsinkin jos talutat samalla kahta koiraa. Viimeaikoina on ollut kuitenkin paljon helpompi havainnoida taas uusia juttuja kotikulmilta. Olen huomannut myös polttavani muutamia kynttilöitä iltaisin kotona. Ne saavat jopa palaa rauhassa. Kaksivuotiaalle on tullut käsittämättömän paljon malttia ja viisautta viime aikoina.

Kaksi viime vuotta ovat olleet äärimmäiset hektiset. Välillä sitä pysähtyy ihan miettimään, miten on selvinnyt kaikesta ihan järjissään. Pystynyt pitämään ne langat käsissä ja tekemään vielä oikeita ratkaisujakin. Joskus epäilin, haukkasinko nyt vähän liian suuren palan kakkua. Mutta tässä sitä taas ollaan. Muistoja menneistä alkaa tulla elämääni päivittäin. Vaikka elämä on kovin erilaista nyt, ne pienet arjen ihanat asiat eivät olekaan kadonneet mihinkään.

Muistan silloin kolme vuotta sitten, kuinka usein mietin rakastavani elämääni. Palaset alkoivat vihdoin loksahtaa kohdalleen ja aloin löytää paikkani. Välissä oli tosiaan vähän hektistä aikaa, mutta viimeaikoina olen taas huomannut rakastavani samoja asioita kuin silloin ennen. Ja sitä elämää.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


..Käyttänyt Netflixiä, vaikka meiltä kyseinen palvelu on jo vuosia löytynytkin.

..Voinut sietää Lauri Tähkää.

..Treenannut yksin salilla ilman musiikkia.

No tänään minä..

..Tein itselleni ihan oman netflix-tunnuksen! (Haaveilen ehkä salaa jostain netflix & chill -illoista.. Tai vain lapsen istuttamisesta telkkarin ääreen.. Tai kaikkien Gossip Girl -kausien uusintakierroksesta..)

..Eilisen Vain Elämää -jakson innoittamana fiilistelin autossa ihan täysillä Lauri Tähkän joka ikistä biisiä! Muiden esittämänä nehän olivat todella hyviä biisejä. Musat kuuluivat ulos asti ja sainkin muutaman huvittuneen katseen ohikulkijoilta. Hectorin Tyttörukka ja Chisun Polte – ihan 5/5!

..Jätin kuulokkeet salilla kaappiin! Treenin ajan kuuntelin ihan vain omia fiiliksiä. Heti sen jälkeen kaivoin kyllä kuulokkeet korville ja jatkoin tuota Lauri -teemaa..

Step out of your comfort zone ja silleen..

Hauskaa viikonloppua!

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian